Ei tullut poliisia tai profiloijaa, tuli rikoskirjoittaja

Kun olin pieni, halusin, että minusta tulee poliisi. Katselin äidin kanssa silmä kovana Hill Street Bluesia, Taisteluparia ja Cagney and Laceya. Ihailin varsinkin karismaattisia ja aktiivisia naishahmoja. Luin esimerkiksi Agatha Christieltä vain Miss Marplet, mutta en Hercule Poirotteja. Sitten löysin kirjastosta salapoliisin käsikirjan ja keksin, että ehkä minusta tuleekin FBI-agentti. Toive kaatui, kun tajusin, että pitää olla Amerikan kansalainen. Agenttihaaveet jäivät alakouluun. Lukiossa sitten innostuin psykologiasta ja toiveammatti kirkastui: rikospsykologi. Sellainen kuin Robbie Coltranen esittämä Fitz. Minä kertoisin poliisille, millaista murhaajaa he jahtaavat ja mistä tämä löytyisi. Muutin lukion jälkeen Lontooseen ja yliopistoon päästyäni aloin opiskella psykologiaa ja sosiologiaa. Valitsin kursseja, joiden aiheena oli nk. abnormal psychology, kuten psykopatia ja muut mielenterveyshäiriöt. Ahmin sarjamurhaajadokumentteja ja -kirjoja ja kuvittelin mielessäni, kuinka taitavasti heitä profiloisin. Sitten yliopistoon tuli pitämään luentoa Paul Britton, mies, johon Fitzin hahmo perustuu. Hän kertoi normaalista työpäivästään: hän menee aamulla rikospaikalle ja katselee, että kas, tässä on rintakehä hakattu auki, että mitähän se kertoo tekijästä. Sitten hän rakentaa tietopankkiaan juttelemalla satoja tunteja maan pahimpien rikollisten kanssa. Tuohon aikaan hänen vakioasiakkaisiinsa lukeutuivat Rosemary West ja Myra Hindley. Tuijotin häntä silmät suurina ja mietin, että oikeastiko haluan tehdä tuollaista työtä. Olla päivittäin tekemisissä murhaajien ja raiskaajien kanssa, tutkia auki hakattuja rintakehiä. Mitä se tekisi omalle psyykelleni?

Silti jatkoin sinnikkäästi valitsemallani tiellä. Suoritin kandidaatin tutkinnon loppuun ja palasin Suomeen kesäksi. Aikomus oli sitten lähteä Yhdysvaltoihin työharjoitteluun vuodeksi. Kesän aikana aioin kartoittaa matkakassaa kesätöillä. Lähetin työhakemuksen keskusrikospoliisiin, jossa haettiin assistenttia. Ajattelin, että se olisi loistava tapa tutustua rikospoliisin työhön ja verkostoitua. Toisen hakemuksen lähetin kaverin vinkkaamana juuri alkaneen Salatut Elämät -päivittäisdraamasarjan tuottajalle. Siellä oli kuulemma tarve vastaanottovirkailijalle. Tuottaja soitti heti seuraavana päivänä ja tarjosi työtä. Minä otin sen vastaan. Illalla soitti KRP myös työtarjouksen kera, mutta se oli myöhäistä. Olin jo valinnut TV-alan. Tuo oli käänteentekevä hetki elämässäni ja se määritteli koko urani suunnan. Minä nimittäin en koskaan lähtenyt Yhdysvaltoihin enkä jatkanut psykologian opintoja. Jäin päivittäisdraamaan kymmeneksi vuodeksi ja opin käsikirjoittamaan.

Nyt kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin olen edelleen sitä mieltä, että päivittäisdraama on erinomainen käsikirjoituskoulu. Siellä oppii oikeista töistä, kurinalaisuudesta, deadlinesta, työyhteisöstä, writer’s roomista ja tuotannon kaikista aspekteista. Tekstiä on synnyttävä viisi jaksoa per viikko ja on turha odotella flow’ta tai inspiraatiota. Lahjakkuutta on monella, mutta kivan idean vienti oikeasti loppuun asti, on kovan työn ja pitkäjänteisyyden tulosta. Sitä kaikki eivät osaa. On myös opittava ottamaan vastaan palautetta ja reagoitava siihen. Ei voi jäädä vellomaan omien ideoiden erinomaisuuteen. Rakastin sitä. Olin kokeillut Lontoossa lukuisia töitä ja kyllästynyt kaikissa. Kirjoittamiseen en kyllästynyt ja halusin (haluan edelleen) kehittyä paremmaksi. Päivittäisdraaman jälkeen kirjoitin viihdesarjoja ja muuta draamaa, mutta hiljalleen aloin erikoistua rikosdraamoihin. Osaa sarjoista sain kunnian pääkirjoittaa (eli vedin kirjoitustiimiä, esim. Roba-sarjan kaudet 3-5) ja osan sain luoda alusta asti (Karkurit, Keisari Aarnio). Vuosien ajan kärsin huijarisyndroomasta, koska en ollut käynyt alan kouluja. Vasta parhaan draamasarjan Venla-palkinto Keisari Aarniosta vei sen ajatuksen päästä. Rikostarinoita varten pidän koneellani rikospankkia, johon kirjaan ylös aina, kun törmään vaikkapa lehdissä, tietokirjoissa tai dokumenteissa kiinnostavaan tai huvittavaan rikokseen. Saan alkuidean lähes aina oikeista tapahtumista. Ne ovat välillä niin kummallisia, ettei niitä voisi keksiä. Helsingin entisestä huumepoliisin päälliköstä kertova Keisari Aarnio on hyvä esimerkki. Tai Roban sivutarinassa käytetty hätäkeskuspuhelu vihaisesti tuijottavasta oravasta.

Kun aloin TV-töiden ohella kirjoittaa kirjoja, minulta tiedusteltiin, olenko ajatellut tehdä dekkaria. Sanoin, että en uskalla. Että rima on todella korkea. Luen dekkareita jatkuvasti ja tiedän, että Suomessa on kova taso. Tarvitaan paljon, että sieltä erottuu. Ei riitä, että on tunnettu TV-puolella. Tarvitaan myös todellista proosataitoa. Se on kinkkistä audiovisuaaliselle kirjoittajalle, joka on 26 vuotta harjoitellut sitä, että EI kirjoita toiminnankuvauksia, vain dialogia. Sen takia ensimmäinen romaanini olikin dialogiromaani Erokeskusteluja (Into Kustannus). Dialogi tulee minulta luontevasti, sen kummemmin miettimättä. Hahmot elävät kuin itsestään. Samaan aikaan takaraivossa kuitenkin jumputti ajatus, että mitä jos sittenkin rikosta. Aloin käydä dekkarifestareilla, tutustua suomalaisiin rikoskirjoittajiin, kuten Elina Backmaniin ja Arttu Tuomiseen. Aloin salaa miettiä, että voisinkohan sittenkin minäkin. Voisiko aihe liittyä jotenkin psykologiaan? Kiinnostukseni rikolliseen mieleen ei nimittäin koskaan kadonnut. Vuosien varrella seurasin kiinnostuneena uusimpia tutkimuksia, luin kirjoja, tuijotin edelleen dokumentteja ja tietenkin True Crime -sarjoja. Kuten varmasti kaikkia crime-intoilijoita, myös minua kiehtoi sosiopatia ja psykopatia. Onko ihminen syntynyt pahana vai onko ympäristöllä ollut vaikutus? Auttaako terapia? Onko siinäkin kirjo, jonka toisessa päässä on tyyppi, joka tekee lampunvarjoja uhriensa ihosta ja toisessa päässä ihminen, joka on impulsiivinen ja empatiakyvytön, mutta ei ole väkivaltainen?

Aihe konkretisoitui, kun luin Patric Cagnen omaelämäkerrallisen Sosiopath, A Memoir. Kirjassa Cagne kertoo olevansa sosiopaatti, joka elää suhteellisen normaalia elämää (jos ei oteta lukuun satunnaisia autovarkauksia ja asuntomurtoja). Hänellä on perhe ja hän työskentelee psykologina. Kirjan innoittamana luin muitakin sosiopaattien kirjoittamia kirjoja ja tutustuin sosiopaattien chattiin. Innostuin niin, että trillerin päähahmo alkoi hahmottua mielessäni. Hahmo, jota ei paina häpeän tai syyllisyyden tunteiden taakka, joka on aktiivinen ja peloton. Syntyi Rebekka Nummi. Genreksi valitsin trillerin, koska dekkarit ovat haastavia pitää yllätyksellisenä. Harjaantunut lukija arvaa usein jo sivulla 50, kuka on murhaaja. Halusin mieluummin pitää jännitteen kysymyksessä: mistä on kyse, mitä seuraavaksi tapahtuu? Halusin myös rakentaa hahmon, johon lukija toivottavasti rakastuu ja jonka puolella on, siitäkin huolimatta, että tämä on impulsiivinen ja empatiakyvytön sosiopaatti, joka aina miettii ensin omaa etuaan. Ja jotta lukijalle ei tulisi samanlaista oloa, kuin minulle Paul Brittonin luennon jälkeen, halusin kirjoittaa viihdyttävän trillerin. Sellaisen, joka on kiva napata lomalle mukaan ja imaista yhdeltä istumalta. Maailma on niin synkkä juuri nyt, en halua lisätä sitä. Haluan tuoda lukijalle myös huumoria ja toivoa.

Tatiana Elf