Balsamia korville

Ei ole valmista tuotetta.
Ei valmiita palasia.
Ei mitään näkyvää mistä kirjoittaa.
On annettava teeman nousta pintaan ja kirjoitettava se olemassa olevaksi.
Sitten on annettava sille ääni.

Kerron miten runokirjani koki muodonmuutoksen, ja fyysisestä kirjasta kuoriutui äänikirja.

Itsestään selvää se ei ollut, sillä rupeaman alussa ääni oli vielä se puuttuva pala. Tapanani on lukea ääneen kirjoittamiani lauseita, sillä suuhun sovitettuina sanat ikään kuin lihallistuvat, ja korvani tulevat osaksi kirjoittamisen kokemusta.

Työn edetessä immersio nosti päätään ja sivujen valmistuttua runot jo vaativat tulla lausutuiksi. Visio maagisesta lausujan äänestä tippui päähäni kuin lahja taivaalta. Äänen mukaantulo oli jo niin korvinkuultava ajatus, että kuunnelmatuotannon ja audiodraaman elementit löivät leikiten kättä runon kielelle ominaisten äänellisten kielikuvien kanssa.

Lähtökohtaisesti en kuitenkaan ryhtynyt luomaan immersiivistä kirjaa vaan ensisijaisesti halusin kirjoittaa hyvän runokirjan. Ja kukapa ei haluaisi. Paskasta kun ei tule paakkelsii, eikä huonosta kirjasta äänitaidetta.

Hyvää kerrontaa voidaan pienilläkin tehosteenomaisilla muutoksilla rytmittää ja psykologisesti johdatella. Toisaalta tehosteiden häiritsevä pakkosyöttö on varmin keino, jos haluaa, että kukaan ei kuuntele. Ilman perusteltua syytä ne on parasta unohtaa. Pelkästään lausujan äänen monipuoliset ilmaisun mahdollisuudet kiidättää sanoja ja tunteita ovat rajattomat. Hymykin on sanoista tehty.

Samat säännöt ja laadun sisältövaatimukset koskevat myös kirjailijoita ja tekijöitä, jotka kirjoittavat suoraan äänikirjan ilman että siitä olisi olemassa fyysistä teosta.

Kirjan sydän on sen kansien välissä oleva sisältö, ja etenkin se on ponnahduslauta, joka hyppäyttää mielikuvituksen liikkeelle. Ääni on elementti, jota me emme voi koskettaa, mutta sillä on ainutlaatuinen kyky koskettaa kuuntelijaa. Äänikirjalle se antaa kokonaan uuden ulottuvuuden ja muodon. Tuota kuulomatkaa kutsun jonkinlaiseksi mielenteatteriksi, jonka pääroolissa kuuntelija on kokija ja parhaimmillaan itse osa rakennettua äänimaisemaa.

Matka päänsisäiselle näyttämölle kulkee aina tuotannon kautta. Studion tiimellyksessä olin kirjani kanssa hereillä, ettei otteeni mielikuvien rakentamisessa hairahtunut ja tekniikka alkanut hallita. Audio on kuitenkin valtava voimavara ja huikea mauste, mutta itsetarkoitus se ei ole. Tekniikkaan on helppo rakastua, jolloin on vaarana sortua äänituotannon laajasisältöisyyteen, jota äänipankit ovat tulvillaan. Luotin näyttelijätyön kokemukseen, sillä osuva ja vilpitön ilmaisu ei kaipaa tarpeetonta äänen muokkausta. Useimmiten oikein valittu ihmisääni yksistään on ihan riittävä ja yksi tärkeimmistä efekteistä.

Runoilijalla immersion käsite on toisenlainen kuin insinöörillä. Siinä missä insinööri puhuu algoritmeista ja tekoälystä runoilija sukeltaa allegorioihin ja inspiroituu riitasoinnuista. Molemmat lähestyvät aihetta erityisosaamiseensa nojaten, mutta tarkastelun tulokulmat eroavat toisistaan. Uskon, että kumpikin osapuoli on oikeassa.

Äänen tarkoituksena ei ole vain kuvailla tai kertoa, vaan sillä on taito luoda taiteellinen todellisuudesta irtautumisen kokemus, toinen todellisuus. Mielikuviin rakennettu äänimaisema on runon rehellinen illuusio.

Olen saanut kirjastani palautetta ihmisiltä, jotka sanoivat, etteivät he lue runokirjoja, mutta äänikirjan kuunneltuaan ihmettelivät, että voiko runous olla tällaista?

 Voi se!

Kristiina Möller