Avainsana-arkisto: elonkirjo

Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Aura Koiviston uutuusromaanissa kertoja pakenee urbaanin elämän tyhjyyttä monilajiseen yhteisöön

Harhamat kertoo ihmisen ylenkatseesta muita lajeja kohtaan mutta samalla myös elämään merkitystä tuovasta luontoyhteydestä ja yhteisöllisyydestä. Voisiko olla mahdollista elää harmonisesti monilajisessa yhteisössä?

Aura Koivisto kasvoi Korkeasaaren eläinten ja luonnon keskellä hoitaen orpoja pentuja tiikereistä saukkoihin ja paviaaneihin. Nykyisin hän asuu Kainuussa pienessä rintamamiestalossa, ja käsittelee kirjoissaan ja lehtijutuissaan luontoa. Koivistolta on aiemmin julkaistu useita tietokirjoja, muun muassa Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into, 2019), sekä lastenkirjoja.

Maagisrealistinen romaani esittää hiljaista arvostelua ihmisen tuhoisasta toiminnasta

”Aion asettua tänne loppuiäkseni. Haluan heinittyä ja sammaloitua, sulkeutua puiden suosioon ja imeä niistä sisäistä tyyneyttä. Ja lopuksi painautua maahan: lahota, hajota ja liueta osaksi sienten rihmastoja, matojen, kuoripunkkien, mikrobien ja muiden mikro-olentojen sykkivää, äänetöntä ja suunnatonta orkesteria, maallista sinfoniaa, jota me ihmiset emme taivaita tavoitellessamme kuule.”

Aberrania on unohdettu kolkka valtakunnan rajalla. Siellä elämä on yksinkertaista ja työteliästä, ja luonnonkierto määrittää arkea. Sinne romaanin nimetön kertoja pakenee urbaanin elämän tyhjyyttä. Sivilisaation pariin kutsuu enää terapeutti, jolta kertojan on ryhdyttävä salaamaan maalaiselon kummallisia käänteitä.

Vain Aberraniassa saattaa olla oma itsensä, vaikka uusia asukkaita kohdellaan kuin vierasta, joka on tullut rikkomaan tiiviin yhteisön. Vähitellen naapurin omalaatuinen Eulalia ja tämän lähipiiri alkavat paljastaa todellisia kasvojaan ja salaisuuksiaan. Keitä he ovat ja mitä he salaavat?

Harhamat nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa. Äänikirjan lukee Rosanna Kemppi.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Miksi ihminen on nostanut itsensä yli muiden ja miten palauttaa kestävä suhde muihin lajeihin?

Millaista on olla ihminen keskellä ekokriisiä ja miten tähän on päädytty? Sami Keto avaa kirjassaan Enemmän kuin sapiens miksi moni länsimaalainen kokee merkityksettömyyttä, vaikka meillä on jo kaikki. Kun ihminen on nostettu muiden lajien yläpuolelle, olemme kadottaneet merkitykselliset suhteet sekä toisiin ihmisiin että muihin eliöihin.

Mitä on olla ihminen? Ihminen on hakenut tähän kysymykseen vastausta – ja tullut luoneeksi kertomuksia ihmisyydestä. Kertomukset ovat olleet ihmisyyden erityisyyden kertomuksia, joiden tarkoitus on usein ollut oikeuttaa muun elämän hallitsemista ja kaltoinkohtelua.

Räikeimmillään erityisyyden kertomukset esittävät, että ihminen on aivan eri luokkaa kuin muut eliöt. Luokkaeron rinnalle on luotu vähemmän räikeä erityisyyden kertomus, jossa puhutaan aste-erosta. Mutta tässäkin kertomuksessa on se ongelma, että mittarina on edelleen ihmisen ominaisuudet ja ihmiselämän merkitykset, joihin muita eliöitä, pääasiassa eläimiä, verrataan. Muut eliöt tai eläimet tulee siis samalla määritellyksi sen kautta, mitä niiltä puuttuu suhteessa ihmiseen.

Vuorovaikutus on mahdollista, vaikka elämme erilaisissa aistitodellisuuksissa 

Kaikki elämänmuodot ovat keskinäisriippuvaisessa suhteessa toisiin elämänmuotoihin. Ihmisellekin tärkein kysymys ei ole “mitä on olla ihminen?” vaan “miten elää yhdessä muiden kanssa?” Vaikka eri eliöt elävät erilaisissa aistitodellisuuksissa, on näiden eri “maailmojen” välillä kuitenkin kosketuspintaa, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen. Ihmisen ja muiden eliöiden välinen vuorovaikutus ei perustu yhteiseen kieleen ja käsitteisiin, vaan aisteihin, tunteisiin ja kehollisuuteen. Empatia on hyvä esimerkki lajienvälisen      vuorovaikutuksen mahdollistajasta.

Vanhoissa alkuperäiskansojen kulttuureissa lajienvälisellä vuorovaikutuksella on ollut tärkeä rooli, joka on usein myös yhdistetty heidän kykyynsä elää ekologisesti kestävästi. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa ei kuitenkin voi omia tai omaksua alkuperäiskansojen läheistä luontosuhdetta suoraan, vaan täällä on muodostettavaa omaa aikaan ja paikkaan sopivaa kestävää luontosuhdetta.

Ekokriisin aika ei kutsu sankareita vaan hyviä jäseniä

Teos valaisee toisenlaista elämän ja ihmisyyden kertomusta ja pyrkii antamaan vastauksia kysymykseen, miten elää yhdessä muiden kanssa, osana elonkirjoa. Keto osoittaa, että kaikessa on aina kyse enemmän kuin ihmisestä.

Hyvän elonkirjon jäsenyyden mahdollisuus on siinä, kun ihmiset yhdessä sitoutuvat johonkin paikkaan ja alkavat muuttaa tapaansa ajatella, toimia ja elää tuossa paikassa ja tuosta paikasta, tuhoamatta sitä. Keto esittelee eri tyylilajeja yhdistävässä kirjassaan kasvatusajattelua ja -käytäntöjä, joilla hyvään elonkirjon jäsenyyteen voisi kasvaa.

Sami Keto on ekologi ja kasvatustieteilijä. Työssään hän pyrkii kuromaan yhteen repeämää, jonka kulttuuriset kertomukset ovat ihmisen ja muun elämän välille aiheuttaneet. Kedon aikaisempia teoksia ovat muun muassa yhdessä Elisa Aaltolan kanssa kirjoitetut Eläimet yhteiskunnassa (Into 2015) ja Empatia – Myötäelämisen tiede (Into 2017).

Jaa tämä: