Full-size Image
Lataa alkuperäinen kuva ▼

Kirjallisuuden puolustus: Manifesti

Kun mietit kirjoja, joita ilmestyi sata vuotta sitten, ja kirjoja, joita ilmestyy nyt, eikö tunnukin, että ensimmäisten joukossa on monia klassikoita, kun jälkimmäisten parissa niitä on vähemmän?

Tarkoittaako tämä, että sata vuotta sitten tehtiin parempia kirjoja? Ei. Se tarkoittaa, että sadan vuoden takaisista julkaisuista suurin osa on ajan myötä häivytetty näkyvistä ja esille on jätetty vain harvat ja valitut. Menneisyydestä säilyneet kirjat ovat kaanonin kuratoimia, kun taas nykyään näemme koko julkaisukentän kaikkine joutavuuksineen. Tosiasiassa ennen julkaistiin suhteessa aivan yhtä paljon triviaaleja teoksia. Ne eivät vain pysy esillä.

Sen sijaan on totta, että sata vuotta sitten sellaisiin kirjoihin, jotka ovat jääneet elämään, kiinnitettiin enemmän huomiota. Niitä ostettiin ja lainattiin, niitä luettiin ja niistä keskusteltiin, ja niistä kirjoitettiin arvosteluja ja esseitä. Kirjat olivat silloin vakava juttu.

Nykyään julkisuus taas keskittyy niihin kirjoihin, jotka katoavat nopeasti näkyvistä. Jää kirjallisuushistorian tehtäväksi käsitellä huomionarvoisia teoksia. Meritoituneet kirjat siis pysyvät hengissä kuten ennenkin, mutta niiden mahdollisuus osallistua ajankohtaisiin keskusteluihin on kadonnut.

Hetken elävät kirjat kuitenkaan riitä kulttuurin rakennusaineiksi. Ne totuttavat helppouteen, josta puuttuvat merkitykset. Kulttuurin ylläpitämiseksi tarvitaan edelleen kirjallisuutta.

Nykyistä kirjallista kenttää pitäisi kohdella kaanonin tavoin: raakata hyvin perustein mutta säälimättä valokeilasta pois sellaiset kirjat, jotka eivät ansaitse huomiota. Se ei tarkoita, etteikö niitä voisi julkaista ja kuluttaa, mutta niille ei tarvitse antaa näkyvyyttä. Näin esiin jäävät aidosti arvokkaat teokset.

Tämä voi kuulostaa elitismiltä, mutta vielä pahempaa elitismiä on, jos kuka tahansa voi oman fiiliksensä perusteella määritellä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sitä voisi nimittää tunne-elitismiksi.

Kirjallisessa maailmassa vallitsee omituinen kauhun tasapaino. Kirjoja julkaistaan ja käsitellään mediassa teeskennellen, että ne ovat keskenään samalla viivalla. Yksiä saatetaan pitää arvosteluissa huonompina, toisia taas parempina, mutta lähtökohtaisesti kaikkia kirjoja kohdellaan samanarvoisina. Sitä ne eivät kuitenkaan ole, ja kustantajat, toimittajat ja myös lukijat tietävät sen.

Ilmiön taustalla vaikuttaa vanha suomalainen sivistysihanne. Se on todellisuudessa jo kuollut ja kuopattu, mutta sen henki leijuu kirjallisen kulttuurin yllä. Siksi jokainen julkaisu on jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta pakko esittää kirjallisuutena, vaikka se olisi vain – kirja.

Tästä päästään käytännön ratkaisuehdotukseen. Englanninkielisessä maailmassa erotellaan fiction ja literature. Ensimmäinen viittaa juonivetoisiin kirjoihin, joiden on tarkoitus toimia ajanvietteenä. Jälkimmäinen taas tarkoittaa kirjan sijaan kirjallisuutta, tietyt laatustandardit täyttävää tai ainakin niihin pyrkivää sanataidetta. Tämän erottelun käyttöönotto ja keskittyminen literatureen, kirjallisuuteen, toisi painavan sanottavan mukaan ajankohtaisiin keskusteluihin.

Käsitteiden erottelulla ei ole suoraa suhdetta tiettyihin lajityyppeihin: kirjallisuutta voivat olla tai olla olematta niin runot, romaanit, esseet, tietokirjat kuin akateemiset tutkimuksetkin.

Ongelmana on, että nykyään tuntuu olevan tavattoman vaikea sanoa, että yksi kirja on toista laadukkaampi muutenkin kuin henkilökohtaisena mielipiteenä. Tämä vaikeus kumpuaa juuri kirjallisuudettomasta kulttuurista, jossa jokainen on olevinaan oman elämänsä paras asiantuntija ja taidetta pidetään makuasiana. Taiteen kriteerit eivät kuitenkaan ole vain yksilöllisiä, vaan perehtyneiden asiantuntijoiden on mahdollista arvioida teoksia yleisesti.

Sinällään laatuluokittelussa ei pitäisi olla mitään ongelmaa, sillä samaa tehdään koko ajan klassikoiden kanssa. Vain ajankohtaiset klassikot tunnistamalla kirjallisuudella voi olla yhä arvoa.

Ville-Juhani Sutinen 

on Finlandia-palkittu kirjailija, kääntäjä ja valokuvaaja.

Jaa tämä: