Mikä on roolisi? kysytään. Taidat ymmärtää Venäjää? ”Ymmärrys” on viittä vaille syytös. Siihen syyllistyneelle langetetaan pikatuomio. Onhan aika sotainen.
Mutta kun. Historian ja kirjallisen kaanonin tunteminen, sensuurimekanismin ja sen kiertämisen tunnistaminen sekä vaivannäköä vaativa lähiluku ovat erikoisalaani. Putinismin sisukset ja sen aineenvaihdunta ovat kulttuurintutkijan työkenttää. Mitä muuta se voisi olla?
Kun on liimaantuneena katsonut Venäjän tv:stä toisen maailmansodan aikaisten natsitankkien vyörytyskuvastoa päivä Sotšin olympiakisojen päättymisen jälkeen, urheilujuhlan hyväntahtoisen imelyyden vaihtuessa vihan lietsonnaksi kuin veitsellä leikaten, ja ilta illan jälkeen tuijottanut aina vain raaempia historiaa tarkoituksenmukaisesti hyödyntäviä sarjoja, on pakko ymmärtää, että sotaan valmistaudutaan raaistamalla. Täysillä. Kulttuurituotanto on valjastettu viholliskuvan luomiseen ns. henkisen turvallisuuden lujittajaksi. Ulkopuoliselle se on hyödyksi oman kriittisen ajattelun kannalta.
Suomalainen yleisö ei kuitenkaan pääse itse arvioimaan. Mikäli kirjan tai käsikirjoituksen tekijä on länsimaisesti katsoen epäsopiva, asuu vaikkapa Nižni Novgorodissa, ei hänen teoksensa läpäise syyniä. Sen läpäisee vain, jos tekijä asuu maansa rajojen ulkopuolella. Sieltä käsinhän voi vapaasti kutsua synnyinmaataan Pedoksi, kuten Maria Stepanova suomennetussa teoksessaan Kadoksiin (2025) tekee.
Otetaan esimerkki. Zahar Prilepin (s. 1975) on maansa kulttuuritaivaan kiintotähtiä, entinen poliitikko ja esiintyjä, lahjakkuudestaan tunnustettu ja palkittu kirjailija. Suomeksi hänen kirjojansa ei ole käännetty. Vika ei ole laadussa, vaan tekijässä. Saksalainen kustantaja kanavoi syntyneet myyntituotot Amnesty-järjestölle varjellakseen mainettaan. Solovetskia käsittelevän vankileiriromaanin (Obitel, 2014) englanninnos The Monastery ”jäänee viimeiseksi” nolostuneen kustantajan sanojen mukaan.
Suomeksi Obitel viittaa yhteiseen asuntoon ja tyyssijaan, mutta voihan sen pelkäksi Luostariksikin kääntää. Katsoin kirjan pohjalta tuotetun samannimisen minisarjan (ohj. Aleksandr Veledinov, 2020). Itse romaani puolestaan oli taidokkuudessa omaa luokkaansa, jos kohta paksu (yli 700 s). Kirjailija oli työstänyt teosta kolme vuotta. Mutta kehtaako sitä suositella?
Sillä onhan hyve torjua poliittisesti epäkorrekti taidetuotos. On hienoa tai ainakin vaivatonta suosia trendaavia kantoja ja aihepiirejä. On oikein sulkea silmät väärältä valolta. Tunnustan syntini. Kaivoin Luostarin piraattiversion Youtubesta, sillä Vienanmeren keskitysleirin 1920-luvun elämänmenon kuvaus kaikessa huutavassa vääryydessään kiinnosti.
Ahmin osat nopeasti. Sisimmässäni soisin, että sarja esitettäisiin meillä laadukkaasti suomeksi tekstitettynä asiantuntevan johdannon kera. Sarja muistuttaa hieman erinomaista ranskalaissarjaa Le Bureau, vakoojaverkosto.
Miksi Luostari on tärkeä? Se tekee ymmärrettäväksi valtioterrorin kaaren yli vuosisatojen kohti tätä hetkeä. Elokuvallisin keinoin välittyy, miten katkeamaton on väkivallan ihannoinnin ja samalla sen uhmaamisen perinne. Sadan vuoden takaiset uutispropagandadokumentit limittyvät fiktioon. Unen, toiveen ja painajaisen tanssi. Vankirauniot eivät osaa sanoa, ovatko he taivaassa vai helvetissä. Heidän alituinen kysymyksensä puistattaa.
Sarjan imu on ylihistoriallisessa raakuudessa ja erityispiirteissä, joista ei sellaisinaan voi puhua. Taide on ainoa kehys. Lahjakkaat voimat päätyivät uudelleenmuokattaviksi. Juopuneet pyövelijohtajat sanailivat keskenään ranskaksi ja nauttivat parhaasta luksuksesta. Älyn ja moraalin etujoukko, poliittiset vangit, eivät kaikki suinkaan heti vankeudessa lannistuneet. Mielipidevankien kulttuurilehdet, musiikki ja teatteri olivat hämmästyttäviä. Samoin tutkimustoiminta, kasvinjalostuksesta metsänhoitoon ja jodintuotantoon.
Poliittiset vangit ovat pakkotyössä sovittaakseen tahransa, oli se väärä alkuperä, erehdys tai ei mikään. Mitä pidemmälle kerronta etenee, sitä ilmeisemmäksi käy, ettei tietä takaisin ihmisyyteen enää ole. Valkoupseeri on sisällissodassa polttanut tähtiä punaisen puolen vihollisensa lihaan, ja saa paljastuessaan samalla mitalla takaisin.
Keskushenkilö Artjom, runoileva isänsurmaaja, selviää hengissä viimeiseen jaksoon asti, mutta enää kiduttaakseen sellitovereitaan ja lukeakseen steriiliksi raiskatun Galinan, kielletyn leirirakkautensa salaista päiväkirjaa. Artjom ei näänny aaveeksi, mutta ihminen hänessä kuolee. Kun hän ja paljastunut NKVD:n kuulustelija-Galina lopulta yhdessä kohtaavat vapahtavan niskalaukauksensa, se on katharsis. Kaikki kuolemansellitoverit ovat ehtineet katua, kenenkään syyllisyys ei ole jäänyt paljastumatta. Katsoja alkaa uskoa, ettei veriuhrille ole vaihtoehtoa, ainakaan Putinin valtakauden viimeisessä vaiheessa. Totalitarismigenre on ainoa keino näyttää, mitä on elää pyöveleiden jälkeläisten hallinnon silmätikkuna.
Millainen mies on Luostarin takana? Prilepin syntyi vuonna 1975 keskiluokkaan Nižni Novgorodissa, ent. Gorkissa. Kaupunki oli suljettu karkotuspaikka ja sotateollisuuden keskus. Poika aloitti sekatyömiehenä, varasteli hedelmiä kaukasialaisilta kauppiailta, palveli sitten poliisin erikoisjoukoissa Omonissa osallistuen komentajana Tšetšenian sotiin. Radikalisoitui ”venäläisten kansallisten etujen” puolustajaksi. Aktivoitui vallan vastustajana, kannatti Aleksei Navalnyä. Opiskeli politiikan tekoa suurliikemies Mihail Hodorkovskin kursseilla. Ihaili pitkään kansallisbolsevikkeja. Puolustaa venäläisiä perhearvoja tukemalla veristä hyökkäystä Ukrainaan. Mieleen tulee vertauskohdaksi kotikaupungin nimikirjailija Maksim Gorki. Myös tämä alistui kumartamaan valtioterroria, sillä Josef Stalinin pitkää kättä ei voinut paeta Italiaan eikä mihinkään maan päällä.
Kysymys hyökkäyksessä Ukrainaan on muusta kuin järjestä, muusta kuin neliökilometreistä. Kyse on juovuttavan julmuuden oikeuttamisyrityksestä itseään toistamalla. Muuta kuin Ilmestyskirjasta lainaavaa tulkintaa en Luostarista voi tehdä. Sen sanoma on yksi runsaslukuisista kohdemassan mielialoja ikuiseen sotaan valmentavista, alitajuntaan uppoavista johdannoista. Kestää, ennen kuin koittavat taas ”vegetaristiset ajat”.
Elina Kahla
Lähteet:
- Zahar Prilepinin romaani Obitel (2014) ja sen pohjalta tuotettu 8-osainen historiallinen draamasarja (2020), ohjaaja Aleksandr Veledinski, Mosfilm.
- https://museumstudiesabroad.org/zakhar-prilepin-his-literature-and-nationalism/ (10.9.2021).
Levašovon syrjäisellä joukkohaudalla, tuhansien teloitettujen ”viimeisessä osoitteessa”, Elina Kahla törmäsi valokuvaan, josta katsoivat Pavel Florenskin kasvot. Kohtaamisesta tämä kirja sai alkunsa. Elina Kahla on Venäjän kulttuurin tutkija, joka on työskennellyt Moskovassa ja Pietarissa. Hän rakastui modernisti Marina Tsvetajevan runouteen ja...
Katso kirjailijan sivu →