Pimeää jäätä on itsenäinen jatko-osa Risto Isomäen vuonna 1997 ilmestyneelle romaanille Pimeän pilven ritarit. Lähitulevaisuuteen ja lähiavaruuteen sijoittuva trilleri on rakennettu sähköpurjeteknologian ympärille.
”Yhä useammat nuoret aikuiset, nuoret ja jopa lapset tuntevat tulevaisuuden edessä kasvavaa epätoivoa ja ahdistusta. Maailma on jo pitkään kaivannut innostavia visioita tulevaisuudesta, ja minua on lukemattomia kertoja pyydetty kirjoittamaan utopiaromaaneja, iänikuisten dystopioiden rinnalle”, kertoo Isomäki.
”Utopiaromaaneja kirjoitetaan paljon vähemmän kuin dystopioita, koska niistä tulee helposti puuduttavan tylsiä. Mitä mielenkiintoista on yhteiskunnassa, josta on poistettu vakavat jännitteet ja uhkakuvat? Kun puhutaan iltasaduista, lapset sanovat, että kerro tosi paha, eivätkä aikuiset ole kovin erilaisia. Olen tässä romaanissa ratkaissut dilemman rakenteella, jossa tulevaisuuden utopistista ja kaikki nykyiset ongelmansa ratkaissutta maailmaa uhkaa sadan miljardin aurinkokunnan sisäosia lähestyvän komeetan parvi. Eli täysin kuvitteellinen mutta toivoakseni jännittävä uhka.”
Isomäki sanoo, että Pimeää jäätä on paljosta velkaa Tove Janssonin teokselle Muumipeikko ja pyrstötähti.
”On Tove Janssonin syytä, että olen nelivuotiaasta asti miettinyt, mitä olisi mahdollista tehdä, jos pyrstötähti todella uhkaisi törmätä Muumilaaksoon. Epilogi esittelee parhaat viimeisten 59 vuoden aikana keksimäni ratkaisut tähän ongelmaan.”
MAAILMAN ENSIMMÄINEN SÄHKÖPURJETEKNOLOGIAN YMPÄRILLE RAKENNETTU TIETEISROMAANI
Pimeää jäätä on maailman ensimmäinen sähkö- eli plasmapurjeteknologian ympärille rakennettu tieteisromaani.
Sähköpurje on suomalainen keksintö: sen on ensimmäisenä, vuonna 2004, esittänyt Ilmatieteen laitoksen erikoistutkija Pekka Janhunen.
Isomäen mukaan ihminen on tähän mennessä keksinyt vain kolme kokonaista avaruusalusten propulsio- eli kiihdytysjärjestelmää. Tunnetuin on alun perin venäläisen Konstantin Tsiolkovskin ja yhdysvaltalaisen Robert Hutchings Goddardin keksimä rakettimoottorin periaate, lukuisine erilaisine sovellutuksineen. Toinen on Auringon näkyvän valon säteilypainetta hyödyntävä aurinkopurje ja kolmas on Auringon ulospäin syöksemiä sähköisesti latautuneita hiukkasia eli aurinkotuulta hyödyntävä sähköpurje.
Koska rakettimoottoreita käyttävä avaruusalus joutuu kuljettamaan mukanaan myös kiihdytykseen tarvittavaa ajoainetta ja kiihdyttämään myös sen massaa, se ei käytännössä kykene saavuttamaan suuria nopeuksia. Yhdysvaltain avaruusvirasto NASA laski jo 1980-luvulla, että avaruusluotain voisi saavuttaa tietyt komeetat yhtä nopeasti viiden tonnin painoisella aurinkopurjeella kuin polttamalla viisitoista miljardia tonnia vetyä. Sähköpurje on kuitenkin vielä paljon aurinkopurjetta parempi ratkaisu.
Pekka Janhunen teki vuonna 2006 ehdotuksen sadasta ohuesta, kahdenkymmenen kilometrin pituisesta alumiinilangasta koostuvasta, aurinkotuulta hyödyntävästä purjeesta.
Alumiinilangat tai tarkemmin sanottuna monista ohuista säikeistä kudotut lieat pyörisivät avaruusluotaimen ympärillä. Langat olisivat sähköisesti positiivisesti varattuja. Koska aurinkotuulen elektronit eli pienet negatiivisesti varautuneet hiukkaset pyrkisivät jatkuvasti neutraloimaan liekojen varausta, niiden vaikutus pitäisi kompensoida jännitelähteellä, joka synnyttäisi liekoihin viidensadan watin suuruisen sähkövirran. Toisin sanoen jännitelähde ikään kuin poistaisi ylimääräiset elektronit ampumalla ne takaisin avaruuteen: se tekisi lieoista ikään kuin pieniä elektronitykkejä. Tämä säilyttäisi lankojen positiivisen sähkövarauksen, niin että ne hylkisivät jatkuvasti aurinkotuulen protoneja.
Hylkivä reaktio siirtyisi liikemäärinä alumiinilankoihin ja työntäisi niitä Auringosta poispäin, aurinkotuulen suuntaisesti. Muutaman kymmenen mikronin eli karkeasti ihmisen hiuksen paksuisten lankojen sähkökenttä ylettyisi useiden kymmenien metrien päähän eli reilut miljoona kertaa liean paksuutta kauemmaksi.
Vaikka aurinkotuuli on karkeasti 5 000 kertaa heikompi kuin valotuuli, sähköpurje tarvitsisi hehtaaria kohti jopa miljoonia kertoja vähemmän massaa kuin aurinkopurje. Tästä syystä jokainen sen gramma kykenisi tuottamaan avaruusluotaimelle tai avaruusalukselle ratkaisevasti suuremman työntövoiman kuin aurinkopurje, varsinkin kun sähköpurjeella varustettu avaruusalus pystyisi jatkamaan kiihdytystään ratkaisevasti pidempään kuin aurinkopurjealus. Siksi, että aurinkotuulen työntövoima heikkenee vain kääntäen verrannollisena etäisyyteen, eikä kääntäen verrannollisena etäisyyden neliöön, niin kuin valotuulen työntövoima.
Näiden tekijöiden ansiosta sähköpurje pystyisi kiihdyttämään avaruusluotaimen suurimpiin nopeuksiin kuin mikään muu ihmisen tähän mennessä kehittämä propulsiojärjestelmä.
Ennen kaikkea sähköpurjealus pystyisi tähtienvälisessä avaruudessa pysäyttämään liikkeensä, kääntymään takaisin ja palaamaan aurinkokunnan sisäosiin, toisin kuin aurinkopurjeella varustettu alus, rakettimoottoreita käyttävistä aluksista puhumattakaan. Näin siksi, että tähtienvälisessä avaruudessa on uusien havaintojen mukaan aurinkotuulta muistuttavia, joskin niitä hitaammin liikkuvia hiukkastuulia, eli niin sanottua tähtienvälistä plasmaa.
Janhusen keksintöä hyödyntämään perustettu, Espoon Otaniemessä päämajaansa pitävä Aurora Propulsion Technologies -yhtiö suunnitteli juuri ennen koronapandemiaa pienen, North Star -nimisen luotaimen lähettämistä avaruuteen. North Starin sähköpurje olisi koostunut kuudestatoista hiusta ohuemmasta mutta 2,8 kilometriä pitkästä, sähköisesti varatusta lieasta. Ideana oli lähettää luotain kohti Pohjantähteä niin suurella nopeudella, että se olisi jo 15–20 vuoden päästä ohittanut Yhdysvaltojen Voyager- ja Pioneer-luotaimet ja olisi siis ollut pisimmälle edennyt ihmisen koskaan avaruuteen lähettämä kappale. Hanke jäi kuitenkin koronapandemian alle.
”Suomen valtion kannattaisi ehdottomasti elvyttää hanke ja satsata siihen kymmenen miljoonaa euroa. Sen Suomelle ja jokaiselle suomalaiselle vientiyritykselle tuottama julkisuus- ja brändäysarvo olisi suunnaton”, huomauttaa Isomäki.
OVATKO EKSOOTTINEN PIMEÄ AINE JA PIMEÄ ENERGIA PELKKIÄ KANGASTUKSIA?
Pimeää jäätä esittelee myös uuden teorian maailmankaikkeuden pimeän aineen luonteesta eli siitä mistä suurin osa universumista muodostuu.
”Kaikki viimeaikaiset havainnot olisi helpointa selittää olettamalla, että Fred Hoyle, Steven Weinberg ja William Fowler olivat oikeassa sanoessaan, että suurin osa maailmankaikkeuden deuteriumista on syntynyt supernovissa eikä alkuräjähdyksessä. Tällöin kaikki pimeä aine voisi olla tavanomaista materiaa, eräänlaista pimeää jäätä tai hyvin tiheiksi tiivistyneitä kaasuplaneettoja, eikä eksoottista pimeää ainetta eikä pimeää energiaa tarvittaisi. Puuttuvan litiumin, boorin ja berylliumin arvoitukseen on mahdollista löytää vaihtoehtoisia ratkaisuja ja kosmisen taustasäteilyn epätasaisuudet on mahdollista selittää Stephen Hawkingin primordiaalisilla mustilla aukoilla”, selittää Isomäki.
”Tähtitieteilijät ovat olleet kiinnostuneita ajatuksistani, teoreettisten fyysikkojen innostus on ollut vähäisempää”, kertoo Isomäki. ”Voi olla, että olen erehtynyt ja haukun väärää puuta, se selvinnee lähivuosikymmenien tai viimeistään parinsadan vuoden kuluessa. Mutta jos sattuisin olemaan tässä oikeassa, kyseessä saattaa olla merkittävin romaanin muodossa esitetty tieteellinen teoria sitten Galileon Discorsin, joka ilmestyi Alankomaiden Leidenissä vuonna 1638. Tieteellisiä teorioita kun ei yleensä julkaista kaunokirjallisten teoksien muodossa.”
”Toisaalta se, että myös maallikoilla pitää olla oikeus nostaa esiin tieteellisten teorioiden epäjohdonmukaisuuksia, on aina kuulunut luonnontieteen hienoimpiin perinteisiin. Galilein pääteos oli tosiaan muodollisesti dialogiromaani, Kepler esitti osan kopernikaanisista teeseistään tieteisnovellin muodossa ja mustan aukon käsitteen keksi ensimmäisenä muuan belgialainen pastori.”
”Keplerin äiti oltiin tietysti vähällä polttaa noitana roviolla kyseisen novellin takia, toivon että oman teokseni vastaanotto on maltillisempi, jopa teoreettisten fyysikoiden keskuudessa”, naurahtaa Isomäki.
Risto Isomäki (s. 1961) on laaja-alainen ja arvostettu kirjailija, kolumnisti ja ympäristöaktivisti. Hän on julkaissut yli 20 romaania ja tietokirjaa. Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005) oli Finlandia-ehdokas ja voitti Tähtivaeltaja- ja Kiitos kirjasta -palkinnot. Romaanista tehty sarjakuva voitti Sarjakuva-Finlandian. Isomäen kirjoja on käännetty lähes 20 kielelle, ja hänelle on myönnetty myös European Science Fiction Associationin palkinto. Vuonna 2020 Risto Isomäelle myönnettiin Tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinto. Palkitsemisperustelut voi lukea täältä.
Äänikirjan lukee Aku Laitinen.
Isomäen esiintymiset täältä.
