Santahaminan saarella Helsingin edustalla säilytettiin tuhatta naisvankia kesällä 1918. Liski tarkastelee vankileirin arkea ja naisten selviytymisstrategioita ihmisille tyypillisten psykologisten ominaisuuksien, kuten empatian, yhteistyökyvyn ja omaneduntavoittelun kautta. Toisten naisvankien, vartijoiden ja saarella majailleiden saksalaisten miehittäjäjoukkojen kanssa muodostetut suhteet auttoivat naiset kesän 1918 pahimman kuolleisuusjakson ylitse. 

Elämä Santahaminan vankileirillä oli muutakin kuin kärsimystä ja kuolemaa: se piti sisällään myös ystävyyttä, huumoria ja elintärkeää kekseliäisyyttä. Naiset lypsivät öisin salaa lehmien maitoa, pihistivät lehmän verta pulloihin ja varastivat ruokaa. Osalla heistä oli pienet lapset mukanaan ja leirillä syntyi kesän aikana viisi vauvaa. 

Naisvangit järjestivät pakomatkoja, uhmailivat leirin henkilökuntaa ja tekivät pilaa niin itsestään kuin vangitsijoistaankin. Leirikokemus jätti kuitenkin myös jälkensä naisiin. 

Tarina kansikuvan takaa: 

Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen ystävystyivät Lahden naiskaartin sotilaina. Kesäkuussa 1918 heidät molemmat kuljetettiin Santahaminaan. Leirillä ystävyys vahvistui yhdessä jaettujen ruoan, huoneen ja rankkojen kokemusten kautta. Osin leirikokemustensa takia molemmat omistautuivat loppuelämäkseen maanalaiselle toiminnalle. Martta oli viimeinen Suomessa teloitettu nainen. Emmi sai tiedon Martan kuolemasta Hämeenlinnan naisvankilaan, jossa hän kärsi tuomiota maanpetoksellisesta toiminnasta vuonna 1943. Kuvassa Emmi ja Martta tapaavat Kivinokassa vuonna 1921, kolme vuotta Santahaminassa vietetyn kesän jälkeen.