Jukka Pääkkösen kirja kertoo Solidaarisuussäätiön synnystä, matkasta sissiliikkeiden tukijasta naisia ja tyttöjä puolustavaksi ammattimaiseksi kehitystyöjärjestöksi.

Ajankohtaisten Nato-päätösten vertailukohdaksi kirja Horisontissa reilumpi maailma tarjoaa katsauksen vuosiin, jolloin suomalaiset marssivat suurin joukon siirtomaavaltaa, rotuerottelua, neutronipommia asevarustelua vastaan ja vauhdittivat myös Suomen kehitysyhteistyön kasvuun.

Solidaarisuus on vuonna 1970 syntynyt kehitysyhteistyöhankkeita toteuttava säätiö, jonka perustajien esikuviin kuuluivat Amilcar Cabral, Eduardo Mondlane, Olof Palme ja Nelson Mandela. Kansainvälisen Solidaarisuussäätiön työ on vuosi vuodelta ammattimaistunut ja itsenäistynyt. Yksittäiset avustuslähetykset muuttuivat ensin lastenruokaloiksi, talonrakennushankkeiksi ja monivuotisiksi pienviljelijöiden tukiohjelmiksi. Solidarisuussäätiö kasvoi kehitysyhteistyöjärjestöksi, jonka projekti nicaragualaisten pienviljelijöiden toimeentulon parantamiseksi näkyi Suomessa Reilun kaupan kahvina.

Lopulta toiminnan keskiöön nousivat naiset ja tytöt. Lahjoittajat kannattelivat Solidaarisuussäätiötä yli 1990-luvun lamavuosien. Vuosituhannen vaihteessa afrikkalaiset naiset Ugandassa, Somaliassa ja Keniassa nousivat kohti eturiviä.

50 vuoden työ on lisännyt kohdemaiden ihmisten elämään itsenäisyyttä

Yli kolmekymmentä vuosikymmentä Nicaraguassa työskennelleelle Jukka Pakkalalle tulee päällimmäisenä mieleen voimaantuminen. Vuosituhannen vaihteessa pienviljelijöiden nuoret naiset unelmoivat naimisiin menosta, jotta pääsisivät pois kotoa.

”Jos samanlaisissa kylissä tiedustellaan nyt Solidaarisuuden hankkeisiin osallistuneiden nuorten naisten suunnitelmia, he kertovat heti, mitä he aikovat opiskella, mihin ammattiin he aikovat valmistua ja mistä he aikovat löytää työpaikan. Opiskelua ja kouluttautumista pidetään itsestään selvänä. Naisille on myös selvää, että he haluavat taloudellisen itsenäisyyden omilla tuloillaan.”

Jukka Pakkala

Haasteena aidon osallistumisen ylläpitäminen passiivisen verkossa tapahtuvan aktivismin yleistyessä

Solidaarisuussäätiön matkaan mahtuu kannattelevaa solidaarisuushurmosta, innostavia menestystarinoita ja suuria pettymyksiä. Yhden järjestön työn kautta avautuu näkökulma myös koko suomalaisen kehityspolitiikan muutokseen – ja aktiivisten kansalaisten rooliin köyhän etelän esitaistelijoina.

Säätiön ammattilaisuuden vahvistuessa kansanliikeimago haalistuu ja talkooporukoiden tilalle astuvat feissarit ja somevaikuttajat: Miten puhutella sekä alkuaikojen aktivisteja että verkon kliktivistejä? Miten tarjota suomalaisille mahdollisuus osallistua toimintaan muutenkin kuin rahaa lahjoittamalla ja säilytetään into, joka toimi hankkeiden kantavana voimana? Järjestön taivalta ja suomalaisen kehitysmaaliikkeen vaiheita arvioivat kirjassa sekä alkuvaiheiden aikalaiset että nykyiset ammattilaiset.

Jukka Pääkkönen (s. 1953) siirtyi journalismista kehitysyhteistyön pariin 1980-luvulla sanomalehden toimittajana. Pääkkösellä on omaa kenttäkokemusta Solidaarisuus-järjestön toiminnasta Angolassa ja Nicaraguassa. Hän seuraa edelleen aktiivisesti tapahtumia useissa itselleen tutuissa kehittyvissä maissa