Avainsana-arkisto: luonto

Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Tuotimme maailman ensimmäisen kolmiulotteista ääntä käyttävän lastenkirjasarjan: “Mitä eläimet sanovat?”

Into Kustannus, Genelec ja Silencio ovat tuottaneet maailman ensimmäisen immersiivistä eli ympäröivää (3D) ääntä sisältävän lastenkirjasarjan. Kolmiulotteisuus syventää kuunteluelämystä ja mullistaa äänikirjojen tuotantotavat.

Genelec on maailman johtava äänen ammattilaisten kuten musiikintekijöiden sekä TV- ja elokuvastudioiden käyttämien äänentoistolaitteiden kehittäjä ja valmistaja. Silencio on Suomen johtava äänikirjastudio, joka on vuodesta 2007 alkaen tuottanut tuhansia suomenkielisiä äänikirjoja. Into on edelleen suomalaisessa omistuksessa oleva keskikokoinen kustantamo, joka on laajentamassa toimintaansa myös monille suurille aasialaisille ja eurooppalaisille kielialueille.

Into, Genelec ja Silencio tuottivat keväällä yhdessä “Mitä karhu sanoo?” -nimisen lastenkirjan, josta tuli maailman ensimmäinen immersiivistä ääntä hyödyntänyt lastenkirja.

Sittemmin Vuokko Hurmeen kirjoittamien “Mitä eläimet sanovat?“-kirjojen sarjassa on ilmestynyt myös kaksi muuta immersiivistä tai hiukan yksinkertaistaen sanottuna kolmiulotteista ääntä sisältävää teosta: “Mitä leijona sanoo?” ja “Mitä kissa sanoo?“.

Mitä eläimet sanovat? -sarjan äänikirjat ovat nyt saatavilla suomenkielisissä ääni- ja e-kirjapalveluissa niin sanottuina binauraalisina versioina, mikä tarkoittaa sitä, että niiden kolmiulotteisesta äänimaailmasta on mahdollista nauttia kuuntelemalla ne tavallisilla kuulokkeilla – siis myös ilman vielä täydellisemmän immersiivisen kokemuksen mahdollistavaa monikanavakaiuttimen äänentoistojärjestelmää.

Immersiivisyyden ansiosta kirjojen monenlaiset eläinäänet sekä muut metsän suhinat ja rapinat synnyttävät aivan uudenlaisen äänimaailman ja kokemuksen.

Into Kustannus alkaa levittää “Mitä eläimet sanovat?” -äänikirjojen englanninkielistä versiota maailmanlaajuisesti näillä näkymin kolmen kuukauden päästä eli huhtikuussa

Kolmiulotteisuus mullistaa äänikirjojen tuotannon

Immersiivisellä äänellä tarkoitetaan monikanavaista tilaäänimaailmaa, jossa kuulemme äänet kolmiulotteisesti samaan tapaan kuin tosielämässä tai luonnossa. Immersiivistä ääntä tuottava teknologia luo vaikutelman, että ääni tulee kaukaa tai läheltä, vasemmalta tai oikealta, tai että se liikkuu ympärillämme. Toisin sanoen immersiivinen tai binauraalinen ääni jäljittelee sitä, miten korvat vastaanottavat ääntä tosielämässä ja luo tätä kautta kolmiulotteisen, tilan kokemusta korostavan äänimaiseman.

Immersiivistä ääntä hyödynnetään jo laajalti elokuvissa, peleissä ja musiikissa, sekä enenevässä määrin myös mainonnassa.

“Äänen digitalisointiin perustuva immersiivinen ääni on ehdottomasti yksi tärkeimmistä kehitysaskelista äänen moniulotteisen tuottamisen ja toistamisen historiassa”, sanoo Genelecin toimitusjohtaja Siamäk Naghian.

“Immersiivisen äänen nousu tulee vaikuttamaan olennaisesti moniin eri taiteenaloihin. Se mullistaa myös äänikirjojen tuotantotavat ja niiden ihmisille tuottaman kokemuksen. Immersiiviäänen suosio tulee kasvamaan nopeasti lähitulevaisuudessa, kun ihmiset pääsevät kokemaan ääniä moniulotteisina eli sellaisina kuin he aistivat ne luonnossa.”

“Immersiivisyys ei ainoastaan paranna tarinankerrontaa, vaan myös syventää kuunteluelämystä. Immersiivinen ääni on tulevaisuudessa erottamaton osa ei vain elokuvia ja musiikin kuuntelua, vaan myös äänikirjoja.”

“Olemme innoissamme siitä, että saamme olla yhdessä Into Kustannuksen kanssa kehityksen eturintamassa avaamassa uudenlaisia mahdollisuuksia ihmisille ja kirjallisuudelle. Tämä on merkittävä kansainvälinen avaus ja odotamme innolla, millaisia uusia maailmoja se pian synnyttää”, sanoo Siamäk Naghian.

Lisätiedot:

Essi Tapaninen, äänikirjatuottaja Into Kustannus Oy
045 678 5904

Siamäk Naghian, toimitusjohtaja, Genelec Oy
040 8347980

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Aura Koiviston uutuusromaanissa kertoja pakenee urbaanin elämän tyhjyyttä monilajiseen yhteisöön

Harhamat kertoo ihmisen ylenkatseesta muita lajeja kohtaan mutta samalla myös elämään merkitystä tuovasta luontoyhteydestä ja yhteisöllisyydestä. Voisiko olla mahdollista elää harmonisesti monilajisessa yhteisössä?

Aura Koivisto kasvoi Korkeasaaren eläinten ja luonnon keskellä hoitaen orpoja pentuja tiikereistä saukkoihin ja paviaaneihin. Nykyisin hän asuu Kainuussa pienessä rintamamiestalossa, ja käsittelee kirjoissaan ja lehtijutuissaan luontoa. Koivistolta on aiemmin julkaistu useita tietokirjoja, muun muassa Mies ja merilehmä: luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into, 2019), sekä lastenkirjoja.

Maagisrealistinen romaani esittää hiljaista arvostelua ihmisen tuhoisasta toiminnasta

”Aion asettua tänne loppuiäkseni. Haluan heinittyä ja sammaloitua, sulkeutua puiden suosioon ja imeä niistä sisäistä tyyneyttä. Ja lopuksi painautua maahan: lahota, hajota ja liueta osaksi sienten rihmastoja, matojen, kuoripunkkien, mikrobien ja muiden mikro-olentojen sykkivää, äänetöntä ja suunnatonta orkesteria, maallista sinfoniaa, jota me ihmiset emme taivaita tavoitellessamme kuule.”

Aberrania on unohdettu kolkka valtakunnan rajalla. Siellä elämä on yksinkertaista ja työteliästä, ja luonnonkierto määrittää arkea. Sinne romaanin nimetön kertoja pakenee urbaanin elämän tyhjyyttä. Sivilisaation pariin kutsuu enää terapeutti, jolta kertojan on ryhdyttävä salaamaan maalaiselon kummallisia käänteitä.

Vain Aberraniassa saattaa olla oma itsensä, vaikka uusia asukkaita kohdellaan kuin vierasta, joka on tullut rikkomaan tiiviin yhteisön. Vähitellen naapurin omalaatuinen Eulalia ja tämän lähipiiri alkavat paljastaa todellisia kasvojaan ja salaisuuksiaan. Keitä he ovat ja mitä he salaavat?

Harhamat nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa. Äänikirjan lukee Rosanna Kemppi.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Meribiologin matkassa jättien jäljillä

Tarinallisessa tietokirjassa Merten jättiläinen – Valaiden arvoitusta etsimässä meribiologian tohtori Jessica Haapkylä kertoo ajastaan valassafarin oppaana Pohjois-Norjassa sekä matkastaan sinivalaan jäljille Kaliforniaan ja Meksikoon. Samalla hän tarjoaa tietoa eri valaslajeista, valaiden elämästä, historiasta ja tulevaisuuden näkymistä.

Valaat eivät lakkaa kiehtomasta ihmisiä. Matkailijat ympäri maailmaa ovat valmiita maksamaan korkean hinnan kohdatakseen niitä. Kun valaan puhallus vihdoin erottuu horisontissa, ovat sekä valassafarilaivan oppaat että turistit helpottuneita ja onnellisia. Seuraa ikimuistoisia kohtaamisia valaan ja ihmisen välillä.

”Sitten tapahtuu se, mitä olen niin kauan jo odottanut. Valas nostaa hitaasti päätään kohti pintaa. Sormenpääni koskettavat sen vaaleanharmaata kumiselta tuntuvaa ihoa, jota peittävät lukuisat kellertävät merirokot kuin jäkälät.”

Valaiden elämästä tiedetään edelleen vähän

Kirjassaan Jessica Haapkylä avaa ihmisen ja valaan välistä monimutkaista suhdetta. Vuosisatoja jatkuneen pyynnin seurauksena monet valaskannat pyydettiin lähes sukupuuttoon. Valaan rasvasta valmistettiin mm. kynttilöitä ja saippuaa. Nyt valaat ovat valassafareiden palvottuja tähtiä, ja haluamme tehdä kaikkemme ymmärtääksemme niiden elämää. Valaiden arvoituksia tunnetaan huonosti, sillä tiedämme niiden elinympäristöstä, syvästä merestä, edelleen vähemmän kuin ulkoavaruudesta.

Valaiden suojelu on merten suojelua

Haapkylä pohtii kirjassaan myös eri valaslajien tulevaisuuden näkymiä muuttuvassa ekosysteemissä. Valaiden elinolosuhteita muovaa ilmastonmuutoksen lisäksi muun muassa lisääntyvä vedenalainen melu.

”Valaat ovat osa tervettä valtameriekosysteemiä, josta me kaikki olemme riippuvaisia ja jota meillä ei ole varaa menettää. Valaiden suojelu siis tarkoittaa koko merten suojelua. Valtamerten elämä perustuu ravinteiden tehokkaaseen kiertoon, ja valailla on suuri merkitys ulappaekosysteemin ravinteiden kierron ylläpitämisessä.”

Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa. Äänikirjan lukee Tuija Kosonen.

Jessica Haapkylä on meribiologian tohtori, intohimoinen sukeltaja ja tietokirjailija, jolla on laaja kokemus maailman valtameriltä. Haapkylä on tutkinut ilmastonmuutoksen vaikutuksia korallien terveyteen Australiassa ja Indonesiassa. Hän on perehtynyt myös arktiseen ilmastonmuutokseen matkoillaan Huippuvuorilla ja Grönlannissa. Haapkylä on aiemmin kertonut retkistään ja havainnoistaan muun muassa kirjoissa Meren tarina – meribiologin tutkimusmatka Arktikselle (Into 2019) ja Merten koralliparatiisit (Into 2016).

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Hillasuolla voi puhua aiheista, joista kuivalla maalla ei uskaltaisi

Marjastamiseen intohimoisesti suhtautuvat ystävykset pohtivat mättäiden äärellä muun muassa lapsettomuutta, naisten mielenterveysongelmia, miehistä eräilykulttuuria, katkenneita kolttasaamelaisia sukujuuria ja kuolemaa. He myös kysyvät, miksi Suomi on tehnyt suoluonnolleen väkivaltaa.

Niina Kivilän ja Kati Saoneginin kirja Hillasuolla kaikki on toisin kuvaa kaksikon marjastusmatkoja syrjäiseen Itä-Lappiin.

”Avaamme kylmälaukut, nostamme tyhjät marjaämpärit esiin, pukeudumme täyteen sotisopaan. Astumme saappaisiin ja suolle. Olemme valmiita kaikkeen. Emmekä koskaan tiedä, mikä meitä odottaa.”

Marjastamisen lomassa ystävykset pohtivat painavia aiheita. Hillasuon hiljaisuudessa voi puhua sellaisesta, mistä kuivalla maalla ei ikinä uskaltaisi.

Täällä voin kertoa salaisuuden. Asian paljastaminen pelottaa minua, sillä olen ymmärtänyt, että siitä puhuminen ei ole toivottavaa. On minua suoraankin kielletty sanomasta aiheesta mitään. Rahkasammalmatolla kaikki on kuitenkin toisin. Niin toisin, että minun tekeekin äkkiä mieli kajauttaa asiani ilmoille niin, että aavan rannat kaikuvat.”

Kirjan historiasta ja yhteiskunnasta ammentavat esseet katsovat maailmaa syvältä turpeen kerroksista käsin.

”Marginaalisena maastona suo vie ajatukset sivupoluille. Aiheisiin, jotka eivät kuulu ihan jokapäiväiseen ajatusvarantoon.”

Suomi on hyökännyt soidensa kimppuun mielivaltaisesti

Kirjassa käsitellään myös suomalaisten suhdetta suohon. Suomi on hyljeksinyt suoluontoaan ja halunnut raivata sen pois. Soiden ojitusta on jatkettu, vaikka se ei ole tuottanut toivottua tulosta. Suolle on helppo tehdä pahaa, sillä sitä pidetään arvottomana maana.

Mielikuvat suomalaisuudesta ja siitä, millainen Suomen luonto on, on tietoisesti rakennettu 1800-luvulta alkaen. Suolla ei ole ollut sijaa niissä kertomuksissa, vaan katse on suunnattu muihin kohteisiin: tuhansiin järviin, jylhiin metsiin. Niin taiteessa kuin kirjallisuudessakin on luotu Suomi-kuvaa, johon suot eivät ole kuuluneet.

”Pahaenteisillä kieli- ja mielikuvilla on ollut kauaskantoiset seuraukset, ja ne ovat muokanneet ajatuksia paitsi suoluonnosta myös suomalaisesta luonnosta: mitä piirteitä suomalaiseen luontoon kuuluu, mitkä ovat ylistettyjä maisemia, mitkä taas arvottomia.”

Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa.

 Niina Kivilä on pohjoisen erämaita taivaltava vaeltaja, marjanpoimija ja yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän opiskelee kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.

Kati Saonegin on Helsingissä asuva kustannustoimittaja ja kirjoittaja, jonka juuret ovat pohjoisessa. Hän on kulkenut hillasoilla 6-vuotiaasta lähtien.

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Tieto-Lauri-palkinto Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun lasten tietokirjalle luontokadosta

Kirja kuvaa ymmärrettävästi eliölajien väliset verkostot, evoluution keskeisimmät käänteet ja kansainvälisen päätöksenteon kiemurat. Teos tarjoaa paljon uutta tietoa myös aikuisille.

Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus palkitaan 15 000 eurolla.  Lauri Jäntin säätiön puheenjohtajan Claes von Heirothin mukaan ”kirja on erinomainen esimerkki helppolukuisesta, ajankohtaisesta ja tutkittuun tietoon perustuvasta kirjasta, joka täydentää ja selventää lukijoidensa maailmankuvaa lisääntyvän disinformaation aikana.”

Nykylapset ja -nuoret kasvavat maailmanlaajuisten ekologisten kriisien maailmassa. Se asettaa tietokirjallisuudelle suuren haasteen: on kerrottava helppotajuisesti monimutkaisista ilmiöistä ja tarjottava lukijoille tietoon perustuvaa toivoa siitä, että vaikeatkin kriisit voidaan ratkaista. Ertimo ja Ahokoivu ovat menestyksellisesti tarttuneet tähän haasteeseen, Lauri Jäntin säätiö perustelee palkintoa.

”Ahokoivun ilahduttava sarjakuvamuotoinen kuvitustyyli yhdistyy luovasti ja onnistuneesti Ertimon monitieteiseen asiantuntemukseen. Erillisiltä näyttävät asiat punotaan värikkäillä sivuilla ilmavasti yhteen. Jokainen aukeama avaa mahdollisuuksia jatkokeskusteluihin vanhemman ja lapsen välillä.”

Kirja on jatkoa kansainväliselle myyntimenestykselle Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu, jonka käännösoikeudet on myyty jo 15 eri maahan.

Katso Laura Ertimon haastattelu

Jaa tämä:
Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjailijablogi: Laura Gustafsson: Elämä yltäkylläisyyden jälkeen

Tämän viikon Innon kirjailijablogin vieraana on Laura Gustafsson. Gustafsson käsittelee riemastuttavasti ryöpsähtelevässä uutuusromaanissaan Rehab nykyihmistä, joka hukkuu tavaran ja merkityksettömyyden mereen. Ryönän ja roskan läpi purjehditaan maailmaan, jossa tavaran, kulutuksen ja hyvinvoinnin ei ole pakko kytkeytyä yhteen.

*

Kirja on helpointa kirjoittaa, jos sanat pystyy osoittamaan jollekulle: jos tuntee tarvetta kommunikoida jotakin sanomatta jäänyttä eikä pysty puhumaan henkilölle suoraan. Kirjoittamisen kautta kykenee olemaan mielikuvitusyhteydessä häneen, jolle haluaisi puhua, ja käsittelemään suhdetta tekstissä – vaikka sitten hyvinkin etäännytetysti.

Kuva: Velda Parkkinen

Romaaniin voi toki myös luoda henkilöhahmon, johon projisoida tunteitaan. (Kirjailijat ehkä ovat hieman surullista porukkaa. Niitä lapsia, jotka uskovat olevansa muita fiksumpia, mutta eivät saa sanaa suustaan silloin kun pitäisi.)

Rehabin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Se oli usein epätoivoista rynkyttämistä, ruudun tuijottamista juhannuksena saaressa, vaikka olisi ollut kiinnostavia ihmisiä ympärillä, yksityiskohtien loputonta hiomista, kunnes koko yksityiskohta on hinkattu pois typeränä ja tarpeettomana. Kiusallisia tilanteita, kun kumppanin entinen puoliso muutti juuri siihen maantieteelliseen pisteeseen, josta kertomus alkaa. Hyvin yksinäistä touhua, koska kirjan maailma tuntui tekovaiheessa niin kummalliselta ja hahmottomalta, ettei siitä voinut puhua kenellekään. Henkilöhahmoistakaan ei ollut seuraa, sillä aloin uskoa heihin vasta aivan viimehetkillä.

En kyennyt osoittamaan Rehabia kenellekään. Halusin käsitellä suhdetta ihmistä laajempaan entiteettiin: markkinatalouteen ja mukavaan, ihanaan elämään, jonka kapitalismi mahdollistaa pienelle olentojen eliitille, johon itsekin lukeudun. Ristiriitaa, kun ymmärtää, että hyvän elämän pitäisi merkitä jotain muuta kuin se tässä tilanteessa merkitsee, eikä pysty uskottelemaan itselleen, että se kestävämpi versio hyvästä elämästä olisi aidosti houkutteleva. Kenties kuntoutuksessa ei kuulukaan olla hauskaa.

On selvää, että meidän liianhyvinvoivien on arvioitava suhteemme hyvinvointiin uudelleen. Hyvinvointimme perustuu jatkuvasti kasvavaan velanottoon. Velkaa otetaan tulevaisuudelta, sitä otetaan muilta maanosilta, muilta olennoilta, eikä sitä ole aikomuskaan maksaa takaisin. Tämä velka ei ole rahaa, olisikin – rahahan on pelkkä sopimus. Sen sijaan maa, vesi ja ilma ovat olemassa tai olematta ihmisten sopimuksista riippumattomia.

Rationaalinen eläin ei missään nimessä ylikuluttaisi luontoa, koska ymmärtäisi sen johtavan ennemmin tai myöhemmin omaan sukupuuttoon.

Mutta kun hyvinvoiminen on niin kivaa ja helppoa ja on tylsää luopua kivoista ja helpoista jutuista. Luulen, että juuri ajatus luopumisesta on ongelma. Syntyy kuvitelma askeesista, joka aiheuttaa tuskaa ja hampaidenkiristelyä mutta jolla voi sentään saada hyväksyntää lajitovereiltaan. Ihmiset pitävät kaupanteosta. Pitäisi luopumisen sijaan saada tilalle. Entä kun kaikkea on jo helvetti liikaa?!

Näen suhteen tavaraan ja muuhun ihmistekoiseen olennaisena pohdittaessa olemistamme maailmassa. Meillä on paha tapa kehittää pakkomielteitä ja addiktoitua itse keksimiimme tai jalostamiimme asioihin: peleihin, lääkkeisiin, shoppailuun, alkoholiin, sokeriin, elektroniikkaan, vauhtiin, rakastumiseen, ihmissuhteisiin, kemikaaleihin, rahaan, urheiluun jne. Addiktio supistaa maailmankuvaa. Ehkä koko läntinen kulttuuri on silkkaa addiktiota, sillä maailmankuvamme on kaventunut katsomaan ainoastaan sitä, minkä olemme itse kyhänneet. Annamme animistisia merkityksiä puhelimille, vaatteille, kulttuurin tuotteille, mutta muut eläimet ja kasvit miellämme koneen kaltaisina. Näkemättä jää oikeastaan kaikki, mikä todella olisi elämän kannalta tärkeää.

Riippuvuutemme on pohjimmiltaan riippuvuutta öljystä. Edullinen, ihanasti pirskahteleva polttoaine on viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden rakentanut maailman sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Öljy tuo meille ravintomme: intensiivinen maataloustuotanto pyörii öljyn voimalla. Öljy vie meidät lähi-Prismaan ja kaukaisiin maihin. Öljyyn verhoamme öljyiset tavaramme ja jopa öljyllä marinoidun, öljyä mikromuovin muodossa sisuksissaan kantavan itsemme. Öljyn poraaminen ja räjäyttely polttomoottorissa on ihmiskunnan lyhytnäköisimpiä ideoita, mutta samalla öljy asettaa meidät suhteeseen niin pitkän ajan kanssa, että sitä tekisi mieli kutsua ikuisuudeksi. Moottoreissa kupliva aine on peräisin muinaisista olennoista, se on hapettomiin olosuhteisiin, oikeaan lämpötilaan ja riittävän paineen alle pujahtanutta orgaanista ainesta; elämän kiertokulusta karannutta hiiltä, joka nousee poltettaessa ilmakehään ja viimeistelee oman kuoleman kiertokulkunsa. Ei ole ihme, että öljyyn liitetään monissa yhteyksissä noituus tai musta magia. Mutta noituuden toimija ei ole ihminen. Ihminen on vain se onneton, joka manasi suuren muinaisen takaisin maan pinnalle.

Tavaroiden taikamaailmassa syvä aika kohtaa Marie Kondon, tuon aineettoman enkelin, joka paljastuikin antikristukseksi kun ryhtyi kauppaamaan kotinsa tyhjentäneille opetuslapsilleen uutta kamaa. Kyllä, minä menin Sokokselle ja hypistelin hänen siunaamiaan säilytysratkaisuja enkä poistunut ennen kuin omistin niistä muutaman ja ne tekivät elämästäni paremman. Hetkonen. Sokos? Prisma? Kuulostaa kaupalliselta yhteistyöltä. Ei ole. Minulle on puhuttu näistä tietyistä postmoderneista mieskirjailijoista, joita en ole lukenut. Joku heistä namedroppaili hienoja tuotemerkkejä tekstiinsä ja loi tällä tavoin nousukkuutta henkilöhahmoon ja hänen maailmaansa. Tämä oli kai jotenkin uraauurtavaa. Halusin lätkiä omaan tekstiini mahdollisimman arkisia tuotemerkkejä, niitä, jotka yhdistävät maassamme varakkaat ja köyhät, brändejä, joiden äärelle me kaikki kokoonnumme.

Munuais- ja maksaliiton (!) nettisivulla sanotaan: ”Kuntoutuminen tarkoittaa, että oppii elämään aktiivista ja itselle merkityksellistä elämää uudessa tilanteessa.” Rehabia kirjoittaessa halusin tutkia, mikä on nykytila, josta pitäisi kuntoutua, ja miten olisi mahdollista nauttia aivan toisenlaisesta olemisesta. Kulttuurimme ongelma on levittäytyminen. Syvänteistä vapautetut ikivanhat henget sallivat meidän luoda pitkiä laahuksia ja suunnattomia airueita ajallisesti, paikallisesti ja sitä mukaa mielellisesti. Vaikutuksemme kumuloituu kaoottisesti: emme omasta pisteestämme näe, millaisia sykäyksiä energiaintensiiviset tekomme ovat saaneet ja saavat liikkeelle.

Kari Hotakainen oli huolissaan siitä, vaikuttaako äänikirjan konsepti siihen, miten kirjailija kirjoittaa kirjansa (kuin kirjan kirjoittaminen olisi jotenkin pyhä muuttumaton?!). Itse olen juuri lakannut ajattelemasta sitä, miten kirjoittamani asiat ja ilmiöt (ja tuotemerkit) kääntyisivät vieraalle kielelle ja toisen maan kulttuuriin. Olen alkanut uskoa paikallisuuteen, paikallaan pysymiseen, kommunikointiin omasta paikastaan käsin. Tai suin, korvin, tuoksuin, kylkiviivan avulla, miten nyt mieliikään kommunikoida.

Kirjailijakuva: Velda Parkkinen

Jaa tämä:

Yhdysvaltalaiset tutkijat ehdottavat napa-alueiden sulamisen pysäyttämistä tuulimyllyjen avulla

Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaanissa esittämästä ajatuksesta on tullut yksi ihmiskunnan vakavasti otetuista hätävarasuunnitelmista. Yhdysvaltalaiset tutkijat esittävät, että Jäämeren kelluvien jäiden, Grönlannin mannerjäätikön sekä pohjoisten ikirouta-alueiden ja merenpohjan metaaniklatraattien sulaminen voitaisiin estää pystyttämällä merijäälle 10 miljoonaa pientä tuulimyllyä. Tuulimyllyt pumppaisivat talvisin jään alta vettä, niin että se jäätyisi. Tällöin kelluvien merijäiden paksuus ja pinta-ala kasvaisivat. Suurempi osa Jäämerestä pysyisi jäiden peittämänä ja voimakkaasti heijastavana läpi kesän.

Maailman johtaviin yleistajuisiin tiede- ja teknologialehtiin kuuluva New Scientist nostaa idean näkyvästi esille 31. elokuuta ilmestyneessä numerossaan.

Rowan Hooperin kirjoittama artikkeli Arctic rescue squad toteaa, että arktisten alueiden soista, ikiroudasta ja merenpohjan klatraattiesiintymistä voi pian vapautua niin paljon hiilidioksidia ja metaania, että ihmisen omat päästöt saattavat muuttua merkityksettömiksi.  Lisäksi jään peittämien alueiden supistuminen lämmittää ilmastoa voimakkaasti.  Arktisten alueiden suilamista ei kuitenkaan välttämättä enää ole mahdollista pysäyttää vain päästöjä vähentämällä, vaan se saattaa edellyttää myös toisenlaisia toimenpiteitä.  

New Scientistin artikkeli luonnostelee kolme erilaista hätävarasuunnitelmaa ja nostaa jääpeitettä vahvistavat ja laajentavat tuulimyllyt varteenotettavimmaksi vaihtoehdoksi. New Scientistin mukaan vettä jääkannen alta ylös pumppaavia tuulimyllyjä on hiljattain ehdotettu hätäratkaisuksi myös Etelämantereen sulamiseen.

Ajatuksen on esittänyt ensimmäisenä kirjailija Risto Isomäki vuonna 2005 ilmestyneessä, kymmenelle kielelle käännetyssä romaanissaan Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005).  New Scientistin juttu ei mainitse, että idean ensiesiintyminen on tapahtunut tieteisromaanissa jo 14 vuotta aikaisemmin.  

Isomäen romaanissa hallitukset yrittävät pysäyttää arktisten alueiden sulamisen 200 000 suuren, vahvistetuille merijäälautoille pystytetyn tuulimyllyn avulla. Steve Deschin ja muiden Arizonan yliopiston tutkijoiden ehdottama hanke puhuu kymmenestä miljoonasta pienemmästä tuulimyllystä.

“Kaksi noihin aikoihin esittämistäni B-suunnitelmista, joiden avulla arktisten alueiden sulaminen voitaisiin hätätilassa pysäyttää, on nyttemmin noussut tiedeyhteisön piirissä varteenotettaviksi luokiteltujen ehdotusten joukkoon”, sanoo Isomäki. “Toinen on ylimääräisen merijään tuottaminen tuulimyllyjen avulla ja toinen on pohjoisten metsien heijastavuuden parantaminen lehtipuiden ja lehtikuusien osuutta lisäämällä sekä kasvattamalla metsissä suuria puita aiempaa harvemmassa.”

“Tärkein tuolloin tekemäni ehdotus eli talviaikaisen pilvipeitteen vähentäminen napa-alueilla on valitettavasti edennyt selvästi takkuisemmin.  Tiedeyhteisö puhuu edelleen pelkästään pilvipeitteen lisäämisestä ja pilvien muuttamisesta voimakkaammin heijastaviksi, vaikka napa-alueilla talviaikaisen pilvipeitteen vähentämisellä olisi vielä paljon suurempi viilentävä vaikutus.  En tiedä miksi tämä idea lyö itsensä läpi niin hitaasti.  Ehkä talvisten pilvien lämmittävä vaikutus on itsestään selvyys ainoastaan ihmisille, jotka elävät hyvin kaukana pohjoisessa. Kuten suomalaisille”, pohtii Isomäki.

Isomäen viimeisin kirja Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen (Into, 2019) keskittyy suomalaisten yritysten, yliopistojen ja kansalaisjärjestöjen kansainvälisesti merkittäviin ilmastoprojekteihin. Isomäki kirjoittaa parhaillaan myös Vedenpaisumuksen lapset -nimistä romaania, joka on “eräänlainen jatko-osa” Sarasvatin hiekalle.

Risto Isomäki (s. 1961) on laaja-alainen ja arvostettu kirjailija, kolumnisti ja ympäristöaktivisti. Hän on julkaissut yli 20 romaania ja tietokirjaa. Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005) oli Finlandia-ehdokas ja voitti Tähtivaeltaja- ja Kiitos kirjasta -palkinnot. Romaanista tehty sarjakuva voitti Sarjakuva-Finlandian. Isomäen kirjoja on käännetty lähes 20 kielelle, ja hänelle on myönnetty myös European Science Fiction Associationin palkinto.

Risto Isomäki kertoo, miten Suomi voi auttaa koko maailmaa vähentämään päästöjään ja tulla kansainväliseksi sankariksi Turun Kirjamessuilla huomenna perjantaina 4.10. kello 13.50 Jukola-salissa.

Jaa tämä: