Aamulehden Tulenkantaja-vientipalkinnon kirjallaan Tympeät tytöt – Luokkakipuja voittanut Riina Tanskanen piti sunnuntaina 30. marraskuuta Tampereen Kirjafestareilla poikkeuksellisen koskettavan palkintopuheen. Tanskanen puhui yhteiskunnasta nuoren aikuisen näkökulmasta tavalla, joka sai ison osan Tampere-talon Pienen salin yleisöstä itkemään.
Katso video puheesta Aamulehden sivuilta >>
Lue tästä koko puhe:
”Suuri kiitos Tulenkantaja-palkinnosta Aamulehdelle, Filille ja Iida Turpeiselle.
Miulle merkitsee paljon, että tällaisena taloudellisen epävarmuuden aikana halusitte palkita teokseni, joka kurkottaa tyttöyden ja talouden risteyskohtiin ja haastaa virallista talouspuhetta piirtämällä esiin sen elämän, jota todella eletään.
Luokkakipuja-nimisarjakuvan päähenkilö toteaa näin:
”Niin kauan kuin olen osannut lukea, uutiset ovat täyttyneet uusista leikkauksista. Ne kohdistuvat kirjastoihin, kouluihin, sosiaalitukiin, kansalaisopistoihin, nuorisotyöhön… Sinne mistä sain kaikki edellytykseni istua tässä nyt. Vaikuttaa siltä, että yhteiskuntamme haluaa todella päästä eroon kaltaisistani kirjojen avulla tehtaan varjosta kurkottavista lapsista.”
Puhun, kirjoitan ja piirrän paljon taloudesta, luokasta ja elämästä, jota 2000-luvulla eletään. Ja usein miusta tuntuu, että vanhemmat sukupolvet eivät ihan ymmärrä, millaisen yhteiskunnan ovat nuorille jättäneet.
Koko miun eliniän lapsia on kasvatettu maailmaan, jossa jokaisen kerrotaan olevan itse vastuussa onnistumisestaan ja epäonnistumisestaan. Koko miun eliniän tässä maassa, kansainvälisen trendin mukaisesti, on tehty leikkauskuripolitiikkaa, jonka hallitus toisensa jälkeen kertoo olevan ainoa vaihtoehto, johon meillä on varaa. Ja sitten hallitus toisensa jälkeen suistaa talouden, ihmiset ja elämän yhä syvemmälle ahdinkoon. Romuttaa pala palalta maailmaa, jossa oli tärkeää pitää kaikista huolta. Maailmaa, josta vanhat sukupolvet olivat kerran niin ylpeitä.
Ja kohta eteemme marssii uusia, samanlaisia ratkaisun avaimia heiluttavia päättäjiä, ja media kehystää heidänkin puheensa kuin ne olisivat vailla historiaa, tyhjästä temmattu.
Meille kerrotaan matalilla, viisaiden ihmisten äänillä, että suurimmat uhat tulevat jostain muualta, rajojemme ulkopuolelta, ja niihin varaudutaan ostamalla Hornetteja ja tiukentamalla maahanmuuttolakeja. Samaan aikaan leikkaamme pois hoivan, turvakodit, yhdenvertaisuuden, kulttuurin, kirjat, lukutaidon, pienen kielemme, jonka ainoita vaalijoita tässä maailmassa olemme me itse, teatterit, orkesterit, elävän luonnon, yhteisöllisyyden, mielenterveyden, ymmärryksen historiasta ja nuorten tulevaisuuden – ja me teemme sen kevyesti, ikään kuin ohimennen.
Moni ajattelee, että tapani puhua taloudesta vaaleanpunaisten tyttökuvien kautta sisältää kiehtovan ristiriidan. Eihän talous näytä tyttöjen elämältä!
Me olemme niin tottuneet, että taloudesta puhutaan kuin se ei kuuluisi meille. Vaikka samaan aikaan jokainen elää taloutta todeksi ja tietää kyllä, miltä talous tuntuu.
Talouden kieli on vallan kieli, joka määrittää paitsi taloudellisen keskustelun, myös elämän reunaehdot. Sen näennäisen neutraalit numerot peittävät alleen arkisen kauhun. Näkymättömän talouden, joka on kiinni muun muassa Tympeiden tyttöjen helmoissa ja hermostoissa.
Kieli, lukutaito, sivistys ja tieto kytkeytyvät mitä suurimmissa määrin valtaan. Ja jos me olemme yhtään kiinnostuneita vallan demokraattisesta jakautumisesta, meidän tulisi ottaa äärimmäisen vakavasti kysymykset siitä: Kenellä on enää varaa sivistykseen? Kenellä on oikeus tietoon?
Mie en usko siihen, etteikö ihmisiä kiinnostaisi ja etteivätkö ihmiset voisi ymmärtää. Työssäni Tympeiden tyttöjen parissa yritän ennen muuta etsiä uusia reittejä tiedon luo. Yhdistää tutkitun tiedon siihen näkymättömään tietoon, jota jokainen ihminen eläessään kerää. Liikun korkeasta matalaan, antiikin filosofeista 2000-luvun popkulttuuriin, talousteorioista tyttöjen huoneisiin. Ja luotan lukijaan.
Kerta toisensa jälkeen saan huomata, että kun ihmiset ottaa vakavasti, katsoo silmiin ja uskoo siihen, että heillä on ääni ja sanottavaa, niin heillä on.
Mitä pelottavampia, erottavampia ja yksinäisempiä aikoja elämme, sitä enemmän tarvitsemme niitä ihmisiä, jotka katsovat meihin ja näkevät jotain arvokasta. Ihmisiä, jotka uskovat meihin. Kannustavat haastamaan sääntöjä, jotka tehtiin tuhoamaan meidät. Kuvittelemaan uutta, haaveilemaan hullusti, vaikka sellaisesta talousjärjestelmästä, jonka ytimessä olisikin inhimillinen, elollinen ja ekologinen hyvinvointi.
Ja me voimme kaikki olla niitä ihmisiä toisillemme.
Kuten sarjakuvateokseni lopussa eräs Hullu tyttö sanoo:
Eihän meillä ole koskaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin riippua toisissamme.
Sehän on elossa olemisen ydin.”
