Elissa piirsi salaa iltaisin, Saimi luopui taiteilijanurastaan, ja Greta maalasi mielisairaalassa. He ovat suurmiestensä varjoon jääneitä naisia, jotka halusivat tulla nähdyksi.
Moona Laakson teos Naisia jotka etsivät suurta tulta kertoo 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka maalasivat, kirjoittivat, soittivat ja loivat. Osa heistä jätti jälkeensä kuolemattomia runoja, rakennuksia ja taideteoksia, jotka nousevat nyt ansaitsemaansa arvostukseen. Osalta jäi jälkeen vähemmän.
Naisten päiväkirjamerkinnät ja kirjeet avaavat ikkunan siihen, millaista oli olla nainen sata tai viisikymmentä vuotta sitten, kun intohimona oli heiltä odotettujen avioliiton ja lastenhoidon rinnalla tai sijaan taide ja hurja luovuus. Laakso kirjoittaa naisten saavutuksista, toteutumattomista haaveista ja heidän ainutlaatuisista taiteilijaliitoistaan rehellisesti, tunteella ja välillä omaan kirjailijaelämäänsä peilaten.
Laakso oli Turun taidemuseossa kiertelemässä, kun hän törmäsi Akseli Gallen-Kallelan mielipiteeseen naistaiteilijoista: ”He voisivat paremmin hyödyttää maataan ja jälkimaailmaa synnyttämällä muutamia pulskia poikia.”
”Selvää on, etten halua yhtyä Akseli Gallen-Kallelan mielipiteeseen”, Laakso kirjoittaa. Siksi hän halusi kertoa varjonaisten elämistä. Naisten, jotka halusivat jättää jälkeensä muuta(kin) kuin pulskia poikia. Heiltä jäi jälkeensä maalauksia, piirroksia, päiväkirjoja, rakennuksia, ideoita ja ajatuksia, hengen ja sielun tuotoksia – ja kapinaa.
Naisena oman taiteellisen uran luominen oli 1900-luvulla vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa se oli, jos meni naimisiin suuren taiteilijan kanssa. Siksi tänä päivänä tuntemamme suuret naistaiteilijat olivat lähes poikkeuksetta naimattomia. Avioliitto oli este, mutta se ei estänyt kapinallisia varjonaisia pyrkimästä valoon itseilmaisun kautta.
Kaikki kirjan naiset kamppailivat näkymättömyyttä vastaan. Greta Hällfors-Sipilä, taidemaalari Sulho Sipilän puoliso, maalasi yhdessä miehensä kanssa, mutta ei saanut elinaikanaan yhtään omaa näyttelyä. Hänen maalauksiaan kirjattiin virheellisesti Sulhon maalaamiksi tai niitä pidettiin miehen jäljittelynä. Nykyään monien mielestä Greta oli todellisuudessa miestään radikaalimpi avantgardin uudistaja. Sulhon matkustaessa maailmalla Greta odotti miestään kotona ja yritti maalata. Lopulta hänet suljettiin mielisairaalaan, jossa hän vain jatkoi maalaamistaan. Luovuuden paloa oli mahdotonta sammuttaa.
Myös runoilija L. Onerva (Hilja Onerva Lehtinen) suljettiin hetkeksi mielisairaalaan. Siellä hän kirjoitti tuhansia runoja, ja syntyi runokokoelma Pursi, ”vangitun ihmisen hätähuuto”, jolle myönnettiin arvostettu Aleksis Kivi -palkinto. Synkimpinä hetkinä taide, luominen, itsensä ilmaisu ja joskus pelkkä siitä haaveilu pitivät varjonaiset kiinni elämässä. Onervalla kumppaneita oli kaksi: aviomies, säveltäjä Leevi Madetoja ja kenties vielä suurempi rakkaus, runoilija Eino Leino. Ainutlaatuisen kapinallinen Onerva halusi nuoresta asti olla jotain suurta, mutta 1900-luvun alussa mahdollisuuksia naisille oli vähän. Hänen runoutensa nähtiin harmittavan pitkään vain hänen miestensä kautta.
Kirjan naiset elivät ainutlaatuisissa taitelijasuhteissa, toiset vähemmän onnellisissa kuin toiset. Mielenkiintoisena poikkeuksena on Kirsti Gallen-Kallela, jonka elämän päälle varjo ei langennut puolison vaan isän suuruudesta. Kirsti eli elämäänsä suuren taiteilijaisänsä varjossa ja haki koko elämänsä omaa kutsumustaan – hän oli arvostettu sellisti, joka kuitenkin isänsä tahdosta myös teki kuva- ja tekstiilitaidetta. Muiden varjonaisten tapaan hän ei löytänyt täyttymystä vaimon tai äidin roolista, vaan etsi vimmaisesti itsensä ilmaisun muotoa. Hieman ennen kuolemaansa hän totesi: ”En löytänyt itseäni.”
Kirjan naiset eivät välttämättä jääneet täysin puolison varjoon, mutta he jäivät maailmalle näkymättömäksi. Ristivalotusta kirjaan tuo taidegraafikko Tuulikki Pietilä, joka loi kumppaninsa Tove Janssonin kanssa tasa-arvoisen taiteilijaliiton mutta joka myös jäi suurelle yleisölle puolisoaan vieraammaksi. Laakso kysyy, onko kahden taiteilijan tasa-arvoinen liitto mahdollinen vai onko toinen aina toista suurempi (ja ennen ”suurempi” on lähes poikkeuksetta ollut mies, vaikka nainen olisi todellisuudessa ollut lahjakkaampi).
Saimi Järnefelt jätti lupaavasti alkaneen näyttelijän uransa mentyään naimisiin taiteilija Eero Järnefeltin kanssa ja vuodattaa myöhemmin päiväkirjan sivuille tuskaa menetetystä lahjasta sekä kaipuusta ja palosta näyttämölle. Majsi Salokivi oli lahjakas laulaja ja soittaja, kirjoittaja ja maalari, mutta piti miestään, taidemaalari Santeri Salokiveä itseään lahjakkaampana. Majsi ei jättänyt itsestään jälkiä jälkipolville, mutta kirjeet kertovat luovuuden palosta, jonka edelle lopulta avioliitto ja suuren miehen taiteellisen työn tukeminen menivät. Aino ja Elissa olivat molemmat lahjakkaita arkkitehtejä, joiden oli usein vaikeaa tulla nähdyksi Alvar Aallon suuressa varjossa. Helmi Vartiainen joutui misogynistimiehensä, taidemaalari Tyko Sallisen nujertamaksi, ja myös hänen kuolemaansa liittyy vastaamattomia kysymyksiä.
Moona Laakso on vapaa toimittaja, joka kirjoittaa muun muassa Me Naisiin ja Helsingin Sanomiin. Hän on kirjoittanut kirjat Vaurastu kuin nainen (Into 2021) ja Menesty kuin mies (Into 2023), joissa äänessä ovat nykymenestyjät. Laakso kirjoittaa ymmärtääkseen ihmisiä ja elämää. Kuultuaan kyllästymiseen asti miesten kiittelevän vaimojaan menestyksensä tukemisesta, Laaksoa alkoi kiinnostaa nämä miestensä taustavaikuttajat, jotka pyrkivät ja onnistuivat puolisoidensa suuruuden rinnalla luomaan myös omaa, vaikka historia muistaisikin heidät vain vaimoina tai tukijoina.
