Tietokirjailijat Tiina Saari ja Maiju Majamaa avaavat blogissaan, miten syntyi teos Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Miksi mukana on Anni Törnin tarina, vaikka hänen kohtalonsa selvisi nopeasti?  Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana.

Tässä blogikirjoituksessa kerromme kirjastamme yksin ja yhdessä, vuorotellen. Maiju kertoo, mistä hän sai idean teokseen. Tiina paljastaa lisää projektin erilaisten vaiheiden taustoista.

 “Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin.”
– Maiju

 2000-luvun loppupuolella vietin pidennetyn viikonlopun opiskelukavereideni kanssa Dublinissa Irlannissa. Pistäydyin kirjakaupassa, sillä halusin ostaa itselleni luettavaa kotimatkalle. Irlantilaisen kirjailija Barry Cumminsin bestselleriksi noussut Missing: Ireland´s disappeared kiinnitti huomioni. Teoksessa on katoamistapauksia, jotka koskettavat paikallisia yhä vuosikymmenten jälkeen.

Kirja oli ensikosketukseni katoamistapauksiin. Sen tarinat piirsivät tarkat kuvat kadonneiden elämästä ja heidän läheistensä tuskasta. Myöhemmin olen seurannut katoamistapauksia tiiviisti uutisissa ja internetin keskustelupalstoilla. Kun aloitin työni toimittajana vuonna 2010, aloin kirjoittaa katoamistapauksista myös itse.

Kaikkien näiden vuosien aikana päässäni muhi ajatus, että haluaisin kirjoittaa kirjan kadonneista suomalaisista. Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin. Miltä tuntuu, kun rakas äiti, isä, veli, sisko, ystävä tai työtoveri ei enää palaa takaisin kotiin? Miten kadonneen läheiset selviävät ristiriitaisten tunteiden myllerryksessä? Miten elämää ravisuttavan tragedian jälkeen voi jatkaa eteenpäin?

Syksyllä 2018 kerroin kirjaideastani hyvälle ystävälleni ja entiselle kollegalleni Tiina Saarelle, jonka ammattitaitoa toimittajana ja kirjoittajana olen aina arvostanut. Ajattelin, että annamme idean vielä hautua, mutta toisin kävi! Kirjaprojektimme nytkähti vauhdilla eteenpäin.

Meillä oli alusta alkaen selkeä, yhteinen päämäärä: kirjamme toteutetaan kadonneita ja heidän läheisiään kunnioittaen. Kun tarjosimme ideaa kirjasta kustannusyhtiöille, Into Kustannus innostui heti yhteistyöstä kanssamme.

”Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja.”
– Tiina

Kun Maiju ehdotti kirjan tekoa kadonneista, halusin heti tarttua työhön. Milloinkaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu – ja ajattelin, että kolmenkympin tienoilla on ryhdyttävä oikeasti toteuttamaan unelmiaan. Ensin lähdin mukaan kirjaprojektiin, sitten otin kotia kaivanneen sekarotuisen koiran asuntooni riehumaan.

Edellisenä kesänä olin työskennellyt toimittajana maakuntalehti Länsi-Savon deskissä Mikkelissä. Helteisenä heinäkuuna 2018 savonlinnalainen Antti Törn julkaisi Facebook-sivullaan julkisen päivityksen, jossa hän toivoi tietoja Mikkelissä asuneen sisarensa liikkeistä. Soitin poliisille, joka vahvisti myös etsivänsä kadonneeksi ilmoitettua 29-vuotiasta Anni Törniä. Katoamiseen johtanut tapahtumaketju selvisi poikkeuksellisen nopeasti yhden viikon aikana. Syyksi paljastui henkirikos. Annin tarina jäi mieleni sopukoihin, se kosketti eri tavoin ja enemmän kuin mikään muu uutinen tuona vuonna.

Moni on kysynyt, miksi valitsimme kirjaan juuri nämä tapaukset. Ajatuksena oli kerätä kokoon eri tavoin kadonneiden ja löytyneiden elämäntarinoita eri vuosikymmeniltä. Annin traaginen tarina on kirjamme kokonaisuudessa esimerkki siitä, että katoamisen syynä on henkirikos, jonka poliisit ovat saaneet selvitettyä. Miten läheiset pystyvät käsittelemään sen, että heidän rakkaansa on surmattu?

Myös kustantamo toivoi, että teoksessa olisi päätöksensä saaneita katoamistarinoita. Olimme samaa mieltä: kirjassa olisi ollut liikaa toistoa, jos olisimme kertoneet 12 mysteeriä vailla vastauksia. Kaikki alkujaan harkitsemamme katoamistapaukset eivät päätyneet kansien väliin. Noin kymmenen tavoittelemaamme haastateltavaa kieltäytyi kertomasta läheisensä tarinaa. Yksi kadonneen selvittämätön kohtalo jäi viime hetkillä pois, koska lähiomainen ei jaksanut enää repiä arpiaan auki julkisuutta varten.

Emme yllättyneet, että hyvin päättyneitä katoamistarinoita ei löytynyt. Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja, jos ihminen on jäänyt kadoksiin pitkäksi aikaa. Oma lukunsa ovat ne harvat, jotka ovat tarkoituksella omasta aloitteestaan kadonneet läheisiltään. Niinkin voi halutessaan tehdä vapaassa maailmassa.

“Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.”
– Maiju

Kirjamme vanhin elämäntarina on nastolalaisen Hilkka Laitisen. Perheenäiti katosi kotoaan vuonna 1972. Koska Hilkan katoamisesta on lähes 50 vuotta aikaa, hänen katoamistaan alkujaan tutkineet poliisit eivät olleet enää tavoitettavissa. Hilkan tyttären ja KRP:n Sisä-Suomen yksikön rikoskomisario Paavo Tuomisen haastatteluiden lisäksi Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli poliisin yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.

Tutkintamateriaalin perinpohjaiseen läpikäymiseen kului useita päiviä, jopa viikkoja. Materiaalin kokoaminen tarinaksi oli haastava urakka, sillä yksityiskohtia riitti. Poliisi oli vuosikymmenien aikana kuullut kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, jotka olivat jollain tapaa kytköksissä Hilkkaan. Hilkan tytär selvensi meille parhaansa mukaan 1970-luvun tutkintamateriaalin kohtia, joita ulkopuolisen saattoi olla vaikea tulkita. Esimerkiksi oli hankala hahmottaa Hilkan kotitalon kokonaisuutta ilman kunnollista piirrosta tai kuvia.

Yksi kirjamme tapauksista on varmasti lähes kaikille suomalaisille tuttu. Tamperelainen 16-vuotias Raisa Räisänen katosi lokakuisena yönä vuonna 1999. Hänen kohtalonsa on ollut vuosia säännöllisesti esillä mediassa. Toisin kuin Hilkan tarinan kokoamisessa, Raisan tarinassa emme saaneet käsiimme yhtäkään poliisin asiakirjaa. Hänen katoamisensa tutkinta on yhä auki, joten tutkintamateriaali on salassa pidettävää. Kirjassa Raisan tarina rakentuu hänen pikkusiskonsa ja tutkinnanjohtaja Paavo Tuomisen haastatteluihin sekä median uutisointiin.

“Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä.”
– Tiina

Ensimmäinen haastateltavamme oli omainen, jonka kadonnut läheinen päätyi kirjaan nimimerkillä J-P. Tapasin haastateltavan ostoskeskuksen kahvilan nurkassa. Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä. J-P:n elämäntarina on traaginen kertomus osattomuudesta, joka usein siirtyy sukupolvelta toiselle. Kävimme J-P:n omaisen kanssa teekupillisilla vielä uudestaan kirjan julkaisun jälkeen. Toisin kuin J-P, hän on löytänyt elämälleen suunnan.

Kirjaan tekemäni toinen haastattelu tapahtui Porin poliisiasemalla. En matkustanut turhaan junalla seitsemää tuntia Suomen poikki Mikkelistä länsirannikolle – vierailu paljastui nimittäin antoisaksi. Rikosylikonstaapeli Tapio Rantanen Lounais-Suomen poliisista oli yksi heistä, joista oli suuri apu kirjan tarinoiden kasaamisessa. Sain häneltä materiaalia samalla kertaa kahteen porilaiseen elämäntarinaan: Vesa Frantsilaan ja Ari Saarilammeen.

Kumpikin kirjamme porilaisista oli oman tiensä kulkija. Tallinnassa kadonnutta Aria etsivät ja kaipasivat monet ystävät, jotka muistelivat miestä mielellään kirjaamme varten. Vesaa puolestaan ei ollut kaivannut kukaan 15 vuoteen. Oli surullista ymmärtää, että joskus ihminen voi elää elämäänsä niin yksin, ettei hänen katoamistaan huomata vuosikausiin. Vesan polveilevan tarinan kirjoitin lähes yhdeltä istumalta, kun taas Arin ystävien kanssa puhuin puhelimessa pitkähköt tovit. Lopulta vielä poikkesin lomareissulla Tallinnan satamassa, kuuntelin laitureiden natinaa ja lokkien kirkunaa.

Todennäköisesti eniten aikaa käytin 18-vuotiaan raumalaisen Markus Leväniemen elämäntarinaan. Kävin haastattelemassa hänen vanhempiaan Raumalla ja etsin sosiaalisen median kautta saksalaisen au pairin, joka oli mukana Markuksen tiettävästi viimeiseksi jääneellä risteilyllä. Kirjoitin Markuksen tarinan alun uudestaan useita kertoja ennen kuin olin siihen tyytyväinen kirjallisen ilmaisun näkökulmasta. Koskettavinta oli se, kuinka läheiset olivat kuvitelleet, millainen aikuisen Markuksen elämästä olisi muotoutunut. Heidän kertomansa perusteella uskonkin, että Markuksesta olisi kasvanut muut ihmiset huomioiva ja rehti mies.

“Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin.”
– Tiina ja Maiju

Kirjaprosessimme kesti kaiken kaikkiaan noin puolitoista vuotta. Työstimme kirjaa pääosin töidemme ohella, apurahojen ansiosta saimme pidettyä pari kuukautta kirjoitusvapaata. Haastatteluiden ja asiakirjoihin perehtymisen lisäksi kävimme paitsi katoamispaikoilla myös Kansalliskirjastossa tutkimassa vuosikymmenten takaisia lehtileikkeitä.

Alkuvuonna 2020 kirjamme tarinat olivat kirjoitettuina tiedostoina. Emme aavistaneet, että vielä yksi suuritöinen vaihe olisi edessä. Aloimme editoida toistemme tekstejä niin paljon kuin töiden ohessa vain ikinä pystyimme. Tarkistimme yksityiskohtia, faktoja ja kertomusten rakenteen loogista etenemistä. Pyrimme esimerkiksi selvittämään tarkoin, millaisella alueella Riina Mäkinen ja Erik Sarin katosivat. Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin kustantamoon oikolukuun ja kasattavaksi.

Julkaisun jälkeen olemme saaneet kiitosta arvokkaasta suhtautumisesta kadonneisiin, löydettyihin ja heidän läheisiinsä. Emme voi kiittää kylliksi heitä, jotka avasivat elämänsä kipeintä menetystä kirjamme sivuilla. Ilman kadonneiden ja löydettyjen läheisiä kirjaa ei olisi syntynyt.

Lue lisää kirjasta Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Saatavilla myös e- ja äänikirjana.