Aihearkisto: Vieraskynä

Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Monien maiden hallituksien tapa ajatella rahaa on pahasti vanhentunut

Stephanie Keltonin nopeasti klassikon aseman saavuttanut teos Alijäämämyytti selittää miksi.

Stephanie Keltonin Alijäämämyytti, (The Deficit Myth – The Modern Monetary Theory and the Birth of People’s Economy) saattaa lukuisien arvovaltaisten talousasiantuntijoiden mukaan olla tärkein nykyaikaisista rahajärjestelmistä koskaan kirjoitettu kirja.

Alijäämämyytti on vaikuttanut erityisesti Yhdysvalloissa rahajärjestelmään liittyvään keskusteluun todennäköisesti enemmän kuin yksikään toinen teos.

Brysselissä samansuuntaisia ajatuksia esittäneen Mariana Mazzucaton teokset saattavat löytyä vielä hiukan useampien komissaarien, ministerien ja europarlamentaarikkojen pöydältä kuin Stephanie Keltonin kirja.

Yhdysvaltain senaatin budjettikomitean pääekonomistina toimineen Keltonin mielestä useimpien maiden hallitukset suhtautuvat vanhanaikaisesti rahan käyttöön. Hallitukset toimivat ikään kuin rahayksiköt olisi edelleen sidottu kultakantaan, vaikka raha on nykyään käytännössä keskuspankkien tai yksityisten pankkien tyhjästä synnyttämää eli niin sanottua fiat-rahaa.

Se, pystyvätkö hallitukset nykyaikaistamaan tapaansa ajatella rahaa, saattaa ratkaista muun muassa Euroopan unionin sekä julkisen terveydenhuollon ja sosiaaliturvan tulevaisuuden.

Valtiontaloutta ei pidä ajatella kuin yksityistä kotitaloutta

Kelton sanoo, että valtiontaloutta ei saisi ajatella yksityisen kotitalouden antaman mallin kautta. Yksityinen kotitalous ei voi elää yli varojensa. Sen täytyy ansaita kaikki se raha minkä se käyttää ja maksaa velkansa takaisin.

Modernin rahateorian eli MMT:n mukaan valtion jolla on oma keskuspankki ei kuitenkaan tarvitse ansaita omia rahojaan ennen kuin se voi käyttää ne sellaisiin tarkoituksiin, joihin valtion täytyy rahaa käyttää, kuten esimerkiksi sairaanhoitajien palkkoihin, muuhun julkiseen terveydenhuoltoon, opetukseen, työttömyys- tai sosiaaliturvaan tai hyvälaatuisen tieverkoston ylläpitämiseen.

Nykyaikaisessa taloudessa valtio, jolla on oma keskuspankki, pystyy nimittäin tuottamaan itse tarvitsemansa rahan. Se pystyy luomaan rahaa tyhjästä ja lainaamaan rahaa itseltään, eli omalta keskuspankiltaan.

Silloin kun valtio lainaa rahaa itseltään eli omalta keskuspankiltaan, sen ei tarvitse maksaa lainaamistaan rahoista korkoa eikä sen myöskään tarvitse koskaan maksaa itseltään “lainaamiaan” rahoja takaisin. Sen täytyy vain huolehtia siitä, ettei se tuota liikaa rahaa, niin että rahan arvo inflatoituu. Vakavan inflaation uhatessa valtion täytyy päin vastoin kerätä osa rahasta pois markkinoilta esimerkiksi kiristämällä verotusta.

Esimerkiksi Japanin valtionvelka oli vuonna 2019 noin 96 000 Yhdysvaltain dollaria asukasta kohti, kaksi kertaa enemmän kuin Yhdysvaltojen asukasta kohti laskettu valtionvelka ja 240 prosenttia Japanin bruttokansantuotteesta.

Koska Japani on velkaa omalle keskuspankilleen, se ei ole ongelma, sillä lainaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin.

Jos valtio yrittää maksaa omalle keskuspankille omaamiaan velkoja väkisin takaisin, ikään kuin raha olisi edelleen sidottu kultakantaan, se aiheuttaa Stephanie Keltonin mukaan helposti taloudelle erittäin suuria ongelmia.

Valtionvelan raju lyhentäminen johtaa lamaan

Kelton tuo esille unohdetun tosiasian, joka on myös Suomessa ja Euroopassa hyvin ajankohtainen: valtionvelan nopea lyhentäminen johtaa aina lamaan.

Yhdysvallat on historiansa aikana lyhentänyt valtion velkaa merkittävällä tavalla kuusi eri kertaa, eli vuosina 1817-1821 (29%), vuosina 1823-1836 (100%), vuosina 1852-1857 (59 %), vuosina 1867-1873 (27%), 1880-1893 (57 % ja vuosina 1920-1930 (36 %).

Jokaisella kerralla seurauksena on ollut lama. Näin on Keltonin mukaan tapahtunut siksi, että aina kun valtio säästää, sen säästämät varat ovat poissa jostakin muualta eli talouden muilta toimijoilta: yhtiöiltä, yksittäisiltä kansalaisilta ja kansalaisyhteiskunnan toimijoilta. 

MMT:n mukaan nykyaikaisessa maailmantaloudessa tarvitaan velkaa ottavaa valtiota, jotta talouden pyörät pyörisivät.  Kun raha oli sidottu kultakantaan, lainojen takaisin maksussa oli oma ideansa. Mutta silloin kun kyseessä on valtion oman keskuspankin tyhjästä luoma fiat-raha, sen takaisin maksaminen aiheuttaisi laman täysin tarpeettomasti, ilman vastaavaa hyötyä.

Euroalueen erityinen tilanne

Stephanie Kelton nuhtelee Euroopan unionia samasta asiasta, mistä myös useat taloustieteen nobelistit ovat sitä kritisoineet: Euroalueen jäsenmaat luopuivat euroalueeseen liittyessään vapaaehtoisesti omista valuutoistaan ja keskuspankeistaan ja samalla mahdollisuudestaan kattaa suuri osa kuluistaan itse tuottamallaan rahalla.

Tämän seurauksena euroalueen maat joutuvat nykyään lainaamaan tarvitsemaansa rahaa yksityisiltä pankeilta ja maksamaan näistä lainoista korkoa. Sitä paitsi niiden on pakko jossakin vaiheessa maksaa yksityisiltä pankeilta lainaamansa rahat takaisin.

Tämä on johtanut euroalueen maiden nopeasti pahenevaan, aitoon velkaantumiseen ja nopeasti syveneviin taloudellisiin vaikeuksiin:

Euroalueen jäsenmaiden on yhä vaikeampi ylläpitää hyvälaatuista terveys- ja koulutusjärjestelmää sekä työttömyys- ja sosiaaliturvaa.

Tilanne saattaa tulevaisuudessa kärjistyä merkittävästi, ellei Euroopan keskuspankki ala järjestelmällisesti toimia niin kuin oikea keskuspankki ja “lainata” jäsenmailleen euroja, joita näiden ei koskaan tarvitse maksaa takaisin.

Menettely kielletään Euroopan unionin sopimuksissa, mutta Euroopan keskuspankki rikkoi jo kieltoa pakon edessä antaessaan jäsenmailleen käytännössä ilmaista koronaelvytysrahaa.

Koko Euroopan unionin tulevaisuus voi jatkossa riippua siitä, jatkaako Euroopan keskuspankki koronapandemian aikana käynnistämällään linjalla vai palaako se takaisin aiempaan ajatteluunsa. 

Näistä syistä on hyvin todennäköistä, että Modernia rahateoriaa koskevat keskustelut tulevat jatkossa olemaan eurooppalaisen politiikan keskiössä. Ukrainan sodan aiheuttama inflaatio on vaikeuttanut asiaan liittyvän keskustelun käymistä, sillä MMT:n mukaan nopeutuneen inflaation aikana taloudessa kiertävän rahan määrää ei saa lisätä vaan sitä pitäisi ennemminkin vähentää.

Risto Isomäki

on kirjailija, kolumnisti ja ympäristöaktivisti

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjallisuuden puolustus: Manifesti

Kun mietit kirjoja, joita ilmestyi sata vuotta sitten, ja kirjoja, joita ilmestyy nyt, eikö tunnukin, että ensimmäisten joukossa on monia klassikoita, kun jälkimmäisten parissa niitä on vähemmän?

Tarkoittaako tämä, että sata vuotta sitten tehtiin parempia kirjoja? Ei. Se tarkoittaa, että sadan vuoden takaisista julkaisuista suurin osa on ajan myötä häivytetty näkyvistä ja esille on jätetty vain harvat ja valitut. Menneisyydestä säilyneet kirjat ovat kaanonin kuratoimia, kun taas nykyään näemme koko julkaisukentän kaikkine joutavuuksineen. Tosiasiassa ennen julkaistiin suhteessa aivan yhtä paljon triviaaleja teoksia. Ne eivät vain pysy esillä.

Sen sijaan on totta, että sata vuotta sitten sellaisiin kirjoihin, jotka ovat jääneet elämään, kiinnitettiin enemmän huomiota. Niitä ostettiin ja lainattiin, niitä luettiin ja niistä keskusteltiin, ja niistä kirjoitettiin arvosteluja ja esseitä. Kirjat olivat silloin vakava juttu.

Nykyään julkisuus taas keskittyy niihin kirjoihin, jotka katoavat nopeasti näkyvistä. Jää kirjallisuushistorian tehtäväksi käsitellä huomionarvoisia teoksia. Meritoituneet kirjat siis pysyvät hengissä kuten ennenkin, mutta niiden mahdollisuus osallistua ajankohtaisiin keskusteluihin on kadonnut.

Hetken elävät kirjat kuitenkaan riitä kulttuurin rakennusaineiksi. Ne totuttavat helppouteen, josta puuttuvat merkitykset. Kulttuurin ylläpitämiseksi tarvitaan edelleen kirjallisuutta.

Nykyistä kirjallista kenttää pitäisi kohdella kaanonin tavoin: raakata hyvin perustein mutta säälimättä valokeilasta pois sellaiset kirjat, jotka eivät ansaitse huomiota. Se ei tarkoita, etteikö niitä voisi julkaista ja kuluttaa, mutta niille ei tarvitse antaa näkyvyyttä. Näin esiin jäävät aidosti arvokkaat teokset.

Tämä voi kuulostaa elitismiltä, mutta vielä pahempaa elitismiä on, jos kuka tahansa voi oman fiiliksensä perusteella määritellä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sitä voisi nimittää tunne-elitismiksi.

Kirjallisessa maailmassa vallitsee omituinen kauhun tasapaino. Kirjoja julkaistaan ja käsitellään mediassa teeskennellen, että ne ovat keskenään samalla viivalla. Yksiä saatetaan pitää arvosteluissa huonompina, toisia taas parempina, mutta lähtökohtaisesti kaikkia kirjoja kohdellaan samanarvoisina. Sitä ne eivät kuitenkaan ole, ja kustantajat, toimittajat ja myös lukijat tietävät sen.

Ilmiön taustalla vaikuttaa vanha suomalainen sivistysihanne. Se on todellisuudessa jo kuollut ja kuopattu, mutta sen henki leijuu kirjallisen kulttuurin yllä. Siksi jokainen julkaisu on jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta pakko esittää kirjallisuutena, vaikka se olisi vain – kirja.

Tästä päästään käytännön ratkaisuehdotukseen. Englanninkielisessä maailmassa erotellaan fiction ja literature. Ensimmäinen viittaa juonivetoisiin kirjoihin, joiden on tarkoitus toimia ajanvietteenä. Jälkimmäinen taas tarkoittaa kirjan sijaan kirjallisuutta, tietyt laatustandardit täyttävää tai ainakin niihin pyrkivää sanataidetta. Tämän erottelun käyttöönotto ja keskittyminen literatureen, kirjallisuuteen, toisi painavan sanottavan mukaan ajankohtaisiin keskusteluihin.

Käsitteiden erottelulla ei ole suoraa suhdetta tiettyihin lajityyppeihin: kirjallisuutta voivat olla tai olla olematta niin runot, romaanit, esseet, tietokirjat kuin akateemiset tutkimuksetkin.

Ongelmana on, että nykyään tuntuu olevan tavattoman vaikea sanoa, että yksi kirja on toista laadukkaampi muutenkin kuin henkilökohtaisena mielipiteenä. Tämä vaikeus kumpuaa juuri kirjallisuudettomasta kulttuurista, jossa jokainen on olevinaan oman elämänsä paras asiantuntija ja taidetta pidetään makuasiana. Taiteen kriteerit eivät kuitenkaan ole vain yksilöllisiä, vaan perehtyneiden asiantuntijoiden on mahdollista arvioida teoksia yleisesti.

Sinällään laatuluokittelussa ei pitäisi olla mitään ongelmaa, sillä samaa tehdään koko ajan klassikoiden kanssa. Vain ajankohtaiset klassikot tunnistamalla kirjallisuudella voi olla yhä arvoa.

Ville-Juhani Sutinen 

on Finlandia-palkittu kirjailija, kääntäjä ja valokuvaaja.

Jaa tämä: