Avainsana-arkisto: kaunokirjallisuus

Lataa alkuperäinen kuva ▼

Joutonainen on hersyvä romaani pakkomielteistä ja rakkaudesta – saa lukijan nauramaan keskiluokkaisen elämäntyylin tavoittelulle

Kirjailija ja teatteriohjaaja Aino Kiven toinen romaani Joutonainen on irrallisen sukupolven kuva. Se nostaa pöydälle kutkuttavan hauskalla tavalla ajankohtaisia teemoja niin parisuhteista kuin myös yhteiskunnasta, joka sekä tarvitsee keikkatöissä hääriviä joutonaisia että hylkii heitä.

Aino Kiven toinen romaani Joutonainen osuu kutkuttavalla tavalla keskiluokkaisen perheidyllin ytimeen

Aino Kiven kirjoittaman Joutonainen -uutuusromaanin päähenkilö Annu on taivaanlintu, joka majailee puolituttujen nurkissa ja vaihtaa duunista toiseen heti kun palkka ehtii tilille. Kodiksi riittää kangaskassi ja vakituiseksi ihmissuhteeksi oma veli. Miksi pitäisi sitoutua vain yhteen työpaikkaan, ihmiseen, asuntoon tai edes etunimeen? On helpompaa, kun voi aina tarvittaessa vaihtaa maisemaa.

Annu kuitenkin tutustuu mieheen, joka osoittautuu ärsyttäväksi ja vieläpä varatuksi. Hänen ”tyttöystävähkönsä” on kaikkea mitä Annu ei ole: simpsakka, tehokas ja kunnianhimoinen. Annu jää suhteen kolmanneksi pyöräksi ja alkaa kietoutua kahteen ihmiseen, joista ei edes pidä.

“Leiki mitä leikit mut imho sä haluisit vaan heteromiehen ja ydinperheen ja kultaisen noutajan ovelles. Siksi sä oot jumissa tossa kolmiodraamassa, kuvittelet voivasi varastaa ne toiselta.”

”Onkssiulla ikinä semmonen olo että mieluummin räjäyttäisit ittes ilmaan kuin jatkaisit elämääs?”

”Päivittäin. Mut minkäs teet, on elettävä.”

Yhtä aikaa purevan hauska ja itkettävä Joutonainen on kieroutunut romanttinen komedia ja irrallisten sukupolven kuva. Se kertoo ajasta, jossa jokainen luo oman versionsa perheestä eikä niiden suhteen mikään ole itsestäänselvää. Joutonainen on sielukas, kutkuttava ja elämänmakuinen romaani, joka paikoin myös härnää lukijaansa. Mistä nyhtää onni, kun itsellä ei ole muuta kuin vippivelkaa?

Huumori on näkökulmakysymys

Aino Kiven esikoisteos Maailman kaunein tyttö oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2016. Kun Kivi alkoi kirjoittaa Joutonaista, oli hän erilaisessa elämäntilanteessa kuin nyt. ”Kiersin Suomea teatteriohjaajana keikkatöissä ja olin yksityiselämässäni joutilas, kuten kirjan päähenkilö. Minulla oli kaikki maailman aika kirjoittamiseen, kun toisaalta kaipasin kotia”, kuvailee Kivi aikaa ennen perheen perustamista. Samasta kaipuusta kertoo myös Joutonainen, jonka päähenkilö Annu jää kolmanneksi pyöräksi toisten ihmisten parisuhteeseen.

”Nyt kun olen saanut kodin ja perheen, tekee se kirjoittamisesta vaikeampaa. Kirjoittamista varten pitää aina varastaa aikaa joltain muulta, kuten lapsilta, kotitöiltä, parisuhteelta tai itseltä. Naisen elämä ei siinä ole juuri muuttunut Minna Canthin ajoista, joista juuri ohjaan näytelmää Lahden kaupunginteatteriin. Kirjoittaminen tapahtuu keskellä elämää”, Kivi kuvailee perheellisen arkeaan.

Joutonaisen elämään on lopulta helppo samaistua: moni kipuilee vapauden ja perheen tuoman kiinnittymisen välillä. Se, onko Joutonainen lopulta koominen vai traaginen tarina, on näkökulmakysymys.

Joutonainen julkaistaan 26.9. ja se on löydettävissä painettuna sekä ääni- ja e-kirjoina. Äänikirjan lukee Karoliina Niskanen.

Kiven ohjaus Rouva C. ensi-illassa Lahden Kaupunginteatterissa 28.9.2022

Aino Kivi (s. 1985) on teatteriohjaaja, kirjailija ja dramaturgi. Hän on tehnyt pätkätöitä Helsingistä Kajaaniin niin ohjaajana kaupunginteattereissa, vapaana kirjoittajana kuin hanttihommissakin ja tuntee olevansa kotona missä tahansa. Kivi rakastaa intensiivisiä väittelyitä ja yrittää aina löytää tavan nauraa asioille, jotka kauhistuttavat liikaa. Joutonainen on Aino Kiven toinen romaani.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Burnoutin jälkeen haussa: merkityksellinen työ – Kikuko Tsumuran palkittu kirjauutuus puhuttelee uupunutta nykyihmistä

Unelmoitko joskus työstä, jossa ei tarvitsisi ajatella? Kun tietotyöläinen on uupumisen partaalla aivot janoavat lepoa ja mieli kaipaa selkeitä työtehtäviä. Kikuko Tsumuran Unelma helposta työstä -romaanin päähenkilölle on käynyt juuri näin, jonka seurauksena nainen etsii työtä, johon olisi lyhyt työmatka ja mahdollisimman yksinkertaiset tehtävät.

”Vaikkapa sähkölinjalla sirkuttavien varpusten tai risteyksen läpi ajavien punaisten autojen laskeminen voisi sopia? // Lähes huomaamaton työ, jonka määrittely työksi oli jo kyseenalaista, olisi hyvä. // Lisäksi työ saisi olla sellainen, että pystyisin tekemään sitä yksin.”

Hyvinvoiva työyhteisö on monesti jopa palkkaa arvokkaampi

Naisen ensimmäinen pesti on valvontakamerakuvan tarkkaileminen, ja se osoittautuu varsin vaivalloiseksi tehtäväksi. Naisen vaihtaessa työstä toiseen saamme seurata mitä erikoisimpia työtehtäviä, kuten elämänohjeiden laatimista riisikeksipakkauksiin. Jokaisen uuden työn myötä nainen antaakin yhä enemmän itsestään ja voimavaroistaan työlle.

Siirtyessään työhön, jossa on mukavaa lounasseuraa ja toisiaan tukeva työyhteisö hän huomaakin, että työkaverit saattavat parhaimmillaan olla voimavara.

”Tsumura osoittaa, että merkityksen ja oikean jännityksen voi löytää mitä yllättävimmistä paikoista.”

Publishers Weekly

Työ kannattaa valita mielekkyyden mukaan – ei arvovaltaisten titteleiden perusteella

Uuden työuran edetessä käy yhä selvemmäksi, että kenties nainen etsiikin helpon työn sijaan jotain paljon tärkeämpää.

Erään työn yhteydessä nainen tapaa vanhainkodin sosiaalityöntekijänä toimineen miehen, joka on yllättäen kadonnut työpaikaltaan elääkseen mahdollisimman yksinkertaista elämää.

”Työpaikalla hän oli ollut esimiesasemassa ja kantanut paljon vastuuta. Sugai oli aina vastannut yksin laitoksen asukkaiden, näiden perheiden ja häntä myöhemmin aloittaneiden kollegoiden murheista. Sugailla oli ollut paljon stressiä eikä hän ollut koskaan kertonut eteenpäin yksityiskohtia häneen turvautuneiden huolista, vaan kantanut kaiken yksin.”

Unelma helposta työstä on Japanin arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla palkitun kirjailijan Kikuko Tsumuran kansainvälinen läpimurto. Kirja oli Time-lehden 100 kirjan listalla, jotka jokaisen pitäisi lukea vuoden aikana.

Äänikirjan lukee Karoliina Niskanen.

Kikuko Tsumura syntyi 1978 Osakassa, Japanissa. Ensimmäisessä työpaikassaan valmistumisen jälkeen hän kärsi työpaikkakiusaamisesta, minkä vuoksi hän irtisanoutui, kouluttautui uudelleen ja etsi uuden työn. Tsumura on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, kuten Ryūnosuke Akutagawa- ja Noma-palkinnot.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Arne Dahlin uusin dekkari Jäänlähtö on hyytävä jännäri täynnä yllättäviä käänteitä

Berger & Blom ­-sarjan viides osa sijoittuu Tukholman saaristoon.

Kevättalvi on juuri taittunut varhaiskesäksi. Sam Berger ja Molly Blom sekä heidän luottohenkilönsä rikoskomisario Deer, joka opettelee kävelemään uudestaan elämänsä perin pohjin mullistaneen raa’an hyökkäyksen jäljiltä, selvittävät saaristosta löytyneiden ruumiiden kohtaloita.

”Nuori mies kohottaa katseensa muistikirjasta. Aamu valkenee yhä kirkkaampana ikkunan takana. Hän kuulee liikkuvan jään äänen, jäälauttojen rytinän toisiaan vasten. Ylimaallinen ääni. Mutta siellä hän on. Keskellä jäänlähtöä.”

Ruumiiden väliltä löytyy yhteys ja pian murhia on luvassa lisää. Pys­tyvätkö Sam, Molly ja Deer asettumaan murhaajan tielle? Vai onko totuus vielä ihmeellisempää kuin he pystyvät kuvittelemaan?

Jäänlähtö on itsenäinen viides osa arvostettua Berger & Blom ­-sarjaa. Teos on raivoisa ja mestarillisesti orkestroitu trilleri, jonka juoni kehittyy kappale kappaleelta kohti hui­pennusta – tavalla, jonka vain Arne Dahl osaa.

”Pidän Dahlin taitavasta sanankäytöstä. Pitkästä aikaa dekkariaddiktille tarina, jonka käänteitä ei arvaa heti ensiriveistä, vaan kirja vie mukanaan.”

Helena, Bookbeat

Kirjan on suomentanut Kari Koski. Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen.

Arne Dahl (s. 1963) on yksi arvostetuimmista rikoskirjailijoista Pohjoismaissa. Dahlin A-sarjan dekkarit ovat kiiteltyjä, ja niistä on tehty suosittuja tv-filmatisointeja. Dahlin kirjoja on myyty yli kolme miljoonaa kappaletta, ja niitä on käännetty 32 kielelle. Hänelle on myönnetty rikoskirjallisuuden palkintoja Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Dahlia on verrattu mm. Raymond Chandleriin, Graham Greeneen ja John Le Carréhen. Kirjailija, kriitikko ja toimittaja Dahl asuu Tukholmassa perheensä kanssa.

Aiemmat sarjassa ilmestyneet kirjat: Vapaus, Äkkisyvä, Rajamaat

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Laura Gustafsson: Elämä yltäkylläisyyden jälkeen

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vieraana on Laura Gustafsson. Gustafsson käsittelee riemastuttavasti ryöpsähtelevässä uutuusromaanissaan Rehab nykyihmistä, joka hukkuu tavaran ja merkityksettömyyden mereen. Ryönän ja roskan läpi purjehditaan maailmaan, jossa tavaran, kulutuksen ja hyvinvoinnin ei ole pakko kytkeytyä yhteen.

*

Kirja on helpointa kirjoittaa, jos sanat pystyy osoittamaan jollekulle: jos tuntee tarvetta kommunikoida jotakin sanomatta jäänyttä eikä pysty puhumaan henkilölle suoraan. Kirjoittamisen kautta kykenee olemaan mielikuvitusyhteydessä häneen, jolle haluaisi puhua, ja käsittelemään suhdetta tekstissä – vaikka sitten hyvinkin etäännytetysti.

Kuva: Velda Parkkinen

Romaaniin voi toki myös luoda henkilöhahmon, johon projisoida tunteitaan. (Kirjailijat ehkä ovat hieman surullista porukkaa. Niitä lapsia, jotka uskovat olevansa muita fiksumpia, mutta eivät saa sanaa suustaan silloin kun pitäisi.)

Rehabin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Se oli usein epätoivoista rynkyttämistä, ruudun tuijottamista juhannuksena saaressa, vaikka olisi ollut kiinnostavia ihmisiä ympärillä, yksityiskohtien loputonta hiomista, kunnes koko yksityiskohta on hinkattu pois typeränä ja tarpeettomana. Kiusallisia tilanteita, kun kumppanin entinen puoliso muutti juuri siihen maantieteelliseen pisteeseen, josta kertomus alkaa. Hyvin yksinäistä touhua, koska kirjan maailma tuntui tekovaiheessa niin kummalliselta ja hahmottomalta, ettei siitä voinut puhua kenellekään. Henkilöhahmoistakaan ei ollut seuraa, sillä aloin uskoa heihin vasta aivan viimehetkillä.

En kyennyt osoittamaan Rehabia kenellekään. Halusin käsitellä suhdetta ihmistä laajempaan entiteettiin: markkinatalouteen ja mukavaan, ihanaan elämään, jonka kapitalismi mahdollistaa pienelle olentojen eliitille, johon itsekin lukeudun. Ristiriitaa, kun ymmärtää, että hyvän elämän pitäisi merkitä jotain muuta kuin se tässä tilanteessa merkitsee, eikä pysty uskottelemaan itselleen, että se kestävämpi versio hyvästä elämästä olisi aidosti houkutteleva. Kenties kuntoutuksessa ei kuulukaan olla hauskaa.

On selvää, että meidän liianhyvinvoivien on arvioitava suhteemme hyvinvointiin uudelleen. Hyvinvointimme perustuu jatkuvasti kasvavaan velanottoon. Velkaa otetaan tulevaisuudelta, sitä otetaan muilta maanosilta, muilta olennoilta, eikä sitä ole aikomuskaan maksaa takaisin. Tämä velka ei ole rahaa, olisikin – rahahan on pelkkä sopimus. Sen sijaan maa, vesi ja ilma ovat olemassa tai olematta ihmisten sopimuksista riippumattomia.

Rationaalinen eläin ei missään nimessä ylikuluttaisi luontoa, koska ymmärtäisi sen johtavan ennemmin tai myöhemmin omaan sukupuuttoon.

Mutta kun hyvinvoiminen on niin kivaa ja helppoa ja on tylsää luopua kivoista ja helpoista jutuista. Luulen, että juuri ajatus luopumisesta on ongelma. Syntyy kuvitelma askeesista, joka aiheuttaa tuskaa ja hampaidenkiristelyä mutta jolla voi sentään saada hyväksyntää lajitovereiltaan. Ihmiset pitävät kaupanteosta. Pitäisi luopumisen sijaan saada tilalle. Entä kun kaikkea on jo helvetti liikaa?!

Näen suhteen tavaraan ja muuhun ihmistekoiseen olennaisena pohdittaessa olemistamme maailmassa. Meillä on paha tapa kehittää pakkomielteitä ja addiktoitua itse keksimiimme tai jalostamiimme asioihin: peleihin, lääkkeisiin, shoppailuun, alkoholiin, sokeriin, elektroniikkaan, vauhtiin, rakastumiseen, ihmissuhteisiin, kemikaaleihin, rahaan, urheiluun jne. Addiktio supistaa maailmankuvaa. Ehkä koko läntinen kulttuuri on silkkaa addiktiota, sillä maailmankuvamme on kaventunut katsomaan ainoastaan sitä, minkä olemme itse kyhänneet. Annamme animistisia merkityksiä puhelimille, vaatteille, kulttuurin tuotteille, mutta muut eläimet ja kasvit miellämme koneen kaltaisina. Näkemättä jää oikeastaan kaikki, mikä todella olisi elämän kannalta tärkeää.

Riippuvuutemme on pohjimmiltaan riippuvuutta öljystä. Edullinen, ihanasti pirskahteleva polttoaine on viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden rakentanut maailman sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Öljy tuo meille ravintomme: intensiivinen maataloustuotanto pyörii öljyn voimalla. Öljy vie meidät lähi-Prismaan ja kaukaisiin maihin. Öljyyn verhoamme öljyiset tavaramme ja jopa öljyllä marinoidun, öljyä mikromuovin muodossa sisuksissaan kantavan itsemme. Öljyn poraaminen ja räjäyttely polttomoottorissa on ihmiskunnan lyhytnäköisimpiä ideoita, mutta samalla öljy asettaa meidät suhteeseen niin pitkän ajan kanssa, että sitä tekisi mieli kutsua ikuisuudeksi. Moottoreissa kupliva aine on peräisin muinaisista olennoista, se on hapettomiin olosuhteisiin, oikeaan lämpötilaan ja riittävän paineen alle pujahtanutta orgaanista ainesta; elämän kiertokulusta karannutta hiiltä, joka nousee poltettaessa ilmakehään ja viimeistelee oman kuoleman kiertokulkunsa. Ei ole ihme, että öljyyn liitetään monissa yhteyksissä noituus tai musta magia. Mutta noituuden toimija ei ole ihminen. Ihminen on vain se onneton, joka manasi suuren muinaisen takaisin maan pinnalle.

Tavaroiden taikamaailmassa syvä aika kohtaa Marie Kondon, tuon aineettoman enkelin, joka paljastuikin antikristukseksi kun ryhtyi kauppaamaan kotinsa tyhjentäneille opetuslapsilleen uutta kamaa. Kyllä, minä menin Sokokselle ja hypistelin hänen siunaamiaan säilytysratkaisuja enkä poistunut ennen kuin omistin niistä muutaman ja ne tekivät elämästäni paremman. Hetkonen. Sokos? Prisma? Kuulostaa kaupalliselta yhteistyöltä. Ei ole. Minulle on puhuttu näistä tietyistä postmoderneista mieskirjailijoista, joita en ole lukenut. Joku heistä namedroppaili hienoja tuotemerkkejä tekstiinsä ja loi tällä tavoin nousukkuutta henkilöhahmoon ja hänen maailmaansa. Tämä oli kai jotenkin uraauurtavaa. Halusin lätkiä omaan tekstiini mahdollisimman arkisia tuotemerkkejä, niitä, jotka yhdistävät maassamme varakkaat ja köyhät, brändejä, joiden äärelle me kaikki kokoonnumme.

Munuais- ja maksaliiton (!) nettisivulla sanotaan: ”Kuntoutuminen tarkoittaa, että oppii elämään aktiivista ja itselle merkityksellistä elämää uudessa tilanteessa.” Rehabia kirjoittaessa halusin tutkia, mikä on nykytila, josta pitäisi kuntoutua, ja miten olisi mahdollista nauttia aivan toisenlaisesta olemisesta. Kulttuurimme ongelma on levittäytyminen. Syvänteistä vapautetut ikivanhat henget sallivat meidän luoda pitkiä laahuksia ja suunnattomia airueita ajallisesti, paikallisesti ja sitä mukaa mielellisesti. Vaikutuksemme kumuloituu kaoottisesti: emme omasta pisteestämme näe, millaisia sykäyksiä energiaintensiiviset tekomme ovat saaneet ja saavat liikkeelle.

Kari Hotakainen oli huolissaan siitä, vaikuttaako äänikirjan konsepti siihen, miten kirjailija kirjoittaa kirjansa (kuin kirjan kirjoittaminen olisi jotenkin pyhä muuttumaton?!). Itse olen juuri lakannut ajattelemasta sitä, miten kirjoittamani asiat ja ilmiöt (ja tuotemerkit) kääntyisivät vieraalle kielelle ja toisen maan kulttuuriin. Olen alkanut uskoa paikallisuuteen, paikallaan pysymiseen, kommunikointiin omasta paikastaan käsin. Tai suin, korvin, tuoksuin, kylkiviivan avulla, miten nyt mieliikään kommunikoida.

Kirjailijakuva: Velda Parkkinen

Jaa tämä: