Stephanie Keltonin nopeasti klassikon aseman saavuttanut teos Alijäämämyytti selittää miksi.
Stephanie Keltonin Alijäämämyytti, (The Deficit Myth – The Modern Monetary Theory and the Birth of People’s Economy) saattaa lukuisien arvovaltaisten talousasiantuntijoiden mukaan olla tärkein nykyaikaisista rahajärjestelmistä koskaan kirjoitettu kirja.
Alijäämämyytti on vaikuttanut erityisesti Yhdysvalloissa rahajärjestelmään liittyvään keskusteluun todennäköisesti enemmän kuin yksikään toinen teos.
Brysselissä samansuuntaisia ajatuksia esittäneen Mariana Mazzucaton teokset saattavat löytyä vielä hiukan useampien komissaarien, ministerien ja europarlamentaarikkojen pöydältä kuin Stephanie Keltonin kirja.
Yhdysvaltain senaatin budjettikomitean pääekonomistina toimineen Keltonin mielestä useimpien maiden hallitukset suhtautuvat vanhanaikaisesti rahan käyttöön. Hallitukset toimivat ikään kuin rahayksiköt olisi edelleen sidottu kultakantaan, vaikka raha on nykyään käytännössä keskuspankkien tai yksityisten pankkien tyhjästä synnyttämää eli niin sanottua fiat-rahaa.
Se, pystyvätkö hallitukset nykyaikaistamaan tapaansa ajatella rahaa, saattaa ratkaista muun muassa Euroopan unionin sekä julkisen terveydenhuollon ja sosiaaliturvan tulevaisuuden.
Valtiontaloutta ei pidä ajatella kuin yksityistä kotitaloutta
Kelton sanoo, että valtiontaloutta ei saisi ajatella yksityisen kotitalouden antaman mallin kautta. Yksityinen kotitalous ei voi elää yli varojensa. Sen täytyy ansaita kaikki se raha minkä se käyttää ja maksaa velkansa takaisin.
Modernin rahateorian eli MMT:n mukaan valtion jolla on oma keskuspankki ei kuitenkaan tarvitse ansaita omia rahojaan ennen kuin se voi käyttää ne sellaisiin tarkoituksiin, joihin valtion täytyy rahaa käyttää, kuten esimerkiksi sairaanhoitajien palkkoihin, muuhun julkiseen terveydenhuoltoon, opetukseen, työttömyys- tai sosiaaliturvaan tai hyvälaatuisen tieverkoston ylläpitämiseen.
Nykyaikaisessa taloudessa valtio, jolla on oma keskuspankki, pystyy nimittäin tuottamaan itse tarvitsemansa rahan. Se pystyy luomaan rahaa tyhjästä ja lainaamaan rahaa itseltään, eli omalta keskuspankiltaan.
Silloin kun valtio lainaa rahaa itseltään eli omalta keskuspankiltaan, sen ei tarvitse maksaa lainaamistaan rahoista korkoa eikä sen myöskään tarvitse koskaan maksaa itseltään “lainaamiaan” rahoja takaisin. Sen täytyy vain huolehtia siitä, ettei se tuota liikaa rahaa, niin että rahan arvo inflatoituu. Vakavan inflaation uhatessa valtion täytyy päin vastoin kerätä osa rahasta pois markkinoilta esimerkiksi kiristämällä verotusta.
Esimerkiksi Japanin valtionvelka oli vuonna 2019 noin 96 000 Yhdysvaltain dollaria asukasta kohti, kaksi kertaa enemmän kuin Yhdysvaltojen asukasta kohti laskettu valtionvelka ja 240 prosenttia Japanin bruttokansantuotteesta.
Koska Japani on velkaa omalle keskuspankilleen, se ei ole ongelma, sillä lainaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin.
Jos valtio yrittää maksaa omalle keskuspankille omaamiaan velkoja väkisin takaisin, ikään kuin raha olisi edelleen sidottu kultakantaan, se aiheuttaa Stephanie Keltonin mukaan helposti taloudelle erittäin suuria ongelmia.
Valtionvelan raju lyhentäminen johtaa lamaan
Kelton tuo esille unohdetun tosiasian, joka on myös Suomessa ja Euroopassa hyvin ajankohtainen: valtionvelan nopea lyhentäminen johtaa aina lamaan.
Yhdysvallat on historiansa aikana lyhentänyt valtion velkaa merkittävällä tavalla kuusi eri kertaa, eli vuosina 1817-1821 (29%), vuosina 1823-1836 (100%), vuosina 1852-1857 (59 %), vuosina 1867-1873 (27%), 1880-1893 (57 % ja vuosina 1920-1930 (36 %).
Jokaisella kerralla seurauksena on ollut lama. Näin on Keltonin mukaan tapahtunut siksi, että aina kun valtio säästää, sen säästämät varat ovat poissa jostakin muualta eli talouden muilta toimijoilta: yhtiöiltä, yksittäisiltä kansalaisilta ja kansalaisyhteiskunnan toimijoilta.
MMT:n mukaan nykyaikaisessa maailmantaloudessa tarvitaan velkaa ottavaa valtiota, jotta talouden pyörät pyörisivät. Kun raha oli sidottu kultakantaan, lainojen takaisin maksussa oli oma ideansa. Mutta silloin kun kyseessä on valtion oman keskuspankin tyhjästä luoma fiat-raha, sen takaisin maksaminen aiheuttaisi laman täysin tarpeettomasti, ilman vastaavaa hyötyä.
Euroalueen erityinen tilanne
Stephanie Kelton nuhtelee Euroopan unionia samasta asiasta, mistä myös useat taloustieteen nobelistit ovat sitä kritisoineet: Euroalueen jäsenmaat luopuivat euroalueeseen liittyessään vapaaehtoisesti omista valuutoistaan ja keskuspankeistaan ja samalla mahdollisuudestaan kattaa suuri osa kuluistaan itse tuottamallaan rahalla.
Tämän seurauksena euroalueen maat joutuvat nykyään lainaamaan tarvitsemaansa rahaa yksityisiltä pankeilta ja maksamaan näistä lainoista korkoa. Sitä paitsi niiden on pakko jossakin vaiheessa maksaa yksityisiltä pankeilta lainaamansa rahat takaisin.
Tämä on johtanut euroalueen maiden nopeasti pahenevaan, aitoon velkaantumiseen ja nopeasti syveneviin taloudellisiin vaikeuksiin:
Euroalueen jäsenmaiden on yhä vaikeampi ylläpitää hyvälaatuista terveys- ja koulutusjärjestelmää sekä työttömyys- ja sosiaaliturvaa.
Tilanne saattaa tulevaisuudessa kärjistyä merkittävästi, ellei Euroopan keskuspankki ala järjestelmällisesti toimia niin kuin oikea keskuspankki ja “lainata” jäsenmailleen euroja, joita näiden ei koskaan tarvitse maksaa takaisin.
Menettely kielletään Euroopan unionin sopimuksissa, mutta Euroopan keskuspankki rikkoi jo kieltoa pakon edessä antaessaan jäsenmailleen käytännössä ilmaista koronaelvytysrahaa.
Koko Euroopan unionin tulevaisuus voi jatkossa riippua siitä, jatkaako Euroopan keskuspankki koronapandemian aikana käynnistämällään linjalla vai palaako se takaisin aiempaan ajatteluunsa.
Näistä syistä on hyvin todennäköistä, että Modernia rahateoriaa koskevat keskustelut tulevat jatkossa olemaan eurooppalaisen politiikan keskiössä. Ukrainan sodan aiheuttama inflaatio on vaikeuttanut asiaan liittyvän keskustelun käymistä, sillä MMT:n mukaan nopeutuneen inflaation aikana taloudessa kiertävän rahan määrää ei saa lisätä vaan sitä pitäisi ennemminkin vähentää.
Risto Isomäki
on kirjailija, kolumnisti ja ympäristöaktivisti
