Systeemisen muutoksen pimeä puoli

Viimeaikojen geopoliittinen kaaos ja demokraattisten instituutioiden tuhoamisvimma Yhdysvalloissa ovat tuoneet mieleen vanhan vertauksen sammakosta ja kuumasta vedestä. Sammakolla on hämmästyttävä kyky säädellä ruumiinlämpöään ja mukautua muuttuviin olosuhteisiin. Joutuessaan kattilaan kohoava veden lämpötila ei juurikaan vaikuta sammakkoon, kunnes vesi saavuttaa kiehumispisteensä. Silloin hyppääminen on jo liian myöhäistä.

Me elämme monikriisien maailmassa, jossa useat samanaikaisesti vaikuttavat riskitekijät kietoutuvat vahvasti yhteen aiheuttaen kasautuvia vaikutuksia, joiden ennakointi nykyisillä analyysivälineillä on lähestulkoon mahdotonta. Riskimaastossa on liikaa mielikuvituksemme ja kognitiivisen kapasiteettimme ulkopuolella olevia viheliäisiä ongelmia ja haasteita, joiden olemassaoloa emme edes osaa kuvitella (ns. unknown unknowns).  Tarvitaan uusia ajattelun ja tulkinnan välineitä. Tässä vaiheessa systeeminen ymmärrys tulee avuksemme.

Toimitimme Harri Jalosen kanssa muutama vuosi sitten Into Kustannuksen julkaiseman kirjan ”Epävarmuuden aika – kuinka ymmärtää systeemistä muutosta?”. Kirjan tavoitteena on antaa lukijalle uudenlaiset linssit, joiden avulla hahmottaa monimutkaiselta ja joskus jopa kaoottiselta vaikuttavaa maailmaa. Systeemiajattelun ydin on holistisessa lähestymistavassa, jossa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Maailma ympärillämme koostuu jatkuvasti muutoksessa olevista ilmiöistä, jotka ovat vahvasti keskinäisriippuvaisia ja toisiinsa kytkeytyneitä. Muutos yhdessä näkyy lähes välittömästi toisessa. Taloutta ei voi selittää ilman, että tunnistaa sen taustalla olevia poliittisia, yksilöllisiä tai kollektiiviseen toimintaan liittyviä vaikuttimia. Talouden valtarakenteita ei puolestaan ei voi irrottaa laajemmista kulttuurista, geopoliittisista tai yhteiskunnallisista kehityskuluista, jotka synnyttävät valtarakenteita ja polkuriippuvuuksia. Myös autoritääristen johtajien valtaannousu ja käyttäytymiskaavat perustuvat näihin yhteiskunnan syvärakenteisiin. Pelkkä narsisten johtajien psykopatologian analyysi ei riitä selitykseksi siitä, miksi nämä saavuttavat niskalenkin kansalaisista ja demokraattisista instituutioista.

Systeemisellä muutoksella on luonnollisesti myös pimeä puolensa. Se on sivilisaation tuhoa edistävien tekijöiden (aseteknologioiden kehitys, kontrolloimattomien pääomavirtojen kasvu ja keskittyminen, sääntöperusteisen maailmanjärjestyksen rapautuminen, luottamusperustan mureneminen) yhteisvaikutuksesta syntyy vääjäämättä ekstistentiaalisen tuhon kierre, joka pysäyttämiseen ei tällä hetkellä ole toimivia keinoja eikä riittävästi ymmärrystä ja haluakaan. Kun yhteiskunnan instituutiot kerran onnistutaan rikkomaan, niiden korjaamiseen kuluu pitkä aika. Vallan keskittyminen sekä taloudellisen ja poliittisen vallan nivoutuminen yhteen näkyy selvästi niin Venäjä, Kiinan kuin Yhdysvaltojen viimeaikaisessa systeemisessä muutoksessa.

Voidaan perustellusti puhua polykriisien ohella myös ihmiskunnan kollektiivisesta metakriisistä.  Metakriisi viittaa syvällisempään monitasoiseen kriisi-ilmentymään, jossa myös ihmisten toimintaa ohjaavat arvot, normit ja moraalikompassit ovat ulkoisten uhkien ohella häiriötilassa. Tämä puolestaan vahvistaa kansalaisten hämmennystä ja voimattomuutta ja tekee tätä kautta autoritäärisen hallinnan mahdolliseksi. Myös Yhdysvaltoja repivässä arvoilmaston muutoksessa ja autoritääristen toimintatapojen mahdollistumisessa on kyse juuri tästä kehityskulusta. Kuitenkin, toisin kuin viimeaikainen poliittinen sirkus ja siihen liittyvät analyysit antaisivat ymmärtää, yhdysvaltalaisen demokratian rapautuminen on ollut pitkä ja hitaasti kehittyvä kriisi.

Dwight D. Eisenhowerin  eropuhe, jonka hän piti vuonna 1961 oli merkittävä ennakkovaroitus nykypäivän geopolitiittselle kriisille. Puheessaan Eisenhower varoitti sotilasteollisen kompleksin (military-industrial complex) kasvusta ja sen vaikutuksista amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja politiikkaan. Eisenhower korosti, että sotilaallinen jättiläinen ja siihen liittyvät teolliset intressit voivat tulla liiaksi vaikuttamaan poliittisiin päätöksiin, mikä saattaisi uhata demokratiaa ja kansalaisten vapauksia. Erityisesti hän halusi varoittaa siitä, että taloudelliset ja sotilaalliset intressit voisivat johtaa konfliktiin ja yhä suurempiin sotilaallisiin sitoumuksiin tavalla, joka ei palvele yhteiskunnan ja kansalaisten etuja.

Maailma on muuttunut Eisenhowerin puheen ajoista ensin kaksinapaisesta moninapaiseen ja lopulta vaikeasti määriteltäviin, intressipohjaisiin valtakoalitioihin.  Oman vaarallisen lisänsä tähän soppaan tuovat hajautetut eksistentiaalisen tuhon välineet, jotka vahvistavat niitä riskejä ja uhkia, jotka voivat syntyä systeemisessä kriisissä. Tällaiset teknologiat voivat sisältää esimerkiksi droonit, kyberaseet, kevyet 3D-tulostetut aseet sekä muita kehittyneitä järjestelmiä, jotka ovat helposti saatavilla ja käytettävissä pienemmilläkin ryhmillä.

Tekoäly, bioteknologia ja muut kehittyneet teknologiat voivat toimia sekä ratkaisuina että uhkina, riippuen siitä, miten niitä käytetään. Hajautettu järjestelmä voi mahdollistaa uusia innovaatioita, mutta se voi myös avata ovia hallitsemattomalle kehitykselle ja eettisille ongelmille. Tekoälyn kehityksessä on vaarana, että sille annetaan valta, joka ylittää ihmisen kontrollin, mikä voi johtaa yhteiskunnallisiin ja ekologisiin katastrofeihin. Mikä ratkaisuksi? Tarvitaanko Leviathan 2.0 – globaalin hallinnan, valvonnan ja sääntelyn järjestelmä? Jos tarvitaan, niin tulisiko se rakentaa nykyisen monenkeskisen järjestelmän päälle vai sijaan?

Olemme useissa informaatioresilienssin ja kriisijohtamiseen liittyvässä tutkimuksessamme havainneet, että perinteiset hallintatavat ja -mallit soveltuvat huonosti kompleksisten monikriisien hallintaan. Tarvitaan systeemisempää ja kompleksisuusherkkää toiminta- ja ajattelumallia. Albert Einsteinia lainaten: ”nykymaailman ongelmia ei voida ratkaista samalaisella ajattelulla, jolla ne on synnytetty”.

Olemme yrittäneet ymmärtää eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen demokratian murentumista, Brexitiä sekä Trumpin ja Putinin valtaannousua perinteisten politiikan tutkimuksen välineiden kuten äänestyskäyttäytymisen, arvojen muutoksen sekä sosioekonomisten tai demografisten muutosten kautta. Analyysi on jäänyt aina kesken ja tulokset laihoiksi. Politiikantutkijan työkalupakki on rakennettu aikana, jolloin yhteiskunnalliset muutostekijät olivat selitettävissä korporativistisilla hallintarakenteilla, vasemmiston ja oikeiston välisillä ideologisilla jännitteillä, luokka- ja tuloeroilla ja lineaarisen kasvun malleilla. Toisin sanoen savupiippuyhteiskunnan analyysikehikoilla. Vanhojen menetelmien soveltaminen amebamaisesti muuttuvan keskinäisriippuvaisen yhteiskunnan muutoksen analyysiin toimii yhtä hyvin kuin kolmiopalikan survominen ympyränmuotoiseen koloon Jukka-askarelaatikossa.

Kompleksisuusajattelu on keskeinen lähestymistapa, jonka avulla voimme ymmärtää näitä moniulotteisia haasteita. Se mahdollistaa eri järjestelmien ja niiden vuorovaikutusten tarkastelun dynaamisina ja monimutkaisina kokonaisuuksina, jotka eivät aina seuraa lineaarisia kaavoja. Tavoitteena on kehittää kykyä nähdä laajempia konteksteja ja ymmärtää, miten pienet muutokset voivat johtaa suurimpiin vaikutuksiin. Tämä on erityisen tärkeää, kun käsittelemme kysymyksiä, jotka liittyvät sekä viheliäisiin ongelmiin että hajautettuihin eksistentiaalisiin tuhon välineisiin.

Lisäksi moninapaiset loukut ovat huomionarvoisia rakenteita metakriisin ymmärtämisessä. Nämä loukut kuvaavat monimutkaisia poliittisia ja sosiaalisia rakenteita, joissa eri tahot kilpailevat vallasta ja resursseista, mutta eivät pysty ratkaisemaan keskeisiä ongelmia, kuten ilmastonmuutosta tai yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Moninapaisuuden myötä on yhä vaikeaa löytää yhteisiä ratkaisuja, mikä johtaa ristiriitoihin ja jännitteisiin, jotka estävät edistymisen.

Pohdittaessa ratkaisumalleja metakriisiin, on elintärkeää edistää dialogia eri kansalaisryhmien ja asiantuntijoiden kesken sekä kehittää toimikkuutta, joka tunnistaa ja hyödyntää kompleksisuuden luomia mahdollisuuksia. Tämä voi tarkoittaa uusien päätöksentekomekanismien luomista, jotka otetaan käyttöön järjestelmän tasolla, mutta hajautettujen yksilöllisten ja yhteisöllisten toimintamuotojen tukemista. Mitä kompleksisempi järjestelmä on, sitä monimuotoisempia tulee myös toimintatapojen ja käytänteiden olla (ns. Ashbyn laki).

Uuden todellisuuden ymmärtämisen lähtökohtana täytyy kuitenkin olla muutoksen ja epävarmuuden hyväksyminen. Viheliäisiä ongelmia ei välttämättä voida ratkaista, mutta niiden taustalla oleviin juurisyihin voidaan vaikuttaa. Tulevaisuuden päätöksentekijä ykkösominaisuuden tulisi olla nöyryys kompleksisten ilmiöiden edessä eikä sortua kompleksisuuden kesyttämiseen yksinkertaisilla ja teknokraattisilla ratkaisuilla.

Kollektiivisen viisauden avulla kenties uskaltaudumme helpommin sanomaan ääneen, että vesi kattilassa (ja keskilämpö maapallolla) alkaa jo lähellä kriittistä raja-arvoa. Sen jälkeen joku saattaisi rohjeta hypätä ulos padasta ja laittaa keittolevyn virran pois päältä.

Petri Uusikylä