Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen uutuuskirja Nobelien öljydynastia ja suomalaiset kuvaa ruotsalaisen Nobel-suvun nousun Venäjän ja Bakun öljyruhtinaiksi suomalaisyhteyksien kautta.
Lukuisa joukko suomalaisia insinöörejä ja muita asiantuntijoita kuului Nobelien dynastian ytimeen niin Pietarissa kuin Bakussakin ennen Venäjän vallankumousta. Kirja kertoo samalla toisen teollisen vallankumouksen, öljy- ja aseteollisuuden suuresta kuvasta. Öljyn lisäksi Nobelit kehittivät koneita, räjähdysaineita ja aseita.
Nobelien konepajalla Pietarissa oli tamperelaislähtöisen Hermann Kaufmannin johtajakauden päättyessä vuonna 1890 töissä 2 000 henkilöä, joista suurimman osan Kaufmann oli palkannut Ruotsista ja Suomesta. Bakussa Nobelien laitoksiin tarvittiin öljytyöläisten lisäksi insinöörejä, teknikoita, piirtäjiä, kemistejä, esimiehiä ja kirjanpitäjiä, öljylaivojen kapteeneita ja konemiehiä. Näistä monet pestatiin Suomesta.
Kertomus Nobelien öljyimperiumista ja sen suomalaisista on samanaikaisesti suuri tarina kansainvälisen kapitalismin pääomien keskittymisestä, voiton tavoittelusta, sen aiheuttamista kansallisista ja sosiaalisista ongelmista ja lopulta Nobelien öljydynastian kaatumisesta Venäjän vallankumouksen jaloissa. Vallankumous pakotti myös bakunsuomalaiset lähtemään Kaukasiasta.
Nobelit Venäjän öljyruhtinaina
Nobelin veljekset omistivat useita öljykenttiä, öljynjalostamoita, öljytankkereita Kaspianmerellä, proomuja, rautatiehotelleja ja kuljetusvaunuja. Vuonna 1881maailman öljyntuotanto oli 4,4 miljoonaa tonnia. Vuoteen 1891 mennessä se oli kasvanut 22,5 miljoonaan tonniin. Venäjä oli tuolloin maailman suurin öljyntuottaja 11,4 miljoonalla tonnillaan, perässä tuli Yhdysvallat 9,5 miljoonalla tonnilla. Venäjän öljystä 95 % saatiin nykyisen Azerbaidžanin alueelta. Bakun maine mustan öljyn pääkapunkina tunnettiin kaikkialla maailmassa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjä tuotti puolet maailman öljystä, ja Nobelin dynastia oli Venäjän suurin tuottaja. Nobel vei öljyä Eurooppaan ja muualle maailmaan, muun muassa Arabian niemimaalle, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi omista öljyesiintymistään. Öljyteollisuuden siivittämänä Bakun kaupunkiin syntyi maailman suurin satama, ja öljyteollisuuden tarvitsema monikansallinen öljytyöläisten, insinöörien, teknikkojen ja monien muiden ammattilaisten joukko nousi kymmeniin tuhansiin.
Bakun suomalaisinsinöörit ja Kaspianmeren kapteenit
”Suomalaisten panostus naftan historiassa oli vähintäänkin sanottuna merkittävä”, totesi Nobelien öljylaitosten pitkäaikainen ruotsalaisjohtaja Wilhelm Hagelin vieraillessaan Helsingissä vuonna 1941. Useat suomalaiset olivat kohonneet Nobelien öljy-yhtiössä johtaviin asemiin. Näistä kirjassa etualalle nousevat muun muassa Nobelin öljy-yhtiön, Branobelin johtajana 1880-luvulla toiminut Gustaf Törnudd, Bakuun vuonna 1903 mennyt kemian insinööri Einar Kahelin ja Kazakstanin öljyntuotantoa käynnistänyt Severin Tigerstedt.
Insinöörien ohella Kaukasiaan menneet suomalaiset kapteenit ja konemiehet seilasivat Nobelin laivoilla Kaspianmerellä ja Volgalla. Erään Kaspianmerellä olleen oululaisen merenkävijän mukaan Nobel-yhtiöllä oli vuonna 1898 13 höyrylaivaa, joista 11 oli suomalaiskipparin alaisuudessa. Suomalaiset merimiehet olivat hyvässä maineessa ahkeruutensa ja tehokkuutensa vuoksi.
Elämää ”mustassa kaupungissa”
Pohjoisen luontoon tottuneet suomalaiset kohtasivat Bakussa öljykaupungin karun todellisuuden. Kuvaukset öljyn saastuttamasta ”mustasta kaupungista” olivat lohduttomia. Tehdasalueen yllä levännyt savuverho oli mustuttanut talot ja muurit. Eloa ja vihannuutta ei löytynyt luonnossa eikä ihmiskasvoissa. Tomusta ja kuumuudesta kärsinyt kasvillisuus oli surkastunut, ja samanlaisia olivat ulkona liikkuneet ihmiset ja etenkin useimmiten hyvin kalpeilta näyttäneet lapset.
Tätä kurjuutta paetakseen Nobelin johtajat ja insinöörit asuivat omassa kuplassaan, ”valkeassa kaupungissa” Villa Petrolean puistoalueella. Bakussa lapsena eläneen suomalaisnaisen muistoissa se oli paikka, missä oli ihana istua monenlaisten hedelmien kypsymisaikana. Puistoalueella oli suuria kasvihuoneita sekä virkamiesklubi, jossa kaikki suuremmat juhlat vietettiin, muun muassa skandinaavinen joulu. Kun Kaspianmeren rannat olivat öljyn saastuttamat ja helle ankara, oli suloista loikoa kylpyammeessa, jonne tuli puhdistettua kylmää merivettä.
Nobelien öljyimperiumin luhistuminen
Öljy ei tuonut vain hyvinvointia. Paikallisten öljytyöläisten olot olivat surkeat ja palkat huonot. Työläisten organisoimat jatkuvat lakot, mellakat ja armenialaisten ja azerien veriset yhteenotot tekivät elämisen Bakussa yhä vaarallisemmaksi. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä sinne menneiden suomalaisten oli totuteltava ”revolverielämään”.
Bakun öljyteollisuus oli myös hyvä kasvualusta työväenliikkeelle ja erityisesti Venäjän bolševikeille. Stalin hankki vallankumoukselliset kannuksensa juuri Bakussa ja Lenin ihaili taistelevia öljytyöläisiä. Bakun lakot ja mielenosoitukset levisivät lopulta koko Venäjän valtakuntaan ja keisarikunta luhistui. Sen myötä myös Nobeleiden dynastian tarina Venäjällä päättyi.
Bolševikkien ottaessa Bakussa vallan käsiinsä keväällä 1918 elintarvikkeista oli pula, suomalaisetkin näkivät nälkää. Leipää kaupoissa ei ollut viikkokausiin. Viimeiset vielä Bakussa olleet suomalaiset halusivat takaisin Suomeen tavalla tai toisella. Paluumatka läpi sisällissotaa käyvän Venäjän oli kaikkea muuta kuin luksusta. Lenin ei olisi halunnut suomalaisten tai muiden insinöörien lähtevän Bakusta, koska kansallistettu öljyteollisuus tarvitsi heitä. Mutta heitä tarvittiin myös Suomessa. Itsenäistyneessä kotimaassa useat Bakun insinööreistä kohosivat teollisuus- ja liike-elämän johtopaikoille.
Jouko Aaltonen on dokumenttielokuvantekijä, tuottaja, tutkija ja tietokirjailija. Hän on taiteen tohtori ja Aalto-yliopiston dosentti. Seppo Sivonen on yleisen historian dosentti ja tietokirjailija. He ovat yhdessä kirjoittaneet aiemmin teokset Orjia ja isäntiä (2019) ja Kongon Akseli (2022). Orjia ja Isäntiä sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
