Neukkulaan ja takaisin

Neuvostoliiton hajoamisesta on kaksikymmentä vuotta, eikä juuri mikään todellisuudessa yhdistä vanhaa sosialistista paratiisia ja nykyistä kapitalistista suurvaltaa. Silti venäläiset edelleen pitävät itseään ensisijaisesti entisinä neuvostokansalaisina, ja Venäjän uusi eliitti viittaa vanhoihin hyviin aikoihin oikeuttaakseen olemassaolonsa. Voitonpäivänä hallitus panee vuodesta toiseen pystyyn näytöksen, joka on kuin neuvostoajan sotilaallinen seremonia.

Miksi ihmeessä on näin, kysyy Boris Kagarlitsky lukijat vangitsevassa pamfletissaan. Mitä Venäjällä on vanhan vallan kaatumisen jälkeen oikeastaan tapahtunut? Miten älymystö ja taiteilijat ovat murroksesta selvinneet ja millaisia romaaneja, elokuvia ja taideteoksia he tänään tuottavat?

“Nykyisin ihmiset voivat puhua eri asioista, mutta he eivät halua puhua mistään”, Boris Kagarlitsky kirjoitti Ydin-lehdessä marraskuussa 2009. “Kansallista perintöä jakavat ylempien luokkien edustajat ja ylikansallisten yritysten sivukonttorit. 1980-luvun lopun lapsenusko on hävinnyt. Kansat ovat oppineet, mikä on mitäkin. Mutta tällä hetkellä harhat korvautuvat kyynisyydellä, mikä on paha asia sosiaalisten reformien kannalta.”

Ilmestyy elokuussa.