Lomien aikana jokin karismaattinen ja äänekäs on virittäytynyt uudelle taajuudelle. Se irvistelee vuosilukumme uudessa numerossa, peilikuvissa ja puhelinten ruuduilla. Se puhuu ensin terveyden äänellä, sitten mainosten, ja soluttautuu lopulta kenen tahansa ajatuksiin ja äänihuulille kuin kameleontti, jota ei voi sylkäistä ulos ajattelematta tai sanomatta ensin jotakin typerää. New year, new me. Phtui!
Laihdutuskulttuuri. Se lojuu kämmenelläni niljakkaana. Pyyhin suupielet hihaan ja irvistän, kun katson sitä silmiin ja ajattelen, että hyvänen aika sentään, ei olisi pitänyt leipoa eieiei hyihyihyi eienääyhtäkäänpullaanytonpakkolähteälenkillehetija–, käännän katseeni pois. Nämä eivät ole minun ajatuksiani. Otan piirongin laatikosta sakset ja leikkaan laihdutuskulttuurin vatsan auki nähdäkseni mitä se on syönyt.
Häpeä, syyllisyys ja itseinho purkautuvat vatsasta ensimmäisenä, ja leviävät ympärilleni niin tunkkaisen tuttuina, että taitavat olla omiani. Yskin saadakseni happea, kun vatsasta vapautuvat vielä ummehtuneet termit: Jenkkakahvoja, kaksoisleukaa ja selluliittia seuraavat kuntosalijäsenyydet, hyvinvointivaikuttajien alennuskoodit, laihdutusohjelmat ja puntareiden viisarit. Niiden alta paljastuu vielä jotakin, mitä en osannut odottaa. Rahaa.
Tartun ompelulaatikkoon ja pujotan langan neulansilmään. Kursin laihdutuskulttuurin kasaan, ja ravistelen sitä sitten kevyesti. Se avaa suuret sammakon silmänsä täynnä valmiita ajatusrepliikkejä, ja vaihtaa väriään kämmeneni sävyiseksi, jotta pystyisi naamioimaan ajatuksensa omikseni. Tällä kertaa se ei onnistu hämäämään minua.
Hyötyykö joku sinusta? -minä kysyn, lasken laihdutuskulttuurin keittiön pöydälle ja teen kädelläni tarjoavan eleen kohti pullia. Se kieltäytyy. Hyötyykö joku siitä, että sinä taivuttelet minut katumaan tämän pullan syömistä? Olen poiminut leivonnaisen käteeni, ja haukkaan siitä liian ison palan osoittaakseni seuralaiselleni, etten pelkää sen pakkoajatuksia. Sokeri sulaa suuhun, ja laihdutuskulttuurin silmiin syttyy valo. Se vangitsee minut syyllistävään keilaansa, ja soimaukset alkavat sinkoilla sellaisella vauhdilla, etten hahmota ovatko ne pääni sisä- vai ulkopuolella. Huudan metelin yli: HYÖTYYKÖ JOKU SIITÄ, ETTEN OLE TYYTYVÄINEN ITSEENI?
Syytökset vaikenevat. Laihdutuskulttuuri kohauttaa olkiaan. Talous -se sanoo asiantuntevasti ja vaihtaa väriään siniseksi, sitten mustaksi. Talous? Tehdäänkö itsetunto-ongelmilla rahaa? -kysyn. Laihdutuskulttuuri tuijottaa minua hölmistyneenä kuin pohtien, onko olemassa jotakin muuta, mikä saisi kuluttamaan yhtä tehokkaasti kuin talousjärjestelmämme räätälöimä riittämättömyyden tunne. Muuttuva ihannevartalo, kauneuteen kytketty terveys, epäinhimillinen ideaali, puutteet, häpeä, epätoivo, tarve, ratkaisu, bisnes, voitto– Työskenteletkö sinä kulutuskulttuurille?
Laihdutuskulttuuri kyllästyy tenttaukseeni. Se mulkaisee minua tympeästi pakottaen viimeisen itsesyytöksen päähäni, ja sukeltaa sitten sisään puhelimeni etukamerasta. Ruudulle aukeaa Ilta-Sanomien artikkeli: Epäonnistuiko tammikuun laihdutuskuuri heti alkuunsa? Vittu.
Uusi vuosi, uusi minä. Minä, joka olen lähes koko elämäni kuunnellut kuuliaisesti laihdutuskulttuurin väitteitä, sairastunut anoreksiaan, halunnut kuolla ja sitten toipua, ja kirjoittanut siitä kaikesta lopulta kirjan. Minä, joka en silti ole immuuni itsetuntoani riepottelevalle kulttuurille. Kaiken lisäksi pidän edelleen pullasta. Mikä siis on uutta tänä vuonna?
Tietoisuus. Se tuo mukanaan henkistä työtä ja vastuuta, mutta myös vapautta: tänä vuonna saan päättää itse. Olen syönyt, levännyt, ja kerännyt joululomalla voimia, joita minun ei tarvitse enää käyttää niiden keräämisen kompensointiin. Voimia, jotka voin käyttää johonkin sellaiseen, mikä lähtee minusta itsestäni. Ei laihdutus-, kulutus-, tai yhtään mistään kulttuurista. Ei ulkopuolelta tulevista tarpeista tai paineista, vaan minusta. Siitä, mitä itse haluan itselleni ja keholleni.
Kulttuurissamme itsensä rakastaminen ja lempeästi kohteleminen on anarkiaa. Kääriytykäämme siis mustiin lippuihin ja astukaamme pian alkavaan laskiaispullakauteen sen ansaitsemalla itsekunnioituksella. Ajatukset, jotka yrittävät tulla minun ja kermavaahdon väliin sietävät istua alas ja pohtia ketä ne palvelevat. Ei ainakaan minua.
Eevi Sjöholm
Eevi Sjöholm (s. 1995) on Greenpeacen varainhankinnan tiiminvetäjä, muusikko ja mielenterveyskuntoutuja. Hän tekee myös kuvataidetta ja työskentelee monenlaisissa taiteellisissa hankkeissa graafisen ja audiovisuaalisen suunnittelun parissa. Kirjoittamisessa ja taiteen tekemisessä Sjöholmia inspiroivat ympäristötietoisuus, intersektionaalinen feminismi, antirasismi sekä kulutus- ja laihdutuskulttuurien taltuttaminen....
Katso kirjailijan sivu →