True crime, dekkarit ja trillerit kauhistuttavat, kutkuttavat ja vetävät puoleensa. Pahuus on menestyksekäs bisnes, mutta se ei olisi sitä ilman laajaa kysyntää. Mikä vetää meitä puoleensa synkissä tarinoissa ja hahmoissa?
Helluntain leppeä sää ja järven pinnalla heijaava aamuauringon kimalle olisivat voineet olla nuorten telttaretkeiljöiden kohokohta. Sen sijaan jotain pahaa oli valunut yön pimeän harson mukana nuorten illanvieton keskelle. Nyt teltta oli puhkottu ja viillelty, ja se makasi romahtaneena sammaleiden ja varpujen keskellä – aivan kuten kolmen nuoren ruumiit sen päällä. Oliko Bodom-järven rannalla tapahtunut teurastus suunniteltu ja harkittu? Vai oliko hetkellinen mielenterveyden notkahdus saanut raivon kanssa verisen purkauksen?
Pahuutta ei synny ilman pahantekijää. Vaikka luonnonkatastrofit, petoeläimen hyökkäys tai humalaisen aiheuttama autokolari voivat kylvellä tuhoa ja anastaa henkiä, emme yhdistä niitä pahuuteen. Se vaatii tietynlaista tietoisuutta ja tahallisuutta. Pahuus ei ole silti helposti määritettävä termi, koska emme voi rajata sitä esimerkiksi näiden mukaan. Se on jossain määrin epätarkka, liikkuvarajainen ja tapauskohtainen.
Pahuuteen liittyy aina voimakkaita tunteita: pelkoa, jännitystä, vihaa, uhkaa ja myös uteliaisuutta. Selviämisen kannalta nuo tunteet ovat elintärkeitä ja aiheuttavat vahvan reaktion. Varsinkin kun on kyse elämisen ja kuolemisen hyvin intensiivisestä ja lopullisesta rajasta, herää ihmisen kiinnostus luonnollisesti. Kirjat, elokuvat ja sarjat tarjoilevat meille helpolla konseptilla synkkiä tapahtumia ja lähiotoksia vioittuneista mielistä. Suurimmassa osassa jännitys etenee kaavan mukaan, jossa pääsemme mukaan pimeyden syvyyksiin, joka kuitenkin lopulta kukistetaan. Se luo uskoa siihen, että hyvä ja oikeudenmukaisuus voittaa, ja voimme tyytyväisinä jatkaa elämäämme maailmassa, jonka turvallisuus on taas taputeltu.
Fiktiiviset tarinat antavat mahdollisuuden kokea pelkoa ja jännitettä ilman oikeaa vaaraa. True crimessa pahuus ottaa askeleen lähemmäs meitä, mutta pysyy silti uhkaamattomana. Me voimme päättää mihin tahtiin luemme dekkaria, katsommeko kauhuelokuvaa vain valoisaan aikaan tai hylkäämmekö koko tarinan, jos se muodostuu liian ahdistavaksi. Näin me saamme kokea hallitusti näitä tunteita. Adrenaliini tuo hetkellisesti mukanaan hyvänolontunteen, ja kun jännitys purkautuu turvallisessa tilassa, erittyy endorfiinia. Pahuuden seuraaminen saa meissä aikaan reaktiivisia tunteita, joita emme koe arjessa. Lukija, katsoja tai kuuntelija pääsee syvälle, voi seurata tapahtumia ja niiden seuraamuksia ja saa olla salailematta ja häpeilemättä kiinnostunut. Me leikimme tulella, seuraamme sen kiehtovaa liekkiä ja saamme tarkastella sitä joka suunnasta – polttamatta kuitenkaan näppejämme.
Ihmisillä on tapana pelätä sellaista, jota emme ymmärrä. Me haluamme selittää, selvittää ja lokeroida asioita ja ilmiöitä, koska tämä tuo tunteen hallinnasta. Kun pilkomme pahuuden käsitteen esimerkiksi psyykkisiin sairauksiin, vallan väärinkäyttöön tai selitämme ne päihteillä, etsimme syitä ja sitä kautta keinoa hallinnoida uhkaa. Mitä pienempiin osiin jaottelemme pahuuden osaset, sitä kohdennetummat työkalut saamme käyttöömme.
Hikinen lakana oli mennyt ryppyyn, kun uhri oli taistellut elimistöön leviävien myrkkyjen aiheuttamia oireita ja kipuja vastaan. Vasta tajuttomuus soi rauhan. Tukehtumisen tunne ei päässyt tietoisuuteen asti, kun hengityslama lopulta lopetti elintoiminnot, ja kuolema ajelehti paikalle kutsuttuna. Hoitaja hivutti peitonreunan vainajan kasvojen päälle hellästi. Sarjamurhaajan oli helppo kadottaa uhrinsa, kun ruumiita ei tarvinnut piilottaa eikä kuolemia selittää sen tarkemmin. Uhrit olivat vanhuksia, joiden terveydestä huolehtiva hoitaja myrkytti heidät kylmän harkitusti tappavilla määrillä lääkkeitä. Nainen osasi manipuloida taidokkaan valheellisella empaattisuudellaan ja punoa luottavaisen suhteen potilaisiinsa. Myrkkyhoitajan julmille teoille ei ole koskaan löydetty motiivia. Mikä saa ihmisen tappamaan ilman syytä? Voiko olla, että jotkut vain syntyvät pahoiksi?
Paha halutaan kokea ulkopuoliseksi. Kun se onkin liian lähellä, kuten naapuri, sairaanhoitaja tai lähikaupan kassatyöntekijä, me järkytymme. Tosielämässä me haluamme, että pahuus on erakko kaukana kotikadultamme. Silti me haltioidumme, kun kirja tai elokuva onnistuu tuomaan uhan samojen seinien sisälle. Miksi se koukuttaa, vaikka tositilanteessa tekisimme mitä vain, ettemme joutuisi pahuuden kohteeksi?
Meitä kiehtova pahuus on myös muuttunut vuosikausien aikana. Joskus se eli tarinoina hirviöistä ja yliluonnollisista uhista, meitä kaukana olevista ulkopuolisista asioista. Nyt taas kohdistamme mielenkiintomme paljon lähemmäs: toisiin ihmisiin ja yhteiskunnan nurjiin puoliin.
Pahuus elää meidän keskellämme, koska yhteiskunta koostuu ihmisistä. Me emme pysty karsimaan sitä kaikkea pois, joten yritämme ymmärtää ja hallita sitä. Me opimme ihmisyydestä eniten tutkimalla sen synkkää puolta. Pahuus ei kuitenkaan aina noudata keksimiämme sääntöjä, ja se pelottaa meitä.
Katulampun hohde välähti ensin yhden veitsen terässä, ja pian ohiajavan auton valot toisessa. Teräaseet ja veriset aikeet painettiin nopeasti piiloon, ettei kukaan sivullinen saisi tietää, mitä he olivat menossa tekemään. Joukkio odotti hiljaisuuden laskeutumista asuinalueen päälle, ja sitten he astelivat varmoin ottein ja hymyssä suin kohti taloa mukanaan välineet, joilla oli tarkoitus lahdata kaikki talon asukkaat mahdollisimman raa’alla tavalla. Charles Manson oli antanut käskyn ja ohjeet, mutta ei itse ollut paikalla. Hän johti näitä ihmisiä ja sen yön raakoja tekoja vain sanoillaan. Miten joku osaa manipuloida toisen tappamaan? Onko pahuus tarttuvaa, vai odottaako se valmiina meissä, kunnes joku osaa houkutella sen esiin?
Viime vuosina Suomen myydyimpiin kirjoihin ovat mahtuneet hyvin dekkarit, ja parhaiten tienaavat suomalaiset kirjailijat tuottavat rikoskirjallisuutta. Varsinkin julmia murhia ja salaperäisiä rikoksia koskevat podcastit ja dokumentit ovat hyvin suosittuja. Osa pitää lennokkaasta fiktiosta, osa todellisuuden kosketuksesta, toiset maalailevasta tunnelmasta ja kiertelevistä kuvailuista, kolmannet raaoista yksityiskohdista. Jokaisella on oma preferenssinsä pahuuden nyansseillekin.
Olemmeko kiinnostuneita pahuudesta, jotta voimme ehkäistä sitä? Vai siksi, että voimme kokea kohahduttavia tunne-elämyksiä turvallisissa olosuhteissa? Ehkä takana on myös jotain, mitä emme vielä ymmärrä. Kenties nautimme pahuuden seuraamisesta salaa. Sen me kuitenkin tiedämme, että pahuus kiehtoo meitä.
Sanna Kotajärvi
Sanna Kotajärvi on turkulainen lääkekehitysalalla työskentelevä bioanalyytikko. Viehättyminen mysteereihin, palapelijuoniin ja yksityiskohtiin näkyy hänen kirjoittamisessaan ja huolellisessa taustatutkimuksessa poliisin työstä ja rikostutkinnan vaiheista. Kotajärvellä on kaksi lasta ja muutama kissa. Kirjoissa ja elokuvissa hän pitää eniten aluista, jolloin kaikki on...
Katso kirjailijan sivu →