Avainsana-arkisto: Tampere

Lataa alkuperäinen kuva ▼

Koukuttava dekkari tamperelaispoliiseista ja kansainvälisen yrityksen rikkeistä

Antti Vihisen Vaaran värit-sarjan toisessa osassa liikutaan manserock-piireissä ja erityinen rooli on edesmenneellä kitarasuuruudella Petteri Salmisella.

Sinisessä enkelissä punotaan häikäisevä jännitysjuoni, joka tutkii ihmismielen ja historian synkeitä syvyyksiä manserockin tahdissa. Dekkari on jatkoa Punaiselle prinsessalle, joka oli arvostelumenestys.

”Juonenkäänteet ovat mukaansatempaavia ja pysyvät uskottavuuden rajoissa. Kuvio on looginen dekkareiden ongelmana usein olevaa loppuratkaisua myöten. Kirjassa vakuuttaa myös dekkarijuonen ja taustana olevien tositapahtumien välinen hallittu tasapaino.”

Aamulehti, 11.2.2021

Rikkaan teollisuussuvun musta lammas Miki Davidson kuolee kotonaan epäselvissä olosuhteissa, eikä hän ole perheen ainoa traagisesti kuollut jäsen. Halusiko joku tappaa fanien palvoman ex-rocktähden? Yksi mahdollinen epäilty tai todistaja makaa koomassa sairaalassa.

Tampereen punatiilitehtaiden ja teollistumisen historia on osa juonta

Komisario Markus Berglundia odottaa rikospaikalla vaikeasti hahmotettava sotku, joka ei jää Tampereen punatiilitehtaiden katveeseen. Herää vahva epäilys, etteivät Tamshell-konsernin kaikki toimet kestä päivänvaloa. Jäljet johtavat jopa vuosien takaiseen WTC-tornien iskuun. Selvää on vain se, että joku ei halua poliisin penkovan suvun salaisuuksia. Ennen kuin rujo totuus paljastuu, vaatii se vielä uuden uhrin.

Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa

Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen.

 Antti Vihinen (s. 1961) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja. Hänen tiensä tamperelaisesta bändibussista kulttuuriteorian professoriksi Saksaan on uskomaton seikkailu. Vihinen on työskennellyt suomalaisen kulttuuriviennin tehtävissä Berliinissä ja Sibeliustalon johtajana Lahdessa. Vihistä on kehuttu kansainvälisen tason dekkarikirjailijaksi Vaaran värit-sarjan myötä.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Mirkka Rekola: Ensimmäinen elämäkertateos rakastetusta ja palkitusta runoilijasta

Jonimatti Joutsijärven vahvaääninen kuvaus rakastetusta ja rajoja rikkoneesta runoilijasta avaa näkökulmia paitsi runouteen myös seksuaalivähemmistöjen asemaan ja poliittisten ääriliikkeiden historiaan sodanjälkeisessä Suomessa.

Runous oli Mirkalle kahtiajaon ylittämisen kulkuväline

Mirkka Rekola – Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin I on ensimmäinen elämäkertateos rakastetusta runoilijasta ja aforistiikan uudistajastajasta. Mirkka Elina Rekola (1931–2014) on keskeisimpiä modernistirunoilijoitamme, jonka tuotanto levittäytyy seitsemälle vuosikymmenelle. Rekolan kolme ensimmäistä teosta saivat ristiriitaisen vastaanoton, sillä ne eivät istuneet yksiselitteisesti perinteisen, modernistisen eivätkä 60-luvun poliittisen runouden käsityksiin. Sittemmin Rekolan sanataide on arvioitu ylittämättömäksi. Hän halusi tulla muistetuksi työnsä, ei elämänsä tai henkilönsä vuoksi, vaikkakin Mirkka Rekola kirjoittaa kokemuksensa läpi ja alati omasta elämästään.

Mirkka ihmetteli lapsuudessaan Tampereen ilmapiirin vihaa. Punaisten ja valkoisten katkeruus oli käsinkosketeltavaa. Jatkosodan päätteeksi hänen äärioikeistolainen isänsä sai tuomion maanpetoksesta. Kahtiajaon kipeys rikkoi Mirkan perheen, ja hän menetti kolmeksi vuodeksi läheisimmän ihmisensä, isänsä. 1960-luvun vasemmistoradikalismi ja 1970-luvun taistolaisuus, jotka tuomitsivat 1950-lukulaisen modernismin taantumuksellisuutena, ahdistivat häntä tätä taustaa vasten erityisesti.

Vastakohtien valta oli Mirkka Rekolalle kärsimystä lapsuudesta lähtien. Ihmisten kieli, sukupuoliroolit, filosofia ja yhteiskunnan rakenteet poukkoilevat vastakohtien heilureissa. Runous oli Mirkalle kahtiajaon ylittämisen kulkuväline. Ykseydenkokemuksen ilmaisu kielessä oli hänen suuri työnsä.

Elämäkerta huomioi runouden muotojen ja merkitysten synnyn eletyssä elämässä

Teos kattaa Rekolan elämän vaiheet lapsuudesta 1970-luvun loppuun saakka. Mirkan kirjailijuutta ja minuutta rakentavat aikalaishahmot,
kuten esikuva Helvi ”Nalle” JuvonenTuomas Anhava ja hänen avara lukijuutensa sekä erityisesti Mirkan rakastettu Mirjam Polkunen.

Vaikuttavassa teoksessa kuvauksensa saavat vainojen, vainoharhojen, työn ja sairauden, rakkauksien ja pettymisten, näkyjen, kohtaamisten ja nähdyksitulemisten ajat. Myöhemmät elämänvaiheet ja teokset saavat huomion elämäkerran jälkimmäisessä osassa.

Mirkka Rekolan elämäkerta perustuu laajaan aineistoon, jossa mukana on kulttuurihistoriallisia aarteita, kuten lukuisia Mirkan kirjeitä rakastetulleen 1950-60-luvuilta. Pariskunnan rakkaus tulee kirjeissä esiin kauniisti ja kipeästi.

Mirkka pohti kouluiässä oliko ainoa tyttöjä rakastava tyttö. Täytyi olla samanlaisia. Mutta hän heräsi tietoisuuteensa varsin yksin, ilman esikuvia.

Miten poikkeavana voisi elää torjuvassa maailmassa?

Mirkan nuoruutta varjosti ahdistus ja itsetuhoinen ajattelu. Samaa sukupuolta rakastavia ihmisiä tai kuvauksia heistä ei ollut 1940-luvun Tampereella. Rekola kasvoi ilmapiirissä, jossa pelosta, järkytyksestä ja vihasta piti vaieta, eikä mielihyvää ja rakkautta voinut vapaasti ilmaista.

1950-1960-lukujen Helsingissä lesbosuhteita elettiin yksityisesti, useimmin kodeissa. Homoudesta langetettiin paljon tuomioita erityisesti miehille. Rikos oli ”haureus”, jonka todisteena voitiin pitää yhteen vedettyjä sänkyjä.

Myös Mirkka ja Mirjam joutuivat poliisin ahdistelemaksi. Syytteiltä vältyttiin, mutta vainot kuormittivat Mirkkaa, josta tuli pelokas ja vainoharhainen. Hän käveli Helsingin kaduilla jännittyneenä ja varoi vastaantulijoita kunnes hän sai pelosta tarpeekseen.

”Hän päätti kävellä vainoavan kaupungin uudeksi, opetteli kulkemaan rentoutuen, sivuuttamaan vainoharhat ja katseet.”

Kymmenet teosta varten tehdyt haastattelut sekä eräät erittäin harvinaiset Mirkan haastattelunauhat ja jopa Mirkan äidin haastattelu runoilijan lapsuudesta rakentavat elävää, inhimillistä ja vaikuttavaa kuvaa yhdestä tärkeimmistä suomalaisista kirjailijoista. Elämäkertaan on koottu myös kirjoissa vielä julkaisemattomia, unohdettuja runoja.

Mirkka Rekola – Elämä joka ei koskaan tullut kokonaan esiin I nyt kaupoissa. Äänikirja ilmestyy 3.5.

Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Jonimatti Joutsijärvi (s. 1984) on yksi nuoren polven lahjakkaimmista ja omaperäisimmistä runoilijoista ja kriitikoista. Joutsijärven esseeteos Ei mikään itsessään edusti ilmestyessään vuonna 2010 uutta kokemuksellista ajattelua, jota Rekola oli odottanut kirjallisuuteemme vuosikymmeniä.

Jaa tämä:
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Ihan vaan lääkkeeksi kertoo alkoholihistoriastamme: kieltolain vaikutukset näkyvät asenteissamme edelleen

Suomen halveksutuin ja rikotuin 1919–1932 voimassa ollut kieltolaki epäonnistui, kun raitistumisen sijaan kansa joi salakuljetettua spriitä. Historiantutkija Jari Hanskin tietokirja Ihan vaan lääkkeksi on terävä kuvaus suomalaisten politisoituneesta alkoholihistoriasta ja kiintymyssuhteesta viinaan.

Yritys raitistaa suomalaiset sai aikaan salakuljetusaallon

Yksikään Suomen eduskunnan säätämä laki ei ole ollut niin halveksittu ja rikottu kuin vuosina 1919–1932 voimassa ollut kieltolaki. Kansan raitistamisen sijaan se sai suomalaiset juomaan salakuljetettua spriitä. Liiketoiminta oli hyvin kannattavaa, ja sitä harjoitettiin kaikkialla Suomessa. Mutta keitä salakuljettajat olivat? Algot Niska tunnetaan, mutta entäpä kaikki muut?

”Kotipoltto nähtiin yhteiskunnallisten ongelmien lähteenä: sen kieltäminen poistaisi köyhyyden, rikollisuuden ja siveettömyyden. Kehitys johti vielä tänäkin päivänä jatkuvaan huoleen tavallisen kansan raittiudesta.”

Kun kieltolaki astui voimaan 1919, yli kaksi vuotta sen jälkeen, kun se oli hyväksytty eduskunnassa, vaikutti siltä kuin laki olisi tullut yllätyksenä viranomaisille. Kieltolain kannattajat ja vastustajat järjestäytyivät jopa omiin kuppikuntiinsa, joiden välillä oli selkeä ero: vastustajat eivät alun perinkään uskoneet, että kieltolailla voitaisiin säädellä Suomen alkoholioloja, kun taas lain kannattajat uskoivat vakaasti sen pienentävän alkoholihaittoja, kirjoittaa Hanski. Käytännössä laki ja sen valvonta osoittautuivat arvioitua paljon haastavammaksi, lain jättäessä jälkeensä enemmän haittoja kuin hyötyjä.

Kun kieltolain aikaan Kämpissä herrat kohottivat maljoja, ei rahvaan viinanjuontia katsottu läpi sormien

Viinan salakuljettajien ollessa tavallisia ihmisiä, lähinnä työmiehiä tai vastaavia, ei niin kutsuttua ylempää luokkaa salakuljettajien joukossa tavattu. Kieltolakia tutkinut Hanski kertoo, etteivät salakuljetuksissa kiinni jääneet juomat olleet vain spriitä, vaan myös niin sanottuja parempia aineita, joita tuskin hankkivat vain ja ainoastaan humalahakuiset. Tämä osoittaa, että ostajakunnassa oli myös varakkaampaa väkeä, Hanski sanoo.

Suhtautuminen siihen, kuka sai tai ei saanut juoda, oli hyvin kaksijakoinen. Yhtä aikaa, kun Helsingissä Hotelli Kämpissä saatettiin juoda konjakkia, ei maalla rahvaalle suotu samoja oikeuksia. Mikäli kieltolailla oli todella niin suuri kannatus kuin puolueet väittivät, täytyi myös olla aika paljon niitä, jotka tätä vastustivat, Hanski toteaa. Tästä todisteena voidaan pitää tullin, merivartiolaitoksen, poliisin ja raittiusetsivien haaviin jääneitä mittavia alkoholimääriä.

Lain seurauksena alkoholista tuli kiellettyä ja suhtautumisesta kielteistä

Jo pienen määrän salakuljettaminen oli kannattavaa. Monesti junassa kiinni jääneellä saattoi olla mukanaan vain noin 10 litraa spriitä. Toisaalta Kotkan kiinnijääneet pitivät hallussaan suuriakin kuormia. Sprii oli kieltolain aikaan kustannustehokas juoma ja sitä jäikin haaviin muita juomia enemmän. Spriin erityinen haitta oli kuitenkin se, että opetti juomaan – ei vain viinaa – vaan väkevää viinaa, Hanski sanoo.

Lain myötä alkoholista tuli yleisesti kiellettyä ja suhtautumisesta kielteistä, joka näkyy edelleen suomalaisten alkoholisuhteessa. Vielä nytkin raittiusväen kirjoituksissa ja puheissa kaikuu vain kaksi vaihtoehtoa: joko olla täysraitis tai alkoholisti, eikä juuri mitään siltä väliltä, Hanski toteaa.

Salakuljettajia jahdattiin jopa poroilla

Kirja esittelee lukuisia kiinni jääneitä salakuljettajia eri puolilta Suomea. Elämäntarinat valottavat, millaista oli elää kieltolakiajan Suomessa ja millaiset ihmiset jäivät salakuljetuksesta kiinni.

Kieltolain alkuvaiheessa siveysetsivät kunnostautuivat lainrikkojien käräyttämisessä. Esimerkiksi joulukuussa 1920 nämä olivat huomanneet Tampereella kaksi naista, jotka olivat ”tavallista leveämpiä”, todettiin Aamulehdessä. Lähemmässä tarkastuksessa toiselta löytyi hameen alta seitsemän ja toiselta neljä salataskua, joihin kuhunkin mahtui yksi litran spriikanisteri.”

Alkoholia lastattiin veneisiin, autoihin, juniin ja hevoskuormiin – ja sitä kuljetettiin paljon, jopa matkalaukuissa. Jotkut kuljettajista jäivät kiinni ja päätyivät lopulta oikeuteen. Oikeuden pöytäkirjoista löytyy myös heidän tarinansa. Kirjassa kerrotaan myös alkoholin salakuljetusta vastaan tehdyistä toimista sekä salakuljetustoimintaa vastaan perustetusta merivartiolaitoksesta.

”Tullivartijat käyttivät Oulussa takaa-ajoissaan talvisin suksia ja kesäisin veneitä. Etenkin talviaikaan partiointi oli melko hyödytöntä, koska salakuljettajat kulkivat etäällä mantereesta. Oulun tullikamari valitteli, että salakuljettajilla oli paremmat hevoset kuin heillä: niinpä tullipiiri käytti jopa poroja takaa-ajoihin.”

Ihan vaan lääkkeeksi on mukaansa tempaava kuvaus salakuljettajista –tavallisista ihmisistä, kalastajista, joutomiehistä, työmiehistä ja -naisista, jotka yrittivät parantaa talouttaan kuljettamalla väkeviä alkoholihuomia ja erityisesti spriitä ympäri maakuntia.

Ihan vaan lääkkeeksi nyt kaupoissa sekä e- ja äänikirjapalveluissa. Äänikirjan lukee Mikko Toiviainen.

Jari HanskiVTT, FM, on helsinkiläinen historiantutkija ja tietokirjailija. Hänen väitöskirjansa käsitteli juutalaisvastaisuutta suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918–1944. Hanski on historiantutkijana ja kirjoittajana laaja-alainen, mutta erityisen paljon hän on kirjoittanut Suomen 1900-luvun historiasta.

Tutustu kevään uutuuskirjoihin 

Jaa tämä: