Yhteinen talo

Yhteinen talo

Mitä ryhmärakennuttaminen on? Miten se eroaa muista rakennuttamishankkeista ja mitä etuja se tuo mukanaan?

Salla Korpela kuvaa kirjassaan ryhmärakennuttamishankkeita ja niiden myötä usein syntyviä yhteisöllisiä toimintoja, kuten asukkaiden arkista yhdessäoloa, yhteisruokailuja, saunomista ja harrastuksia. Yhteinen talo esittelee yhteisöasumisen pohjoismaisen mallin, joka perustuu vapaaehtoisuuteen ja asukkaiden yksityisyyden kunnioittamiseen.

Ryhmärakennuttamisella ja yhteisöasumisella voi olla huomattava elämänlaatua kohentava merkitys. Yleistyessään sillä on vaikutuksensa myös hoivan ja arkisten palveluiden järjestämiseen ja muihin polttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjan kirjoittamisen sytykkeenä on ollut Malta-talohanke Helsingissä. Malta on marraskuussa 2013 valmistunut yhteisöllinen kerrostalo Helsingin Jätkäsaaressa.

Julkaistu Jätä kommentti

Talouskeskustelun ylistetty rocktähti Thomas Piketty tarjoaa tärkeitä ratkaisuja yhteiskunnalliseen umpikujaamme

Talouskeskustelun ylistetty rocktähti Thomas Piketty tarjoaa tärkeitä ratkaisuja yhteiskunnalliseen umpikujaamme

Huippusuosittu taloustieteilijä Thomas Piketty jatkaa vaikuttavaa panostaan talouskeskusteluun. Odotettu Pääoma ja ideologia tarkastelee eriarvoisuutta ja sitä ylläpitäviä ideologioita sääty-yhteiskunnista 2000-luvun hyperkapitalismiin.

Piketty tarjoaa kattavan analyysin 1980-luvulla alkaneesta puoluepolitiikan murroksesta, missä perinteinen vasemmisto–oikeisto-jako on menettänyt merkityksensä ja tulonjakopolitiikka on vaihtunut identiteettipolitiikkaan. Sama murros on avannut oven kansallismielisille liikkeille eri puolilla maailmaa.

Ranskalaisekonomisti palaa keskusteluun kunnianhimoisella ja tulevaisuudenuskoa täynnä olevalla teoksellaan, joka väittää, että epätasa-arvo on aina seurausta ideologiasta ja siksi valittavissa toisinkin. Piketty on periksiantamaton ja perustaa ajattelunsa vakuuttavan laajaan tutkimusaineistoon eri puolilta maailmaa.

Pääoma ja ideologia on jopa kunnianhimoisempi kuin Pikettyn edellinen kirja Pääoma 2000-luvulla, joka keskittyi epätasa-arvon kehitykseen länsimaissa viimeisten 200 vuoden aikana. Uusi teos tarjoaa historian melkein kaikesta.

Thomas Piketty on palannut – ja vaarallisempana kuin koskaan,” julistivat brittilehdet kirjan ilmestyttyä. Piketty puolestaan toteaa rauhallisesti, että Yhdysvaltojen historian vaurain aika oli vuosina 1950–1970, jolloin perintövero oli kaikkein korkeimmillaan 80 prosentissa ja jolloin korkeimmat rajaveroasteet olivat vielä tätäkin korkeampia.

Pikettyn mukaan lähihistoriassa ei ole niinkään kysymys pääoman vapauttamisesta (niin kuin useimmat uusliberalismin historian kirjoittajat sen kertovat) vaan siitä, että edistyksellisiltä ideologioilta loppui virta.

Historia näyttää meille, että kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa on vallinnut pyrkimys jakaa vaurautta enemmistön hyväksymällä tavalla”, Piketty sanoo. Ja kun yhteiskunnat jakavat tuloja, varallisuutta ja koulutusta laajemmalle, niistä tulee vauraampia yhteisöjä. Takapajuisten ideologioiden heivaaminen on siksi tärkein edellytys taloudelliselle menestykselle.

Piketty luottaa julkisen datan vapauttavaan voimaan

Kun ihmiset saavat riittävästi tietoa yhteiskunnan rakenteista, he alkavat vaatia tasa-arvoa, kunnes lopulta saavat sitä. Koulutuksen tasa-arvo on Thomas Pikettyn mukaan tärkein taloudellisen kehityksen tekijä, sillä on paljon enemmän merkitystä kuin omistusoikeudella.

Sodan jälkeisten kehityskulkujen tuloksena länsimaisia demokratioita hallitsee nykyisin kaksi kilpailevaa eliittiä: talouseliitti, joka kannattaa avoimia markkinoita, ja koulutuseliitti, joka puolustaa kulttuurista monimuotoisuutta mutta joka on menettänyt uskonsa progressiiviseen verotukseen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perustana.

Näiden demokratiavaihtoehtojen maailmassa kansallismieliset puolueet kukoistavat. Areena on vapaana puolueille, jotka haluavat puolustaa kansainvälisyyttä ja tulonjakoa yhtä aikaa.

Piketty valitsee optimistisen tien ja tarjoaa ratkaisuja

Piketty esittää toimintasuunnitelman, joka haastaa kansallismielisen agendan. Siinä on rohkeita ajatuksia kuten tasa-arvoinen koulutusbudjetti ja jokaiselle kansalaiselle jaettava taloudellinen satsaus, jonka he saisivat käyttää haluamallaan tavalla. Pikettyn ajatukset nojaavat osallistavaan hallintoon ja päätöksentekoon, progressiiviseen verotukseen, Euroopan unionin demokratisointiin ja toimeentulon takaamiseen kaikille.

Nykyinen epätasa-arvon taso ei voi kestää kauaa, ja uusi politiikka raivaa tietään esiin. Piketty huomauttaa, että epätasa-arvoa kannattavat hallinnot eivät ole ennenkään kestäneet ikuisesti.

Pääoman vapaa liikkuvuus ei pudonnut taivaasta – me loimme sen itse. Se sovittiin kansainvälisillä sopimuksilla ja meidän täytyy kirjoittaa uudelleen nuo sopimukset.  Investointien kierto ja syntyminen ei tietenkään ole itsessään mikään huono juttu, mutta niihin liittyvien omistusten on oltava avoimesti näkyvillä. Niihin on liitettävä jonkinlainen yhteinen verojärjestelmä, niin että kaikkein liikkuvimmat ja kaikkein vahvimmat taloudelliset toimijatkin osallistuvat yhteiseen hyvään”.

Muussa tapauksessa me olemme luoneet hyvin vaarallisen järjestelmän, jossa iso osa ihmisistä kokee, etteivät he hyödy globalisaatiosta lainkaan. Että heillä ei ole mitään saatavaa Euroopan unionista ja Euroopan yhdentymisestä ja että ihmiset hierarkian huipulla isoissa yhtiöissä ja ne, joilla on eniten varallisuutta ja tuloja, saavat systeemiltä kaikkein eniten.

Äänestin aikanaan Maastrichtin sopimuksen puolesta, olin silloin hyvin nuori. Kuulun varmasti aika isoon joukkoon ihmisiä, jotka eivät silloin ymmärtäneet, että liittyminen toisi mukanaan hyvin epätasa-arvoisen järjestelmän. Jotkut puolestaan ymmärsivät sen oikein hyvin ja halusivat saada enemmän kilpailua maiden välille, jotta valtiot pyrkisivät matalampaan verotasoon.

Suurin selitys tapahtuneelle on se, että me olemme yksinkertaisesti lakanneet keskustelemasta taloudellisen järjestelmän kaipaamista muutoksista. Me olemme lakanneet keskustelemasta sosiaaliluokkien välisestä tasa-arvosta. Vuosikymmenien ajan me olemme kertoneet kaikille, että on vain yksi mahdollinen talousjärjestelmä ja yksi mahdollinen talouspolitiikka, että hallitukset eivät voi tehdä mitään muuttaakseen tulonjakoa ja vaurauden jakautumista – ja että ainoa asia, mitä hallitukset voivat tehdä on vahtia ulkorajojaan, vahtia identiteettiään.

Meidän ei pitäisi olla yllättyneitä että 20 tai 30 vuotta myöhemmin koko poliittinen keskustelumme liittyy rajavalvontaan ja identiteettiin.”

Thomas Pikettyn mukaan kaikki yhteiskunnat käyttävät ideologiaa perustellakseen epätasa-arvon

Tämä hallitseva narratiivi johtaa sääntöihin, jotka vahvistavat epätasa-arvoa. Aikamme haluaa näyttäytyä ”ideologian jälkeisenä”, mutta todellisuudessa olemme hukkua ideologiaan. Joten jos meillä menee nyt huonosti, kannattaa vaihtaa ideologia.

Jos emme onnistu muuttamaan nykyistä talousjärjestelmää perusteellisesti oikeudenmukaisemmaksi, kestävämmäksi ja tasa-arvoisemmaksi – –, muukalaisvihamielinen populismi ja sen mahdollinen vaalimenestys voi nopeastikin johtaa vuosien 1990–2020 hyperkapitalistisen, digitalisoituneen globalisaatiokehityksen rajuun romahdukseen”, Piketty ennustaa.

Pääoma ja ideologia on merkittävä teos, joka ei ainoastaan auta ymmärtämään maailmaa syvällisesti vaan myös kannustaa muutokseen. Kirja on ainutlaatuinen tutkimusrakennelma, jota ei kerta kaikkiaan voi ohittaa. Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 32 maahan.

Kirjan suomennos on ollut suurhanke, jota on vetänyt taloustieteilijä Markus Jäntti. Jäntti on Tukholman yliopiston taloustieteen professori. Hän on toiminut myös Helsingin yliopiston julkistalouden professorina ja Åbo Akademin taloustieteen professorina. Hänen tutkimuksensa on keskittynyt tuloeroihin, köyhyyteen ja sosioekonomiseen liikkuvuuteen. Jäntti tutkijatyöryhmineen koosti Thomas Pikettyn edellisen suurteoksen Pääoma 2000-luvulla -tutkimuksen aineistoon kuuluvat Suomen tulo- ja varallisuuseroja kuvaavat aikasarjat.

”Eriarvoisuuden muutoksia on vaikea ymmärtää ja eriarvoisuuteen on mahdotonta puuttua, ellei ymmärrä miten poliittiset ja kulttuuriset insituutiot sitä tuottavat. Yhdistämällä laajan historiallisen ja maantieteellisen näkökulman taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen järjestelmien analyysiin, Piketty päätyy esittämään useita tapoja, joilla eriarvoisuutta voidaan vähentää sekä maiden sisäisillä että kansainvälisillä aloitteilla. Kirjan keskeisin viesti on varsin optimistinen: eriarvoisuus on osin yhteiskunnallinen valinta, joten yhteiskunta voi valita sitä myös selvästi vähentää”, Markus Jäntti toteaa.

Thomas Piketty (s. 1971) on Pariisin taloustieteellisen korkeakoulun professori ja EHESS-korkeakoulun tutkimusjohtaja. Pariisin liepeillä varttunut Piketty on tutkinut tulo- ja varallisuuseroja historiallisesta perspektiivistä kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen teoksensa Pääoma 2000-luvulla käsitteli eriarvoisuuden kehitystä 1800-luvulta nykypäivään ja nosti tulo- ja varallisuuserot julkiseen keskusteluun eri puolilla maailmaa. Pitkään odotetussa jatko-osassa Pääoma ja ideologia Piketty mullistaa tapamme käsitellä politiikkaa, ideologiaa ja historiaa.

Tekstin lainaukset ovat kirjasta ja socialeurope.eu -sivuston Pikettyn haastattelusta.

”On teoksia, jotka avaavat uusia näkymiä ja laajentavat mahdollisuuksien avaruutta. Thomas Pikettyn uusin kirja – – kuuluu niihin.”

– Le Monde

”Pikettyn säihkyvä äly tuottaa ajatuksia herättävää luettavaa.”

– Washington Post

”Kirja saattaa osoittautua poliittisesti vielä vaikuttavammaksi kuin – – Pääoma 2000-luvulla – – Piketty kertoo, miksi nyt olisi hyvä tilaisuus käänteelle kohti tasa-arvoa ja millainen politiikka voisi saada sen aikaan. ”

– Financial Times

”Huima yhteiskuntatieteellinen tutkimus, jota on vaikea verrata mihinkään.”

– The Guardian

”Hän on todennäköisesti oikeassa: kun otetaan huomioon ilmastokriisi ja muut tekijät, nykyisenkaltaista epätasa-arvon tasoa on mahdotonta ylläpitää kovin pitkään.”

– The Guardian

*New York Times Bestseller*

Julkaistu Jätä kommentti

Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg uskalsi tehdä urallaan näkyviä irtiottoja vallitsevasta ajattelusta

Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg uskalsi tehdä urallaan näkyviä irtiottoja vallitsevasta ajattelusta

Petri Laukan teos K.J Ståhlbergin armoton matka kuvaa Ståhlbergin merkitystä suomalaisen oikeusvaltion ja parlamentarismin rakentajana. Kirja esittelee omaperäisen ajattelijan, jonka teesejä olivat kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, yleinen äänioikeus sekä sosiaaliset uudistukset.

Suomen tasavallan tekijä, ensimmäinen presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg tunnetaan parhaiten lapuanliikkeen tekemästä kyydityksestä syksyllä 1930. Neljä miestä kaappasi Kaarlo ja Ester Ståhlbergin aamukävelyltä ja lähti väkisin viemään itärajalle Joensuun. Tapaus on yksi Suomen poliittisen historian hirvittävimpiä. Muilutusreissu epäonnistui pitkälti Ståhlbergin pariskunnan sitkeyden ansiosta.

Järkyttävä muilutus on jättänyt taka-alalle Ståhlbergin laajan ja merkityksellisen toiminnan demokraattisen oikeusvaltion rakentamisessa. Lisäksi Ståhlberg osallistui monella tavalla venäläistämisen vastustamiseen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Venäjä halusi tutunoloisesti laajentua rajojensa ulkopuolelle. Baltian maita, Puolaa ja Länsi-Ukrainaa oli ryhdytty kaikin tavoin venäläistämään. Suomen suuriruhtinaskuntaa odotti sama kohtalo. 

Välinpitämättömyys edistää Venäjän asiaa

Ståhlberg vastusti Venäjän aikeita ja koosti anonyymisti tietokirjasen nimeltä Erinäisiä venäläistyttämistoimenpiteitä vuonna 1901. Ståhlbergin mukaan venäläiset juuri toivovat ajattelua, että ”eihän niille mitään mahda”, annetaan mennä vain. Kirjasessa päätellään, että passiivinen vastarinta on parempi vaihtoehto kuin passiivinen apaattisuus. Välinpitämättömyys edistää aina Venäjän asiaa.

Kirjasessaan Ståhlberg esittelee väkivallattoman vastarinnan aakkosia ja patistaa suomalaisia kansalaistottelemattomuuteen. Hän myös toteutti vastarintaa omassa työssään senaatin esittelevänä viranomaisena, ja sai tpoikkiteloin asettumisestaan potkut Suomea tsaarin nimissä hallinneelta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta. 

Kansalaisyhteiskunta ja kansanvalta

Ståhlberg oli varhaisia kansalaisyhteiskunnan käytännön toteuttajia. Hän osallistui Suomen oikeuksia kaventaneen helmikuun manifestin jälkeiseen toimintaan. Ståhlberg oli mukana koostamassa kansalaiskokouksen kirjelmää senaatille. Yli 500 alle­kirjoittanutta pyysi, ettei senaatti hyväksyisi oikeusjärjestyksen vastaista keisarin säädöstä.

Ståhlbergin ajattelu kehittyi liberaaliksi 1800-luvun loppupuolella. Ajattelua leimasi järkiperäisyys, edistyksen tavoittelu, tasa-­arvoisuus ja yhteinen etu. Hänen mukaansa valtion on suvaittava erilaisia näkökantoja ja huolehdittava muidenkin kuin enem­mistön eduista. Jokaisella on oikeus arvostella hallitusta, mutta siitä huolimatta hallituksen on kohdeltava kansalaisia oikeuden­mukaisesti. Se näkyy edelleen muun muassa Suomen hallitusmuodossa. 

Kieltolain vastustaja ja naisten oikeuksien puolustaja

Minna Canthin ajattelu vaikutti myös suuresti Ståhlbergiin. Hän katsoi tuoreeltaan näytelmän Työmiehen vaimo alkuvuodesta 1885. Canthin näytelmässä oli ajattelemaan panevaa moraalista pohdintaa uskonnon asemasta vanhan järjestelmän luutumien pönkittäjänä. Näytelmää haukuttiin varsin laajalti. Ståhlberg oli toista mieltä kuin kriitikot. Tosiolojen kuvaus oli tietenkin hurja, mutta Ståhlbergista täysin oikeutettua. Näytelmässä kuvattu maailma ei ollut outo tai vieras.

Senaattorina Ståhlberg oli valmistelemassa äänioikeusuudistusta, johon saatiin mukaan naisten äänioikeus vuonna 1906. Ståhlberg vastusti kieltolakia, jota piti oikeudenmukaisuuden ja lain toteutumisen kannalta vääränä ratkaisuna. Hän erosi kun laki meni senaatissa läpi. Vuosia myöhemmin itsenäisen Suomen eduskunta joutui toteamaan Ståhlbergin perustelujen osuneen oikeaan. 

Presidentti-instituution luoja

Tasavallan ensimmäisenä presidenttinä Ståhlberg kohtasi paljon ilkkumista ja vähättelyä eri puolilta yhteiskuntaa upseeristoa myöten. Hän oli voittanut äänestyksessä Mannerheimin, joka hänkin kääntyi valittua presidenttiä vastaan. Helsinkiin tullessa tai sieltä poistuessa Mannerheimia juhlisti lippurivi. Varsinainen päämies jäi usein huomiotta ja hän sai haukkumakirjeitä. Presidentinlinnaan soiteltiin myös uhkauspuheluita.

Vuosien vieriessä suhtautuminen lieveni, kun arvostelijat havaitsivat presidentin tuovan vakautta. Ståhlbergin kaudella aloitettiin nykypäivään jatkunut perinne itsenäisyyspäivän linnanjuhlista. Jo 1920-luvulla niistä raportoitiin näyttävästi lehtiin.

Petri Laukka on filosofian tohtori ja kulttuurihistorioitsija. Hän väitteli Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa Hurriganesin merkityksestä 1970-luvun suomettuneessa Suomessa. Laukka on työskennellyt journalistina ja mm. sanomalehti Kalevan kulttuuritoimituksen päällikkönä sekä uutispäällikkönä. Nykyisin hän on Kalevan pääkirjoitustoimittaja. Laukka soittaa bassoa rockbändissä ja pelaa jääkiekkoa.

Julkaistu Jätä kommentti

Suomen somalit ja Saamelaiskiista vuoden parhaita tietokirjoja

Kaksi Into Kustannuksen tietokirjaa, Suomen somalit ja Saamelaiskiista, on ehdolla Kanava-tietokirjapalkinnon saajaksi. Into Kustannus ja kirjan kirjoittajat lahjoittavat kaikkiin Suomen turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin Suomen somalit -kirjan.

Suomen somalit kuvaa Suomeen saapuneiden somalialaisten kokemuksia vastaanottamisesta erityisesti 1990-luvulla. Kirjoittajat toivovat, että somalitaustaisten kokemuksista otettaisiin oppia ja toivovat, että kirjaan tarttuvat erityisesti keskusten toiminnasta vastuussa oleva henkilökunta.

Suomeen 1990-luvulla saapuneiden somalien mukaan keskeinen ongelma oli oleskelulupien pitkä käsittelyaika. Jotkut joutuivat odottamaan päätöstä vastaanottokeskuksissa jopa kaksi vuotta. Työskentely tai kielenopiskelu ei ollut tuona aikana mahdollista, ja monet passivoituvat.

“Olisi ollut tärkeää pitää yllä alun innostusta ja toivoa. Kielenopetus ja työhön ohjaus olisi pitänyt aloittaa jo vastaanottokeskuksissa”, sanovat kirjan kirjoittajat Niklas Saxén ja Yusuf M. Mubarak.

Veli-Pekka Lehtola puolestaan käy teoksessaan Saamelaiskiista läpi 25 vuotta kestänyttä kiistaa saamelaisten oikeuksista, mutta keskittyy viime vuosien julkiseen keskusteluun, erityisesti menneen talven eduskuntakeskusteluihin saamelaisia koskevista lakialoitteista.

“Saamelaisten aseman kehittäminen alkuperäiskansana tarkoittaisi laajempia kuin kielellisiä oikeuksia ja koskisi esimerkiksi vahvempaa roolia maankäytön hallinnoinnissa. Tämä on herättänyt voimakasta vastustusta erityisesti paikallisella ja alueellisella tasolla. Oikeuksien suurimmat vastustajat eduskunnassa olivat Lapin kansanedustajat”, Lehtola toteaa.

Kanava-tietokirjapalkinto on kulttuurin ja yhteiskunnan kysymyksiin erikoistuneen aikakauslehti Kanavan ja Otavan Kirjasäätiön yhteinen tietokirjoille tarkoitettu tunnustuspalkinto. Palkinto myönnetään vuoden parhaalle suomalaiselle politiikan, yhteiskunnan, talouden, historian tai kulttuurin alan tietokirjalle. Se jaetaan vuosittain, ja sen arvo on 10 000 euroa. Kanava-palkinnon saaja julkistetaan torstaina 29.10.2015 kello 18.00 Otavamedian Viestintätalossa alkavassa tilaisuudessa.

 

Julkaistu Jätä kommentti

Kirjailijablogi: Ei jälkeäkään -teoksen kirjoittajat Tiina Saari ja Maiju Majamaa kertovat, miten elämäntarinat oikein valikoituivat kirjaan

Kirjailijablogi: Ei jälkeäkään -teoksen kirjoittajat Tiina Saari ja Maiju Majamaa kertovat, miten elämäntarinat oikein valikoituivat kirjaan

Tietokirjailijat Tiina Saari ja Maiju Majamaa avaavat blogissaan, miten syntyi teos Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Miksi mukana on Anni Törnin tarina, vaikka hänen kohtalonsa selvisi nopeasti?  Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana.

Tässä blogikirjoituksessa kerromme kirjastamme yksin ja yhdessä, vuorotellen. Maiju kertoo, mistä hän sai idean teokseen. Tiina paljastaa lisää projektin erilaisten vaiheiden taustoista.

 “Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin.”
– Maiju

 2000-luvun loppupuolella vietin pidennetyn viikonlopun opiskelukavereideni kanssa Dublinissa Irlannissa. Pistäydyin kirjakaupassa, sillä halusin ostaa itselleni luettavaa kotimatkalle. Irlantilaisen kirjailija Barry Cumminsin bestselleriksi noussut Missing: Ireland´s disappeared kiinnitti huomioni. Teoksessa on katoamistapauksia, jotka koskettavat paikallisia yhä vuosikymmenten jälkeen.

Kirja oli ensikosketukseni katoamistapauksiin. Sen tarinat piirsivät tarkat kuvat kadonneiden elämästä ja heidän läheistensä tuskasta. Myöhemmin olen seurannut katoamistapauksia tiiviisti uutisissa ja internetin keskustelupalstoilla. Kun aloitin työni toimittajana vuonna 2010, aloin kirjoittaa katoamistapauksista myös itse.

Kaikkien näiden vuosien aikana päässäni muhi ajatus, että haluaisin kirjoittaa kirjan kadonneista suomalaisista. Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin. Miltä tuntuu, kun rakas äiti, isä, veli, sisko, ystävä tai työtoveri ei enää palaa takaisin kotiin? Miten kadonneen läheiset selviävät ristiriitaisten tunteiden myllerryksessä? Miten elämää ravisuttavan tragedian jälkeen voi jatkaa eteenpäin?

Syksyllä 2018 kerroin kirjaideastani hyvälle ystävälleni ja entiselle kollegalleni Tiina Saarelle, jonka ammattitaitoa toimittajana ja kirjoittajana olen aina arvostanut. Ajattelin, että annamme idean vielä hautua, mutta toisin kävi! Kirjaprojektimme nytkähti vauhdilla eteenpäin.

Meillä oli alusta alkaen selkeä, yhteinen päämäärä: kirjamme toteutetaan kadonneita ja heidän läheisiään kunnioittaen. Kun tarjosimme ideaa kirjasta kustannusyhtiöille, Into Kustannus innostui heti yhteistyöstä kanssamme.

”Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja.”
Tiina

Kun Maiju ehdotti kirjan tekoa kadonneista, halusin heti tarttua työhön. Milloinkaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu – ja ajattelin, että kolmenkympin tienoilla on ryhdyttävä oikeasti toteuttamaan unelmiaan. Ensin lähdin mukaan kirjaprojektiin, sitten otin kotia kaivanneen sekarotuisen koiran asuntooni riehumaan.

Edellisenä kesänä olin työskennellyt toimittajana maakuntalehti Länsi-Savon deskissä Mikkelissä. Helteisenä heinäkuuna 2018 savonlinnalainen Antti Törn julkaisi Facebook-sivullaan julkisen päivityksen, jossa hän toivoi tietoja Mikkelissä asuneen sisarensa liikkeistä. Soitin poliisille, joka vahvisti myös etsivänsä kadonneeksi ilmoitettua 29-vuotiasta Anni Törniä. Katoamiseen johtanut tapahtumaketju selvisi poikkeuksellisen nopeasti yhden viikon aikana. Syyksi paljastui henkirikos. Annin tarina jäi mieleni sopukoihin, se kosketti eri tavoin ja enemmän kuin mikään muu uutinen tuona vuonna.

Moni on kysynyt, miksi valitsimme kirjaan juuri nämä tapaukset. Ajatuksena oli kerätä kokoon eri tavoin kadonneiden ja löytyneiden elämäntarinoita eri vuosikymmeniltä. Annin traaginen tarina on kirjamme kokonaisuudessa esimerkki siitä, että katoamisen syynä on henkirikos, jonka poliisit ovat saaneet selvitettyä. Miten läheiset pystyvät käsittelemään sen, että heidän rakkaansa on surmattu?

Myös kustantamo toivoi, että teoksessa olisi päätöksensä saaneita katoamistarinoita. Olimme samaa mieltä: kirjassa olisi ollut liikaa toistoa, jos olisimme kertoneet 12 mysteeriä vailla vastauksia. Kaikki alkujaan harkitsemamme katoamistapaukset eivät päätyneet kansien väliin. Noin kymmenen tavoittelemaamme haastateltavaa kieltäytyi kertomasta läheisensä tarinaa. Yksi kadonneen selvittämätön kohtalo jäi viime hetkillä pois, koska lähiomainen ei jaksanut enää repiä arpiaan auki julkisuutta varten.

Emme yllättyneet, että hyvin päättyneitä katoamistarinoita ei löytynyt. Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja, jos ihminen on jäänyt kadoksiin pitkäksi aikaa. Oma lukunsa ovat ne harvat, jotka ovat tarkoituksella omasta aloitteestaan kadonneet läheisiltään. Niinkin voi halutessaan tehdä vapaassa maailmassa.

Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.”
– Maiju

Kirjamme vanhin elämäntarina on nastolalaisen Hilkka Laitisen. Perheenäiti katosi kotoaan vuonna 1972. Koska Hilkan katoamisesta on lähes 50 vuotta aikaa, hänen katoamistaan alkujaan tutkineet poliisit eivät olleet enää tavoitettavissa. Hilkan tyttären ja KRP:n Sisä-Suomen yksikön rikoskomisario Paavo Tuomisen haastatteluiden lisäksi Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli poliisin yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.

Tutkintamateriaalin perinpohjaiseen läpikäymiseen kului useita päiviä, jopa viikkoja. Materiaalin kokoaminen tarinaksi oli haastava urakka, sillä yksityiskohtia riitti. Poliisi oli vuosikymmenien aikana kuullut kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, jotka olivat jollain tapaa kytköksissä Hilkkaan. Hilkan tytär selvensi meille parhaansa mukaan 1970-luvun tutkintamateriaalin kohtia, joita ulkopuolisen saattoi olla vaikea tulkita. Esimerkiksi oli hankala hahmottaa Hilkan kotitalon kokonaisuutta ilman kunnollista piirrosta tai kuvia.

Yksi kirjamme tapauksista on varmasti lähes kaikille suomalaisille tuttu. Tamperelainen 16-vuotias Raisa Räisänen katosi lokakuisena yönä vuonna 1999. Hänen kohtalonsa on ollut vuosia säännöllisesti esillä mediassa. Toisin kuin Hilkan tarinan kokoamisessa, Raisan tarinassa emme saaneet käsiimme yhtäkään poliisin asiakirjaa. Hänen katoamisensa tutkinta on yhä auki, joten tutkintamateriaali on salassa pidettävää. Kirjassa Raisan tarina rakentuu hänen pikkusiskonsa ja tutkinnanjohtaja Paavo Tuomisen haastatteluihin sekä median uutisointiin.

“Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä.”
– Tiina

Ensimmäinen haastateltavamme oli omainen, jonka kadonnut läheinen päätyi kirjaan nimimerkillä J-P. Tapasin haastateltavan ostoskeskuksen kahvilan nurkassa. Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä. J-P:n elämäntarina on traaginen kertomus osattomuudesta, joka usein siirtyy sukupolvelta toiselle. Kävimme J-P:n omaisen kanssa teekupillisilla vielä uudestaan kirjan julkaisun jälkeen. Toisin kuin J-P, hän on löytänyt elämälleen suunnan.

Kirjaan tekemäni toinen haastattelu tapahtui Porin poliisiasemalla. En matkustanut turhaan junalla seitsemää tuntia Suomen poikki Mikkelistä länsirannikolle – vierailu paljastui nimittäin antoisaksi. Rikosylikonstaapeli Tapio Rantanen Lounais-Suomen poliisista oli yksi heistä, joista oli suuri apu kirjan tarinoiden kasaamisessa. Sain häneltä materiaalia samalla kertaa kahteen porilaiseen elämäntarinaan: Vesa Frantsilaan ja Ari Saarilammeen.

Kumpikin kirjamme porilaisista oli oman tiensä kulkija. Tallinnassa kadonnutta Aria etsivät ja kaipasivat monet ystävät, jotka muistelivat miestä mielellään kirjaamme varten. Vesaa puolestaan ei ollut kaivannut kukaan 15 vuoteen. Oli surullista ymmärtää, että joskus ihminen voi elää elämäänsä niin yksin, ettei hänen katoamistaan huomata vuosikausiin. Vesan polveilevan tarinan kirjoitin lähes yhdeltä istumalta, kun taas Arin ystävien kanssa puhuin puhelimessa pitkähköt tovit. Lopulta vielä poikkesin lomareissulla Tallinnan satamassa, kuuntelin laitureiden natinaa ja lokkien kirkunaa.

Todennäköisesti eniten aikaa käytin 18-vuotiaan raumalaisen Markus Leväniemen elämäntarinaan. Kävin haastattelemassa hänen vanhempiaan Raumalla ja etsin sosiaalisen median kautta saksalaisen au pairin, joka oli mukana Markuksen tiettävästi viimeiseksi jääneellä risteilyllä. Kirjoitin Markuksen tarinan alun uudestaan useita kertoja ennen kuin olin siihen tyytyväinen kirjallisen ilmaisun näkökulmasta. Koskettavinta oli se, kuinka läheiset olivat kuvitelleet, millainen aikuisen Markuksen elämästä olisi muotoutunut. Heidän kertomansa perusteella uskonkin, että Markuksesta olisi kasvanut muut ihmiset huomioiva ja rehti mies.

Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin.”
– Tiina ja Maiju

Kirjaprosessimme kesti kaiken kaikkiaan noin puolitoista vuotta. Työstimme kirjaa pääosin töidemme ohella, apurahojen ansiosta saimme pidettyä pari kuukautta kirjoitusvapaata. Haastatteluiden ja asiakirjoihin perehtymisen lisäksi kävimme paitsi katoamispaikoilla myös Kansalliskirjastossa tutkimassa vuosikymmenten takaisia lehtileikkeitä.

Alkuvuonna 2020 kirjamme tarinat olivat kirjoitettuina tiedostoina. Emme aavistaneet, että vielä yksi suuritöinen vaihe olisi edessä. Aloimme editoida toistemme tekstejä niin paljon kuin töiden ohessa vain ikinä pystyimme. Tarkistimme yksityiskohtia, faktoja ja kertomusten rakenteen loogista etenemistä. Pyrimme esimerkiksi selvittämään tarkoin, millaisella alueella Riina Mäkinen ja Erik Sarin katosivat. Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin kustantamoon oikolukuun ja kasattavaksi.

Julkaisun jälkeen olemme saaneet kiitosta arvokkaasta suhtautumisesta kadonneisiin, löydettyihin ja heidän läheisiinsä. Emme voi kiittää kylliksi heitä, jotka avasivat elämänsä kipeintä menetystä kirjamme sivuilla. Ilman kadonneiden ja löydettyjen läheisiä kirjaa ei olisi syntynyt.

Lue lisää kirjasta Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Saatavilla myös e- ja äänikirjana.