”Ei puolisoanne voi kotona hoitaa! Hänet siirretään Malmin sairaalasta Kustaankartanon kriisiyksiköön.” Malmin sairaalan osastolääkärin vastaus kysymykseeni milloin voisin hakea edellisenä päivänä sairaalaan tuodun puolisoni kotiin, oli järkyttävä yllätys.
Olin tietämättäni hoitanut puolisoani niin sanotusti päätyyn asti. Minulta on monesti kysytty, milloin huomasin ensioireet. Ne huomasivat minua ennen ystävämme, joiden kanssa olimme jakaneet elämän ilot ja surutkin puolen vuosisadan ajan. Viimeisinä yhteisinä vuosina, kun koin minulle läheisimmän ihmisen käytöksen konkreettisesti ja suuresti muuttuvan, olin toki hyvinkin tietoinen kehityksestä. Sitä ei voinut olla huomaamatta.
Olin soittanut edellisenä päivänä aamuyöllä hätänumeroon, koska en jaksanut nostaa itseni painoista puolisoani lattialta takaisin sänkyyn. Liukas parkettilattia ja veltto kroppa muodostivat ylivoimaisen vastuksen. Sen jälkeen, kun ensihoitajat olivat nostaneet puolisoni kantotuoliin, kiinnitin heidän huomionsa puolison turvonneisiin nilkkoihin. Ehdotin tutkimuksiin viemistä, johon ensihoitajat suostuivat. En siis suinkaan ajatellut hänen tarvitsevan hoitoa jostain muusta syystä, kuin nilkkojen turpoamisen vuoksi. Ja niin hän sitten lähti äkisti kotoamme mukanaan vain vähäinen vaatetus. Ja jäi sille tielle koskaan palaamatta.
Puolisoni taudin etenemistä nopeutti se, ettei hän koskaan myöntänyt olevansa sairas. Tästä syystä häntä oli mahdoton saada tutkimuksiin. Viimein keksin puijauksen. Kerroin kotiimme tulevan Helsingin Senioripalvelun tutkijoita, jotka kartoittavat ikäihmisten kotona-asumisen ja -elämisen edellytyksiä Itä-Helsingissä. He huomasivat hetimmiten tilanteen. Vieraita puoliso uskoi. Hän suostui aloittamaan tutkimustien terveyskeskuksessa. Mutta liian myöhään. Alzheimer oli edennyt niin pitkälle, ettei apua enää ollut tarjolla. Toki yrityksiä tehtiin.
Alzheimerin kouriin joutuneen muuttuminen toiseksi ihmiseksi tapahtuu monilla eri tavoilla ja toisistaan poikkeavalla vauhdilla. Yleisohjetta siitä, miten puoliso jaksaisi ja selviytyisi Alzheimerin kaappaamaksi joutuneen vierellä tämän kaiken aikaa kuihtuessa ja muuttuessa, ei ole.
Koska Alzheimerilla on monenlaiset kasvot ja enteet, ei yleispäteviä toiminta- ja käytösohjeita ole olemassa. Päiväkirjan pitäminen oli minulle ylivertainen apu. Tavallaan kirjoitin itseni ulos kurjuudesta. Suureksi avuksi ovat olleet myös ikiaikaiset ystävämme, joiden tuki on ollut korvaamaton. Lisäksi sekin auttoi osaltaan kestämään, että minulla oli tekemistä. Kirjoitin viimeisinä yhteisinä vuosina tilaustyönä historiakirjaa.
Puolisoni oli ystäväpiirimme räiskyvä kuningatar, jonka ansiosta elämämme oli elämisen arvoista; vauhdikasta menoa ja meininkiä. Hänen muistonsa elää ja näkyykin uudessa kodissani ja muistissani monilla tavoin.
Koska olen tunnettu sosiaalisena ”eläimenä”, uskon, että puolisoni olisi kannustanut minua elämään – eikä kurjistumaan sohvan nurkkaan. Seurustelu toisen lesken kanssa on ollut ehdoton edellytys selvitä. Näin tuskin kaikki verrokkihenkilöt haluavat/tohtivat/voivat tehdä.
Alzheimer muutti rajusti myös minua. Tuskin kuitenkaan saatoin kuvitellakaan silloin, kun Alzheimer oli kaikki kaikessa, miten kivaa elämä nyt voikaan olla.
Tietokirjailija
Markku Niskanen
