Avainsana-arkisto: historia

Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

”Myllyn syöttäjää suojelee vieressä seisova orja kädessään machete, jolla hän katkaisee käsivarren, jos se takertuu kiinni.”

Yli 12 miljoonaa afrikkalaista kuljetettiin uudella ajalla Amerikan mantereelle ja Länsi-Intian saaristoon orjuuteen.

Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon uusi kirja Orjuuden arvet avaa uuden näkökulman tähän ihmiskunnan historian pahimpiin kuuluvaan ihmisoikeusloukkaukseen ja sen kauas, omaan aikaammekin kantautuneisiin seurauksiin.

Ansio transatlanttisen orjuuden lakkauttamisesta on yleensä annettu orjuuden vastaisille liikkeille ja talouden kehitykselle ja orjien oma vastarinta on jätetty sivuun. Tässä kirjassa orjat ovat historiallisia toimijoita, jotka nousivat vastustamaan orjuuttamistaan.

Pekka Isaksson on aate- ja oppihistorioitsija. Hän on perehtynyt erityisesti tieteellisen rasismin aatehistoriaan.

Jouko Jokisalo on Euroopan historian dosentti (Oulun yo). Hän on viimeksi julkaissut teoksen Euroopan radikaali oikeisto (Into 2016).

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Suomalaisten naisten populaarimusiikin historia taustoittaa epätasa-arvoista musiikkialaa

Suomalaisista musiikintekijöistä vain viidennes on naisia tai muunsukupuolisia. Uutuuskirjassa Lailasta Almaan musiikintutkijat täydentävät historiankirjoitusta nostamalla esille naisten työpanoksen. He löysivät kolme merkittävää kultakautta, jolloin naisten populaarimusiikki kehittyi.

Populaarimusiikin historia, kuten valtaosa muustakin historiankirjoituksesta, on viime vuosiin saakka ollut miehistä. Historiaa kirjoitetaan miesten tekojen ja toimijuuden kautta, miehille keskeisistä aloista ja tapahtumista. Naisten työn kautta kuunneltuna populaarimusiikin historiassa nousevat esiin eri painopisteet. Kirjassaan Lailasta Almaan Anna-Elena Pääkkölä ja Tiina Käpylä kuvaavat, miten naiset ovat muuttaneet ja muovanneet populaarimusiikin kulkua.

Tarina alkaa 1950-luvulta Laila Kinnusesta ja päättyy vuoteen 2020 ja Alma Miettiseen. Kirjassa käydään läpi populaarimusiikin aikakaudet, tyylit ja genret. Aikamatkalla kuullaan satojen artistien ja muusikoiden tarina. Heistä kirjaan on haastateltu yli 70. Osa heistä pääsee ääneen ensimmäistä kertaa huolimatta pitkästä urasta, osan tarinat ovat vasta aluillaan.

”Miehet päättävät, mitä on hyvä musiikki”

Teoston teettämässä kyselytutkimuksessa suurin syy naisten ja muunsukupuolisten vähäiselle määrälle musiikintekijöissä on perinteinen miehisyys ja vallitsevat asenteet. Vastauksissa nousevat toistuvasti esille hyvä veli -kerhot, miehet musiikkiteollisuuden portinvartijoina sekä yleisesti tunne siitä, että miehet päättävät, mitä on hyvä musiikki.

Anna-Elena Pääkkölä ja Tiina Käpylä ovat syventyneet aiheeseen yhdessä Henna-Riikka Peltolan kanssa tekemässään tutkimusartikkelissa Populaarimusiikkitoiminnassa koettu sukupuolittunut epäasiallisuus. Lailasta Almaan -kirjassa he keskittyvät häirinnän ja alan ongelmien sijaan ensisijaisesti naisten uriin ja saavutuksiin.

Jazz-iskelmän myötä naiset alkavat laulaa naisten kokemuksista

Yksi kirjan keskeisimmistä havainnoista on kolme merkittävää käännekohtaa, jolloin naisten populaarimusiikki kehittyi. Naisten ensimmäinen musiikillinen kultakausi suomalaisessa populaarimusiikissa oli jazz-iskelmän aika 1950–1963. Naisten määrä laulajina kasvoi ja moni päätyi yhä suurempien yleisöjen tietoisuuteen levytysten kautta.

”He edustivat uutta, toiveikasta ja raikasta sodanjälkeistä sukupolvea. Naisten toimiminen julkisissa ammateissa, kuten laulajana, oli yhä hyväksyttävämpää, vaikka taustamuusikot olivat yhä miehiä. Kappaleiden aiheet alkoivat myös vaihtua.”

Rocknaisten tuleminen laajentaa iskelmän ja popin naiskuvaa

Naisten toinen musiikillinen kultakausi ajoittuu vuoden 1995 vedenjakajan molemmin puolin. Sen taustalta löytyy 1990-alussa kansainvälinen teinitytöille markkinoitu viihde, jossa kohderyhmää kiinnostavat aiheet nostettiin tärkeiksi ja hyväksytyiksi. Musiikillisesti esikuvia oli tarjolla enemmän 1980-luvun pioneerien, kuten Liisa Akimofin myötä.

Vuonna 1995 ilmestynyt Alanis Morrisetten Jagged Little Pill -esikoisalbumi avasi musiikkiteollisuuden ja valtavirtamedian silmät naisten potentiaalille rockin parissa. Samana vuonna ilmestyi monia muitakin merkittäviä kansainvälisten ja suomalaisten artistien ja muusikoiden albumeita, ja naisten julkaisujen määrä kasvoi huomattavasti. Pian sen jälkeen Suomen populaarimusiikkikentälle saapuivat Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa, minkä lisäksi Spice Girls muutti tyttöjen ja naisten maailmaa radikaalisti kansainvälisellä tasolla.

Iskelmän ja popin feminismi näkyikin 1990-luvulla enemmän siinä, mitä nainen sai artistina tehdä tai mitä ja miten hän sai laulaa. Ääniestetiikka muuttuikin kohti pop-estetiikkaa. Laulusta tuli suorempaa ja nasaalit äänet saivat kuulua, mikä kuului eritoten tyttöyhtyeiden musiikissa.”

Musiikin tekijöitä tuli jatkuvasti lisää myös vaihtoehtomusiikkiin, punkkiin ja metalliin. Varsinkin metallin suosio nousi vuosituhannen vaihteessa ja mahdollisti jälleen uuden tavan olla nainen ja muusikko.

Naiset osallistuvat musiikin tekemiseen ja julkaisemiseen

Suomalaisten naisten populaarimusiikin kolmas kultakausi alkaa vuodesta 2008 ja Chisun ensimmäisestä, täysin hänen itse tekemästään ja tuottamastaan albumista. Musiikin tuottamiseen tarvittava teknologia yleistyy ja halpenee kaikkien saataville. Asenneilmasto muuttuu, naisten odotetaan osallistuvan musiikin tekemiseen, myös musiikin omatoiminen julkaiseminen yleistyy vauhdilla.

”Chisu ja Paula Vesala ovat esimerkkejä popmusiikin vaikuttajista, jotka löysivät urilleen 2010-luvun puolella upouudet suunnat. Heidän ansionsa laulaja-lauluntekijöinä ovat kiistattomat, ja heidän suhteensa musiikin tuottamiseen, uusien soundien keksimiseen ja suomalaisen popin eteenpäin viemiseen täytyy mainita erikseen. Chisu ja Vesala ovat toistuvasti ottaneet musiikillisen moukarin käteensä ja rikkoneet säpäleiksi valtavirtapopin musiikkiin ja esiintyjien ulkonäköön liittyviä sääntöjä, sukupuolirooleja ja live-esitysten mahdollisuuksia.”

Paikallisten bändikellareiden kautta koko kansan artisteiksi

Kirja kuvaa myös, miten populaarimusiikin eri genret ovat kehittyneet eri puolella Suomea paikallisten musiikintekijöiden ansiosta. Kirjoittajat ovat Turun yliopiston musiikkitieteen oppiaineen kasvatteja, ja kaupunki onkin esillä monien eri tyylilajeihin lukeutuvien artistien ja kokoonpanojen työn kautta.

Pori kuvaillaan yhtenä Suomen aktiivisimpana bändikaupunkina myös naisten näkökulmasta. Oulun, Lapin ja esimerkiksi Rovaniemen tanssilavakulttuuri ja punk-musiikki ovat esillä. Kirjassa muistutetaan, miten Lahti oli 2000-luvun alussa yksi räpmusiikin keskeisistä näyttämöistä, ja Jyväskylä ja piskuinen Kuhmo ovat puolestaan tuottaneet Indie-Pop-tekijöitä. Tampere on edustettuna lukuisten musiikkialalla vaikuttavien naisten kautta.

Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa. Äänikirjan lukee Fanni Noroila.

Anna-Elena Pääkkölä on musiikintutkija ja laulaja-lauluntekijä, jolle suurimpia innoittajia ovat suomalainen iskelmä, populaarimusiikki, ooppera ja musikaalit. Tutkimustyössään Pääkkölä keskittyy musiikin, sukupuolen ja seksuaalisuuden teemoihin.

Tiina Käpylä on naisten näkökulmiin erikoistunut populaarimusiikin tutkija, tuottaja ja tietokirjoittaja, joka on kiinnostunut populaarimusiikin tyyleistä ja skeneistä sekä naisten tekijyydestä ja toimijuudesta.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Keskitysleirin kätilö taisteli elämän ja toivon puolesta

Anna Stuartin Auschwitzin kätilö on tositapahtumiin perustuva romaani rohkean naisen pyrkimyksestä suojella elämää epätoivon ja synkkyyden keskellä. Auschwitzin kadonneet lapset ilmestyy heinäkuussa 2024.

Vuonna 1943 Ana Kaminski marssitetaan sisään Auschwitzin rautaporteista yhdessä ystävänsä Ester Pasternakin kanssa. Kun he saapuvat jonon päähän, Ana astuu eteenpäin ja julistaa hiljaisella äänellä itsensä kätilöksi – ja Esterin avustajakseen. Heidän käsivartensa tatuoidaan ja heidät käsketään avustamaan synnytyksissä. Pidellessään vastasyntynyttä vauvaa sylissään Ana vannoo tekevänsä kaikkensa pelastaakseen mahdollisimman monta henkeä.

Kun kaksi SS-univormuun pukeutunutta sotilasta marssii sisään ja ottaa vaaleahiuksisen vauvan äitinsä sylistä, Ana kauhistuu mutta huomaa kaiken sydänsurun keskellä toivon pilkahduksen. Sotilaat vievät terveimmät vauvat ja antavat ne saksalaisten perheiden kasvatettavaksi. Samalla leirille tihkuu juoruja sodan lähestyvästä lopusta… Ana ja Ester alkavat salaa tatuoida vauvojen ihoon heidän äitiensä vankinumerot, jotta he voisivat sodan jälkeen löytää toisensa. Sitten eräänä aamuna Ana huomaa Esterin kasvavan vatsan tämän ohuiden vaatteiden alla…

Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa.

Kirjan on suomentanut Kirsimarja Tielinen ja äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Anna Stuart on brittiläinen kirjailija. Hän opiskeli kirjallisuutta Cambridgessa ja työskenteli sen jälkeen tehdassuunnittelijana, kunnes palasi ensimmäisen rakkautensa pariin ja ryhtyi kirjailijaksi.

Kirjan jatko-osa ilmestyy suomeksi heinäkuussa 2024!

Anna Stuartin kirja Auschwitzin kadonneet lapset. Auschwitzin kätilön jatko-osa.
Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Miksi Ukraina ei ole Venäjä – ukrainalaiset kertovat

Kalle Kniivilän kirjassa Maa joka heräsi sodan jalkoihin joutuneet ukrainalaiset kertovat, miten heidän maansa on muuttunut Neuvostoliiton hajottua ja miten Ukraina heidän mielestään poikkeaa Venäjästä. Kniivilä teki kirjan haastattelut Ukrainassa syksyllä 2022.

Venäjän johtajat ovat satojen vuosien ajan yrittäneet opettaa ukrainalaisille, että he oikeasti ovat venäläisiä. Ukrainan kansallista heräämistä on kaikin keinoin vastustettu. Neuvostoliiton hajottua maat ovat kehittyneet eri suuntiin, ja yhä useammat ukrainalaiset ovat päättäneet, etteivät he halua olla venäläisiä.

Vuoden 2014 vallankumous ja vuonna 2022 alkanut hyökkäyssota herättivät viimeisetkin epäröijät. Kun Venäjä vaihtoi vuosikausia kestäneen kulissien takaisen juonittelun suoraan sotilaalliseen hyökkäykseen, Ukrainaan syntyi ennenkokematon kansallinen yhtenäisyys.

Mihin ero maiden välillä perustuu? Miten on mahdollista, että ukrainalaiset kerran toisensa jälkeen ovat onnistuneet vaihtamaan vallanpitäjiään, kun taas Venäjällä Vladimir Putinin yksinvaltiuden vastustajat joutuvat telkien taakse tai hautausmaalle? Kirjassa tavalliset ukrainalaiset pääsevät kertomaan näkemyksensä.

Zelenskyi on populisti jota kansa rakastaa

Ukrainassa maan ensimmäinen presidentti vaihdettiin toiseen vaaleilla jo vuonna 1994, ja siitä lähtien vallanpitäjät on äänestetty viralta lähes joka vaaleissa.

– Me Ukrainassa olemme aina epäilevällä kannalla omien poliitikkojemme suhteen, me yritämme muuttaa asioita. Ehkä tulokset eivät aina ole hyviä, ehkä me joskus olemme liiankin kriittisiä poliitikkoja kohtaan, mutta juuri sehän on demokratiaa, Kniivilän haastattelema Olha pohtii.

Koomikko Volodymyr Zelenskyi valittiin Ukrainan presidentiksi, koska kansa halusi muutosta. Valtiotieteilijät ja politiikan toimittajat pitivät Zelenskyiä populistina, joka hukutti kuulijansa kauniisiin sanoihin. Hänen suosionsa oli jo hiipumassa, kun Venäjä hyökkäsi.

Sodan alettua Zelenskyistä on tullut Ukrainan sankaruuden symboli koko maailmalle, mutta kotimaassa hän jakaa yhä mielipiteitä.

– Tämä sota on tehnyt hänestä sankarin, suurilta osin niiden ulkomaisten tiedotusvälineiden ja valtionpäämiesten ansiosta, jotka ovat nostaneet hänet jalustalle. Ja jos presidentin kansliassa jotain osataan, niin kirjoittaa puheita. Hänen puheensa ovat todella hyviä ja tarpeellisia, mutta niiden lisäksi tarvitaan konkreettisia tekoja. Niistä oikeusjärjestelmän uudistaminen olisi tärkein, Tatjana toteaa kirjassa.

– Haluan presidentiksi Zelenskyin, hän on tehnyt sen mitä muut presidentit eivät ole saaneet aikaan. Hän alkoi rakentaa teitä, hän hajotti parlamentin. Hän tietää mitä tekee. Monet luulivat, että presidentti pakenisi kun sota alkaa. Mutta hän jäi tänne, Anna sanoo.

Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa.

Äänikirjan lukee Markus Niemi.

Kalle Kniivilä on ruotsinsuomalainen tietokirjailija ja Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbladetin Venäjään erikoistunut toimittaja. Hän toimi lähetystöneuvoksena Ruotsin lähetystössä Kiovassa 2019 sen jälkeen, kun hänet oli karkotettu Moskovasta. Useita tietokirjoja tehnyt Kniivilä on saanut muun muassa Kanava-palkinnon.

www.kniivila.net (mm. kuvia kirjaan haastatelluista henkilöistä)

Jaa tämä:
Full-size Image

Kuva: Bryan Adams

Lataa alkuperäinen kuva ▼

Neumann, Ariana

Ariana Neumann syntyi ja vietti lapsuutensa Venezuelassa. Hän opiskeli historiaa ja ranskalaista kirjallisuutta Tuftsin yliopistossa Massachusetsissa, espanjaa ja Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta New Yorkin yliopistossa sekä uskonnon psykologiaa Lontoon yliopistossa. Hän on työskennellyt venezuelalaisen The Daily Journal -lehden ulkomaankirjeenvaihtajana ja kirjoittanut useisiin julkaisuihin, kuten The European, The Jewish Book Council ja The New York Times. Nykyään Neumann asuu Lontoossa miehensä, kolmen lapsensa ja kolmen koiransa kanssa. Isäni sodan salaisuudet on hänen ensimmäinen kirjansa.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Tositarina holokaustista selvinneestä miehestä, joka onnistui salaamaan tyttäreltään kaiken

Ariana Neumannin kansainvälisesti ylistetty kirja on koukuttava matka menneisyyteen ja ajatuksia herättävä tositarina meitä kaikkia yhdistävistä ihmisyyden siteistä. Periytyvätkö vanhempiemme salatut traumat sukupolvelta toiselle?

Ariana Neumann haaveili lapsena salapoliisin työstä. Eräänä päivänä hän teki shokeeraavan löydön perheen dokumenttien seasta – hänen isänsä ei ollut se, kuka hän vaikutti olevan. Kun Arianan isä kuoli vuonna 2001, hän oli jättänyt jälkeensä ratkaisevan johtolangan: laatikollisen sota-aikaisia papereita. Ne avasivat oven isän menneisyyteen ja suvun salaisuuksiin.

“Vihjeitä oli tullut ennenkin. Siellä täällä muistoissani oli hetkiä, jotka herättivät levottomuutta eivätkä sopineet yhteen muun elämän kanssa. Säröjä oli ollut kaiken aikaa. Muistan, kuinka kerran noin seitsemänvuotiaana olin nähnyt pahaa unta ja kipitin pitkin käytävää etsimään turvaa vanhempieni sängystä…

Sinä yönä nukahdin lohdutusta saatuani isän ja äidin väliin. Heräsin siihen, että isä huusi kauhuissaan kielellä, jota en ymmärtänyt. Äiti kurkotti minun ylitseni ja halasi meitä molempia. Hän silitti isän käsivartta, hänen valkeaa tukkaansa ja kuiskutti: ”Handa, kaikki on hyvin, sinä olet kotona Caracasissa. Olet täällä meidän luonamme. Näit vain painajaista.””

Alkoi vuosikymmeniä kestänyt salapoliisityö, jonka aikana Arianalle paljastui hänen sukunsa juutalaistausta Euroopassa. Pikkuhiljaa Arianalle selvisi koko ihmeellinen totuus hänen suvustaan ja isän sodan aikaisesta pakomatkasta natsien hallitsemasta Prahasta ainoaan mahdolliseen turvapaikkaan – Berliiniin.

Isäni sodan salaisuudet on koukuttava salapoliisikertomus ja ajatuksia herättelevä tositarina meitä kaikkia yhdistävistä ylisukupolvisista traumoista. Kirja on kuvitettu valokuvin, jotka vievät lukijan mukanaan Neumannin tutkimusmatkalle, jonka löydökset saavat isän menneisyyden näyttäytymään raadollisessa valossa.

”Neumannin paljastama tositarina on kuin romaani täynnä jännittäviä juonenkäänteitä, uhkarohkeita rakkauden tekoja ja odottamattomia keveyden hetkiä synkkyyden keskellä.” -The New York Times

Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa.

Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Ariana Neumann syntyi ja vietti lapsuutensa Venezuelassa. Hän opiskeli historiaa ja ranskalaista kirjallisuutta Tuftsin yliopistossa Massachusetsissa, espanjaa ja Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta New Yorkin yliopistossa sekä uskonnon psykologiaa Lontoon yliopistossa. Hän on työskennellyt venezuelalaisen The Daily Journal -lehden ulkomaankirjeenvaihtajana ja kirjoittanut useisiin julkaisuihin, kuten The European, The Jewish Book Council ja The New York Times. Nykyään Neumann asuu Lontoossa miehensä, kolmen lapsensa ja kolmen koiransa kanssa. Isäni sodan salaisuudet on hänen ensimmäinen kirjansa.

 

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Helsingin linnoitukset ovat uniikkeja – muualta ei löydy vastaavaa maastoon rakennettua puolustusverkostoa

Retkiä linnoituksille -kirja kertoo ensimmäisen maailmansodan aikaisen linnoitusketjun tarinan. Se on samalla myös opaskirja, jonka avulla linnoituksiin voi tutustua Helsingissä.

Pauli Jokisen kirja Retkiä linnoituksille vie pääkaupunkiseudun linnoituskohteisiin. Kirja kertoo myös linnoitusten historiasta. Venäjä oli sodassa Saksan kanssa ja pelättiin, että saksalaiset hyökkäävät Suomen halki Pietariin. Helsingin puolustusta ryhdyttiin siksi tehostamaan, ja linnoitustyöt kasvoivat 1910-luvun suurimmaksi rakennushankkeeksi koko maassa.

Kirjaan on koottu myös muistoja linnoitustöistä, joita kutsuttiin myös patteritöiksi ja vallitöiksi. Aikalaisten muistoja on koottu aikanaan Kansanrunousarkistoon, ja ne ovat nykyään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.

Vaarallisiin rakennustöihin tuotiin vankeja Kiinasta asti

Patteritöihin saavuttiin vapaaehtoisesti ympäri Suomen, mutta miehiä myös pakotettiin töihin. Kuri oli kovaa ja pinnaamista tapahtui paljon. Haminalainen mies muisteli:

“Jokainen yritti voittaa toisensa pinnaamisessa. Malliesimerkkinä kerrottiin, miten neljä miestä oli viikon yrittänyt rautakangilla nostaa kiveä ylös montun pohjasta. Aina kun se oli nousemaisillaan, se luiskahti takaisin kuoppaansa ja jäi sinne. Tällaista se suurimmalta osaltaan oli. Kukaan ei yrittänytkään tehdä mitään.”

Kallioiden louhiminen ja räjäyttely oli vaarallista puuhaa, ja linnoitustöissä kuoli kymmeniä miehiä. Mies Turun suunnalta kertoi:

“Työturvallisuus oli usein oman varovaisuuden varassa. Silpoontuneet jäsenet ja veren tahrimat vaatteet eivät olleet niinkään harvinaisia nähdä. Eräs betonimies kusi ylhäältä siltatelineeltä alas voimavirtalankaan, putosi kivikkoon ja kuoli.”

Patteritöihin tuotiin myös kiinalaisia, joista useat olivat entisiä vankeja. Suomalaiset suhtautuivat kiinalaisiin uteliaasti. Etenkin kiinalaisten ruokavalio herätti keskustelua. Eräs mies muisteli näin:

“Ne söivät Venäjältä tuotua ruokaa ja sen lisäksi muun muassa oravia. Kun ne näkivät oravan, niin ne ottivat takaa miehissä niin kauan kun saivat kiinni. Nylkivät sen ja repivät kappaleiksi ja söivät raakana.”

Kiinalaisten työrupeama jäi lopulta lyhyeksi, mutta vierailu jätti jälkiä Helsingin nimistöön.

Hyvin säilyneet linnoitukset on harvinaisuus, jota kannattaisi hyödyntää matkailussa

Patterityöt lopetettiin, kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Osa linnoitusrakennelmista valmistui, osa jäi keskeneräisiksi. Niitä on sittemmin tuhottu muun muassa kaupunkirakentamisen tieltä. 1970-luvulla linnoitukset suojeltiin ja liitettiin valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen joukkoon. Ne ovat säilyneet hyvin, koska niissä ei juurikaan taisteltu.

Linnoituksia löytyy metsistä, kallioilta, kaupunkiasutuksen keskeltä, puistoista ja katujen varsilta. Linnoitukset ovat tärkeä osa paikallishistoriaa mutta myös harvinaisuus koko maailman mittakaavassa. Harvaan pääkaupunkiin rakennettiin vastaavat puolustuslinnoitukset, jotka olisivat säilyneet yhtä hyvin.

Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e-kirjapalveluissa.

Pauli Jokinen on laaja-alaisesti Helsingin historiaan perehtynyt tietokirjailija, joka on aikaisemmin kirjoittanut kävelykirjoja, kuten suursuosioon nousseen Sunnuntai­kävelyllä Helsingissä (Minerva 2010). Jokinen toimii kaupunkioppaana ja on järjestänyt tapahtumia Murha­kävelyistä Helsingin kävelyfestivaaleihin. Hän on kirjoittanut kävelykirjojen lisäksi teokset Helsingin murhahistoria (2020), Turun Murhahistoria (2021) ja Verikoirat (2021).

Tutustu Paulin opastettuihin kävelyihin!

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Mirkka Rekola: Ensimmäinen elämäkertateos rakastetusta ja palkitusta runoilijasta

Jonimatti Joutsijärven vahvaääninen kuvaus rakastetusta ja rajoja rikkoneesta runoilijasta avaa näkökulmia paitsi runouteen myös seksuaalivähemmistöjen asemaan ja poliittisten ääriliikkeiden historiaan sodanjälkeisessä Suomessa.

Runous oli Mirkalle kahtiajaon ylittämisen kulkuväline

Mirkka Rekola – Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin I on ensimmäinen elämäkertateos rakastetusta runoilijasta ja aforistiikan uudistajastajasta. Mirkka Elina Rekola (1931–2014) on keskeisimpiä modernistirunoilijoitamme, jonka tuotanto levittäytyy seitsemälle vuosikymmenelle. Rekolan kolme ensimmäistä teosta saivat ristiriitaisen vastaanoton, sillä ne eivät istuneet yksiselitteisesti perinteisen, modernistisen eivätkä 60-luvun poliittisen runouden käsityksiin. Sittemmin Rekolan sanataide on arvioitu ylittämättömäksi. Hän halusi tulla muistetuksi työnsä, ei elämänsä tai henkilönsä vuoksi, vaikkakin Mirkka Rekola kirjoittaa kokemuksensa läpi ja alati omasta elämästään.

Mirkka ihmetteli lapsuudessaan Tampereen ilmapiirin vihaa. Punaisten ja valkoisten katkeruus oli käsinkosketeltavaa. Jatkosodan päätteeksi hänen äärioikeistolainen isänsä sai tuomion maanpetoksesta. Kahtiajaon kipeys rikkoi Mirkan perheen, ja hän menetti kolmeksi vuodeksi läheisimmän ihmisensä, isänsä. 1960-luvun vasemmistoradikalismi ja 1970-luvun taistolaisuus, jotka tuomitsivat 1950-lukulaisen modernismin taantumuksellisuutena, ahdistivat häntä tätä taustaa vasten erityisesti.

Vastakohtien valta oli Mirkka Rekolalle kärsimystä lapsuudesta lähtien. Ihmisten kieli, sukupuoliroolit, filosofia ja yhteiskunnan rakenteet poukkoilevat vastakohtien heilureissa. Runous oli Mirkalle kahtiajaon ylittämisen kulkuväline. Ykseydenkokemuksen ilmaisu kielessä oli hänen suuri työnsä.

Elämäkerta huomioi runouden muotojen ja merkitysten synnyn eletyssä elämässä

Teos kattaa Rekolan elämän vaiheet lapsuudesta 1970-luvun loppuun saakka. Mirkan kirjailijuutta ja minuutta rakentavat aikalaishahmot,
kuten esikuva Helvi ”Nalle” JuvonenTuomas Anhava ja hänen avara lukijuutensa sekä erityisesti Mirkan rakastettu Mirjam Polkunen.

Vaikuttavassa teoksessa kuvauksensa saavat vainojen, vainoharhojen, työn ja sairauden, rakkauksien ja pettymisten, näkyjen, kohtaamisten ja nähdyksitulemisten ajat. Myöhemmät elämänvaiheet ja teokset saavat huomion elämäkerran jälkimmäisessä osassa.

Mirkka Rekolan elämäkerta perustuu laajaan aineistoon, jossa mukana on kulttuurihistoriallisia aarteita, kuten lukuisia Mirkan kirjeitä rakastetulleen 1950-60-luvuilta. Pariskunnan rakkaus tulee kirjeissä esiin kauniisti ja kipeästi.

Mirkka pohti kouluiässä oliko ainoa tyttöjä rakastava tyttö. Täytyi olla samanlaisia. Mutta hän heräsi tietoisuuteensa varsin yksin, ilman esikuvia.

Miten poikkeavana voisi elää torjuvassa maailmassa?

Mirkan nuoruutta varjosti ahdistus ja itsetuhoinen ajattelu. Samaa sukupuolta rakastavia ihmisiä tai kuvauksia heistä ei ollut 1940-luvun Tampereella. Rekola kasvoi ilmapiirissä, jossa pelosta, järkytyksestä ja vihasta piti vaieta, eikä mielihyvää ja rakkautta voinut vapaasti ilmaista.

1950-1960-lukujen Helsingissä lesbosuhteita elettiin yksityisesti, useimmin kodeissa. Homoudesta langetettiin paljon tuomioita erityisesti miehille. Rikos oli ”haureus”, jonka todisteena voitiin pitää yhteen vedettyjä sänkyjä.

Myös Mirkka ja Mirjam joutuivat poliisin ahdistelemaksi. Syytteiltä vältyttiin, mutta vainot kuormittivat Mirkkaa, josta tuli pelokas ja vainoharhainen. Hän käveli Helsingin kaduilla jännittyneenä ja varoi vastaantulijoita kunnes hän sai pelosta tarpeekseen.

”Hän päätti kävellä vainoavan kaupungin uudeksi, opetteli kulkemaan rentoutuen, sivuuttamaan vainoharhat ja katseet.”

Kymmenet teosta varten tehdyt haastattelut sekä eräät erittäin harvinaiset Mirkan haastattelunauhat ja jopa Mirkan äidin haastattelu runoilijan lapsuudesta rakentavat elävää, inhimillistä ja vaikuttavaa kuvaa yhdestä tärkeimmistä suomalaisista kirjailijoista. Elämäkertaan on koottu myös kirjoissa vielä julkaisemattomia, unohdettuja runoja.

Mirkka Rekola – Elämä joka ei koskaan tullut kokonaan esiin I nyt kaupoissa. Äänikirja ilmestyy 3.5.

Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Jonimatti Joutsijärvi (s. 1984) on yksi nuoren polven lahjakkaimmista ja omaperäisimmistä runoilijoista ja kriitikoista. Joutsijärven esseeteos Ei mikään itsessään edusti ilmestyessään vuonna 2010 uutta kokemuksellista ajattelua, jota Rekola oli odottanut kirjallisuuteemme vuosikymmeniä.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Lapsuus sotien ja karkotusten jaloissa: inkerinsuomalaisten selviytymistaistelu, joka sisälsi myös ilon hetkiä

Sodan ja karkotuksen lapset avaa yhdeksän inkerinsuomalaisen elämäntarinan, jossa menneisyys piirtyy esiin lapsuusmuistojen ja omakohtaisten kertomusten kautta.

Kymmenientuhansien inkerinsuomalaisten kohtaloihin jättivät jälkensä 1900-luvun Euroopan sodat, Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikka ja elämä Neuvostoliitossa ja yli sen rajojen. Ihmiset menettivät kotinsa ja perheitä hajosi, ja se heijastuu nykypäivään muistoina, kokemuksina ja kertomuksina.

Maiju Kortteen ja Ulla Savolaisen tietokirjassa käsitellään tätä historiaa yhdeksän elämäntarinan kautta. Haastatteluissa tuotetun muistitiedon sekä kirjallisten muistelmien hyödyntämisen kautta sodan ja karkotuksen kokeneiden henkilöiden omat näkökulmat nousevat etualalle samalla kun inkerinsuomalaisten historia asettuu osaksi laajempaa Euroopan historiaa.

Ei niinkään vaiettuja kuin aiemmin ohitettuja kokemuksia

Vaikka inkeriläisten historia mielletään toisinaan täysin vaiettuna menneisyytenä, inkerinsuomalaiset ovat esimerkiksi kirjoittaneet kokemuksistaan runsaasti muistelmia, joita on julkaistu Suomessa 1930-luvulta lähtien. Sodan ja karkotuksen lapset -teoksessa käsiteltävät muistelmaromaanit saavat rinnalleen myös suullisia muistelmia.

Kirjassa käsiteltävät vuosien 2018–2020 välillä tuotetut muistitietohaastattelut on pääosin tehty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Kansallisarkiston kolmivuotisessa Inkeri ja inke­riläisyys − muistot talteen, arkistot haltuun -yhteistyöhankkeessa. Hankkeessa haastateltiin monia ihmisiä, jotka ovat jo vuosia toimineet aktiivisesti inkerinsuomalaisten hyväksi ja puhuneet tai kirjoittaneet heidän kohtaloistaan pyrkien tuomaan inkerinsuomalaisten historiaa ja nykyhetkeä paremmin suuren yleisön tietoisuuteen. Toisaalta haastatteluissa tallennettiin arkistoon myös sellaisten ihmisten elämäntarinoita ja näkemyksiä, jotka eivät niistä olleet aiemmin julkisesti puhuneet.

– Meille on ollut merkityksellistä tuoda esiin sitä, että kokijat ovat kyllä aktiivisesti tuoneet esiin muistojaan ja kokemuksiaan. Eri asia on se, kuinka hyvin heitä on kuultu. Meille on ollut tärkeää oppia näistä elämäntarinoista sekä yrittää kirjassamme kertoa niiden rinnalla yhdenlainen tulkinta koetusta lapsuudesta historiallisten mullistusten keskellä.

Inkeriläisperheet joutuivat alati muuttamaan ja aloittamaan uudestaan

Kirjassa kuvattuja inkerinsuomalaisten elämäntarinoita yhdistää jatkuva liike. Monien perheiden piti aloittaa elämänsä lähes tyhjästä monia kertoja uudelleen. Samanlaisia kokemuksia on toki muillakin Neuvostoliitossa karkotuksen kokeneilla perheillä kansalaisuuteen katsomatta.

Muuttoliike, karkotukset ja pakkosiirrot eivät tapahtuneet vain Neuvostoliiton sisällä, vaan inkerinsuomalaisia evakuoitiin toisen maailmansodan aikaan suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden toimesta Inkerinmaalta Viron kautta Suomeen. Suomesta toiset pakenivat edelleen Ruotsiin tai kauemmaksikin. Osa totutteli elämään Suomessa ja toiset palasivat tai heidät palautettiin Neuvostoliittoon, jossa vaeltava elämä jatkui. Samalla perheet ja suvut saattoivat hajota eri maihin ja yhteydet katketa.

Kirja osoittaa, että sodankaan keskellä ihmisen elämä ei pelkisty kärsimykseksi

Inkeriläisten lapsuutta varjostivat sodat, pelot, nälkä ja pirstaleinen koulunkäynti. Ja vaikka kirjan päähenkilöiden lapsuutta värittivät jo varhain omaksuttu vastuutaakka sekä pelot ja traagiset menetykset, muistellaan teoksessa myös lapsuuden huolettomuutta, toivoa ja onnenhetkiä. Entiset sodan ja karkotuksen lapset eivät koe itseään yksinomaan uhreiksi: he ovat ennen kaikkea oman elämänsä aktiivisia toimijoita.

Ulla Savolainen (s. 1983) on folkloristiikan sekä kulttuurisen muistin ja muistitiedon tutkimuksen dosentti Helsingin ja Turun yliopistoissa. Hän on tutkinut entisten Kannaksen lapsievakkojen muistelukerrontaa, Saksan ja Unkarin kansalaisten jatkosodan jälkeisen internoinnin käsittelyä Suomessa sekä inkerinsuomalaisten menneisyyksien muistamista ja muistamattomuutta.

Maiju Korte (s. 1980) on filosofian maisteri ja arkistotutkija Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Vuosina 2018–2020 hän työskenteli SKS:n, Kansallisarkiston ja Inkeriläisten sivistyssäätiön Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -yhteistyöhankkeessa projektipäällikkönä. Hankkeessa tehtiin mm. muistitietohaastatteluita ja tallennettiin inkeriläisten arkistoaineistoja.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Historiallisen vakoojasarjan palkittu neljäs osa ilmestyy suomeksi

Tehtävä Berliinissä palkittiin Adlibriksen vuoden romaanina vuonna 2022. Ylistetyn vakoojaromaanisarjan neljäs osa vie lukijan toisen maailmansodan aikaiseen Tukholmaan ja natsien Berliiniin.

Toinen maailmansota riehuu Euroopassa, ja koodinmurtajat Elisabeth, Iris ja Signe keskittyvät sodan varjossa myös oman elämänsä haasteisiin. Huippusuositun Liittolaiset-sarjan neljännessä osassa Tukholmassa työskentelevän tiedustelupalvelun tehtävät käyvät yhä vaarallisemmiksi. Vauhdikkaan kerronnan ansiosta kirja pitää otteessaan ja jännitys tiivistyy.

”Tässä kohtaa sota yltyi ja myös kirjoittaessani huomasin, miten vauhti kiihtyi, joten neljännessä osassa on ehdottomasti enemmän toimintaa kuin aiemmissa kirjoissa, sanoo Denise Rudberg.”

Saksa vie joukkojaan Ruotsin kautta kohti Norjaa, ja Ruotsin puolueettomuus on koetuksella, sillä se pelkää olevansa seuraava miehityskohde. Iris kutsutaan natsimielisen sisarensa häihin Berliiniin – vieraiden joukossa ovat myös Adolf Hitler ja Joseph Goebbels. Juhlat saavat järkyttävän päätöksen, ja Iriksen paluumatka vaarantuu. Elisabeth miettii tulevaisuuttaan uudesta näkökulmasta ja Signe kohtaa menneisyytensä yllättävän kuolemantapauksen vuoksi.

”Tämä oli erittäin kiinnostava ja jännittävä kirja” – Elisabeth, Bookbeat

Todellisiin tapahtumiin ja paikkoihin perustuva Liittolaiset-sarja on kunnianosoitus viime vuosisadan teräville, vahvoille naisille. Elisabethin, Signen ja Iriksen henkilöhahmojen esikuvat ovat kirjailijan omassa suvussa. 

“Dekkarikirjailijana tunnetun Rudbergin trilogia on ollut Ruotsissa menestys. Se perustuu todellisiin paikkoihin ja tapahtumiin ja kuvaa historiaa mukavan ymmärrettävästi ja inhimillisesti. Jatkoa on saatava” – HS

Kirjan on suomentanut Anu Koivunen ja äänikirjan lukee Meri Nenonen.

Tehtävä Berliinissä nyt saatavilla kirjakaupoissa sekä e- ja äänikirjapalveluissa.

Tukholmassa asuva Denise Rudberg (s. 1971) on yksi Ruotsin menestyneimmistä kirjailijoista. Eleganttia jännitystä tarjoavaa Marianne Jidhoff -sarjaa on myyty yli neljä miljoona kappaletta ja sarjan kymmenes osa oli marraskuussa 2020 Ruotsin myydyin kirja. Liittolaiset-sarjan ensimmäinen osa Salainen koodi nousi myös Ruotsissa heti myyntilistojen kärkeen.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

TSL:n tarina jatkuu: Vapaa sivistystyö on edellytys demokratialle

Työväen Sivistysliiton historiateoksen toinen osa jatkaa TSL:n tarinaa 1940-luvulta aina satavuotisjuhlavuoden tapahtumiin.

Satavuotiaan Työväen Sivistysliiton teoksen ensimmäinen osa kuvaa liikkeen perustamista, jolloin koulutusten tavoite oli auttaa työläisiä ymmärtämään paremmin yhteiskunnallisia asioita.

Sotien jälkeen liike kasvoi koko suomalaisen työväenliikkeen kentän käsittäväksi, ja jäsenjärjestöjen henkilöjäsenten määrä kasvoi runsaaseen miljoonaan. Tero Tuomisto kuvaa, että TSL oli luontevasti mukana siinä uudessa rintamassa, joka laajensi suomalaista kansanvaltaa ja aloitti sittemmin toden teolla hyvinvointivaltion rakentamisen.

Kasvu ja toiminnan laajentuminen ei kuitenkaan tarkoittanut, että taival olisi ollut ongelmaton. Ympäröivän yhteiskunnan ja sivistystyön muutosten lisäksi historiateos valottaa työväenliikkeessä ja TSL:ssa vaikuttaneita erilaisia näkemyksiä ja ristiriitoja.

Työväen kahden sivistyssuuntauksen eriytyminen omille teilleen mahdollisti 1960-luvulla alun keskinäiselle yhteistyölle. Elettiin suuren innostuksen aikaa. TSL:n pariin syntyi erityistoimikuntia tehtävineen. Kulttuuritoiminta tapahtumineen alkoi laajentua voimakkaasti, ja aikuiskoulutuksen uudet muodot kehittyivät. Kansainvälisyys tuli luontevaksi osaksi toimintaa.

Omaehtoisen sivistyksen tukija vai aikuiskoulutuksen tuottaja markkinaehtoisessa maailmassa?

Historiateoksessa on paikoin pohdittu myös TSL:n tehtävää.

– Työväen Sivistysliiton koulutustehtävä pohjautuu edelleenkin työväenliikkeen arvomaailmaan. Siinä me toimimme vertaisina rinnalla kulkijoina, työväenliikkeen yhteen kokoavana voimana ja työväen omaehtoisen sivistyksen mahdollistajina, pääsihteeri Katri Söder toteaa.

Toisin kuin yksilöllisessä aikuiskoulutuksessa TSL:ssa avainsana ei ole yksilö, vaan yhteinen hyvä ja yhteisöllisyys. Tarkoituksena on tuottaa voimautumista, jonka myötä ryhdytään yhteisölliseen toimintaan paremman yhteiskunnan aikaan saamiseksi.

Söder näkee, että vapaan lehdistön lisäksi myös vapaa sivistystyö on yksi demokratian edellytyksistä. Suomessa vapaata sivistystyötä arvostetaan ja tuetaan.

– Uskon ja toivon, että vapaata sivistystyötä arvostetaan ja tuetaan myös seuraavan sadan vuoden kuluttua sellaisena kuin se nyt on; omaehtoisena ja vapaana demokratian ja aktiivisen kansalaisuuden tukena.

Tero Tuomisto on kotiseutuneuvos, valtiotieteiden maisteri ja historiantutkija, jolle Sivistysliitto tuli tutuksi jo 1970-luvulla.

Kuuntele!

Äänimerkki-Podcastissa koulutuspäällikkö Inari Juntumaa keskustelee Tero Tuomiston kanssa Työväen Sivistysliiton alkutaipaleesta.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Aikuiskoulutuksen historiaa – työväen sivistäminen oli avain vauraampaan ja turvallisempaan yhteiskuntaan

Satavuotias Työväen Sivistysliitto perustettiin sisällissodan jälkeen ja siitä tuli yksi tasa-arvoisen suomalaisen yhteiskunnan kulmakiviä. Historiantutkija Tero Tuomiston kirjoittama teos Työväkeä, sivistystä, liikettä ulottuu TSL:n perustamisesta sotavuosien jälkeiseen murrosaikaan.

TSL:n perustamiseen vuonna 1919 kannustivat sisällissodan väkivaltaiset kokemukset ja opetukset. Liittoa perustamassa ollut historian professori, poliittinen vaikuttaja ja kansanedustaja Väinö Voionmaa totesi aikanaan, miten sisällissota oli ollut seurausta ihmisten sivistyksen puutteesta ja miten ihmisiä, niin työväestön kuin porvariston puolella, piti valistaa ja sivistää, jotta mitään sellaista kuin mitä tapahtui vuosina 1917 ja 1918, ei tapahtuisi enää koskaan uudestaan. Työväenliikkeen siihenastinen valistus- ja sivistystyö oli osoittautunut riittämättömäksi. Puutteensa oli ollut porvarillisellakin sivistystyöllä.

Teollisuusyhdyskunnissa työväestön työn ja asumisen ongelmat alkoivat kärjistyä. Elinolot kurjistuivat samanaikaisesti sekä laajalla maaseudulla että kasvavissa teollisuusyhdyskunnissa. Ratkaisua ongelmiin pyrittiin etsimään sivistys- ja koulutustasoa kohottamalla.

Hyvin pitkälle kirkon ansiota oli se, että lukutaidolla oli kansan syvien rivien keskuudessa jo pitkät perinteet. Heiveröiseksi jäänyt lukutaito oli kuitenkin vaikea ylläpitää, kun niukan hartauskirjallisuuden ohella ei ollut juuri muuta suomen- tai ruotsinkielistä luettavaa savupirttien hämärässä, päreen tai kynttilän vähäisessä valossa.

Ensimmäisten vuosien opintokerhojen, luentojen ja koulutusten tavoite oli auttaa työläisiä ymmärtämään paremmin yhteiskunnallisia asioita

– Toki siellä opetettiin myös muita aineita: suomen kieltä ja kirjoittamista, biologiaa ja vieraita kieliä sekä tutustuttiin maailman kirjallisuuden valioihin, ja ylipäätään avarrettiin omaa elämänpiiriä pienen savupirtin tunnelmasta.

– Tuohon aikaan ongelma oli sekin, että iso osa ihmisten lahjakkuudesta meni hukkaan, koska he eivät päässeet kehittämään itseään, historiantutkija Tero Tuomisto kertoo. TSL auttoi omalta osaltaan.

Tieto yhteiskunnan historiallisesta kehityksestä ja ympäröivästä maailmasta rauhoittaa epävarmassa ajassa

Tuomiston mielestä TSL:n koko toiminta muistuttaa siitä, että kaikki ei ole itsestään selvää.

Tarvitsemme jokainen edelleen lisää tietoa ja ymmärrystä ympäröivästä maailmasta. Emme saa unohtaa sivistystyön ja ihmisten kouluttamisen tärkeyttä sekä henkisen tyydytyksen ja sisällön tarjoamista, jotta ihmiset pysyisivät virkeinä ja ymmärtäisivät enemmän maailman menosta.

Tero Tuomisto uskoo, että Voionmaan opeille olisi käyttöä myös nykypäivänä, vaikka niitä ei voikaan sellaisenaan soveltaa.

– Mutta hyödyksi on jokin yleinen ajatus siitä, että historiallisella ymmärryksellä on merkitystä, jotta ihmiset tänäkin päivänä ymmärtäisivät oman paikkansa ja oman maansa paikan tässä globaalissa kokonaisuudessa ja toimisivat sen mukaan.

Katsomalla vain nykyhetken tapahtumia suhteellisuudentaju katoaa.

– Historiallinen perspektiivi saattaisi auttaa ymmärtämään ja ottamaan rauhallisemmin, että jos meillä esimerkiksi nyt laskee elintaso pari prosenttia, ei se ole maailmanloppu. Ennen on ollut paljon huonommin. Perspektiivi auttaisi ymmärtämään, että esimerkiksi ihmisten toimeentulo ja sosiaaliturva on muuttunut määrätietoisella toiminnalla kokonaisuudessaan paremmaksi sadan vuoden takaisesta.

Teoksen toinen osa  kertoo TSL:n tarinaa 1940-luvulta aina satavuotisjuhlavuoden tapahtumiin.

Tero Tuomisto on kotiseutuneuvos, valtiotieteiden maisteri ja historiantutkija, jolle Sivistysliitto tuli tutuksi jo 1970-luvulla.

Jaa tämä: