Israelin apartheid

Israelin/Palestiinan tilanteesta uutisoidaan paljon ja sitä ymmärretään vähän. Tapahtumien ytimessä on Israelin järjestelmä, joka asettaa ihmiset erilaiseen asemaan ja jakaa heidät eri asuinalueille etnisen taustan mukaan. Järjestelmä täyttää kansainvälisen oikeuden määritelmän apartheidille, mutta se ei ole toisinto Etelä-Afrikasta, vaan ainutlaatuinen omanlaisensa versio rotuerottelusta.

Israelin apartheid on ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys tämän järjestelmän historiasta, nykytilanteesta ja häämöttävästä lopusta.

Juutalainen kansallisuusaate, sionismi, syntyi vastauksena eurooppalaiseen antisemitismiin ja otti vaikutteita kolonialismilta. Sionismi johti Israelin valtion perustamiseen ja palestiinalaisten etniseen puhdistukseen vuonna 1948.

Vuonna 1967 Israel valloitti Gazan ja Länsirannan, Itä-Jerusalemin mukaan lukien, ja asetti niillä asuvat palestiinalaiset sotilasmiehitykseen.

Sotilashallinnon piirteet oli hiottu valmiiksi jo Israelin sisällä: hallitus oli pitänyt israelinpalestiinalaisia sotilashallinnon alla vuoteen 1966 asti.

Nykypäivään saavuttaessa keskiöön nousee väkivallan kasvu ja äärimmäistyminen, ja toisaalta toivoa hohkaava kansainvälinen boikottiliike. Lopuksi kirjailija hahmottelee apartheidin korvaamista yhdellä demokraattisella valtiolla

OTTEITA KIRJASTA:

MIEHITYKSEN LAIT (sivut 116…117)

“Israelissa sekä israelinjuutalaisilla että palestiinalaisilla on Israelin kansalaisuus, ja sotilashallinnon lopettamisen jälkeen joulukuussa 1966 molemmat ryhmät ovat eläneet nimellisesti samojen lakien alla. Kesäkuussa 1967 miehitettyjen alueiden asukkaat asetettiin puolestaan sotilashallinnon alle. Näiden tapahtumien väliin jäävä puoli vuotta on Israelin historiassa ainoa ajanjakso, jolloin se ei ole pitänyt palestiinalaisia sotalakien alaisina. Miehitettyjen alueiden palestiinalaisten elämää hallitsemaan perustettiin ”siviilihallinto”, joka on osa Israelin armeijaa.

Miehitettyjen alueiden palestiinalaisilla ei ole Israelin kansalaisuutta eikä heihin sovelleta Israelin lakia. Miehityksen lakeja oli valmisteltu vuosia ennen sen alkamista, ja ne osittain perustuivat Israelissa olleeseen sotilashallintoon. Niiden keskeinen osa on armeijan sotilasmääräykset. Määräyksiä on annettu yli 2 500, joista yli 1 500 on yhä voimassa, ja lisää kirjaillaan tarpeen mukaan. Sotilasmääräykset tekevät Israelin armeijasta miehitettyjen alueiden ylimmän vallankäyttäjän. Armeija säätelee sotilas- ja turvallisuusasioiden lisäksi myös pankkeja ja liikeyrityksiä, tulleja, maakauppoja ja muuta taloudellista toimintaa.

Sotilasmääräykset kietovat palestiinalaisten elämän monimutkaiseen lupajärjestelmään. Pelkästään liikkumiseen Länsirannan sisällä tai sieltä pois on yli sata erilaista lupaa: erilliset luvat häihin ja hautajaisiin menemiselle, erilliset luvat potilaan saattamiseen muuten ja potilaan saattamiseen ambulanssissa, erilliset luvat omille viljelyksille kulkemiseen. Lupien anominen ja niiden epäämisestä valittaminen vie aikaa ja rahaa. YK:n arvion mukaan Länsirannalla toimivien kansainvälistenkin järjestöjen ajasta 20 % menee lupien hankkimiseen, vaikka niillä on tähän paremmat valmiudet kuin palestiinalaisilla yksityishenkilöillä. Lupien avulla palestiinalaisia myös kiristetään tekemään yhteistyötä miehityshallinnon kanssa. Eteläafrikkalainen kansainvälisen oikeuden professori ja YK:n Miehitettyjen palestiinalaisalueiden erikoisraportoija John Dugard on verrannut järjestelmää Etelä-Afrikan kulkulupalakeihin, jotka olivat eräs apartheidin inhotuimpia piirteitä ja jotka ”herättivät laajalti nöyryytystä ja vihaa”.