Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana tähtenä on Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas, kirjailija Jenni Kirves, jolta on juuri julkaistu yhdessä nimekkään kirjailijakaartin kanssa Pakopiste-kokoelma. Pakopiste-kokoelmassa kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata. 

* 

Pakopiste-esseekokoelmassa kirjoitan, mitä yhteistä on koronalla ja sodalla. Nyt kirjoitan yhdestä isosta erosta, joka niiden välillä oli. On muistettava, että ehdottomasti kyse on aivan eri mittaluokan kriiseistä. Periaatteessa näistä kahdesta ei pitäisi voida edes puhua samana päivänä. Sodassa saattoi kuolla yhden päivän aikana yli 800 miestä. Tällä hetkellä koronan uhreja on reilut 400. 

Pysähtyminen voi olla sietämättömän raskasta ja se käy työstä.  Sen mukanaan tuomat tunteet olivat vaikeita käsitellä sekä sota-aikana että korona-aikana. Itsemurhamäärien kasvu koronakaranteeniaikaan johtuu ainakin osittain siitä, että mieleltään sairaat potilaat ovat joutuneet jäämään koteihinsa ilman terapiaa ja siksi tilanne on kehittynyt niin, että maalis-huhtikuussa itsemurhaluvut Suomessa olivat kasvaneet 15:llä prosentilla. Kysymys on todennäköisesti siis asiallisen hoidon puutteesta, ei koronan pelosta. Karanteeniajan yksinäisyys ja taloudelliset huolet saivat jopa 90 000 suomalaisen ajattelemaan itsemurhaa. Määrä on miltei sama kuin mitä miehiä kuoli sodassa. He eivät kuitenkaan toteuttaneet aiettaan. 

Toisenlaista viestiä kuulin, kun juttelin erään psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Tämä kertoi, että monien hänen moniongelmaisten potilaidensa henkinen kunto oli parantunut karanteenin myötä. Heitä helpotti tietää, että nyt muutkin suomalaiset elävät yhtä tapahtumaköyhää elämää kuin he. Ei juhlia, ei kulttuuririentoja, ei pakkoa olla reipas, iloinen ja sosiaalinen. Ei tarvitse olla tehokas, harrastaa ja rientää kaikkialle.  Koronan myötä ihmisiltä poistui Fomo eli Fear of Missing Out. Kenelläkään ei ollut sen hauskempaa missään. Ihminen saattoi huokaista hetkeksi. Monille pakon edessä pysähtyminen on tehnyt hyvää. Aktiivisille ja sosiaalisille ihmisille se on voinut aluksi tuottaa ahdistusta, mutta useat heistäkin ovat huomanneet, että pysähtyminen voi olla hyvinkin hyödyllistä aikaa, jonka voi käyttää kaikenlaiseen käsillä tekemiseen ja ehkä jopa myös oman elämänsä merkityksellisyyden pohtimiseen. Oman elämän kokeminen merkityksellisenä tukee ihmisen hyvinvointia enemmän kuin onnellisuuden etsintä. 

Ylen juuri julkaisema selvitys todistaa psykiatrisen sairaanhoitajan havainnot oikeaksi. Siinä esitetään, että suomalaisten henkilökohtaiset huolet monilla osa-alueilla ovat vähentyneet merkittävästi. Syynä voi toki olla se, että nyt tilalle ovat tulleet isommat huolet. Ilmiölle voi kuitenkin löytää toisenkin selitysmallin. On ehkä hirveää sanoa sitä ääneen, mutta onko kyse kuitenkin siitä, että ihmiset kokevat lohdullisena sen, että vihdoinkin kenelläkään muullakaan ei ole sen helpompaa. Olemme saaneet vähäksi aikaa saaneet hengähdystauon toisiamme vastaan kilpailemisesta. Ihminen kun on eläin, joka koko ajan peilaa omaa arvostustaan toisten arvostukseen, Ja nyt kun ei tarvitse enää peilata, voi sanoa, että niin kauan kuin kaikilla menee yhtä huonosti, kansalaiset pysyvät tyytyväisinä. Sama eristäytyminen koskee tasapuolisesti kaikkia ihmisiä. Monet joulun aina yksin viettäneet, kokevat koronajoulun helpotuksena. Vihdoin en ole ainoa yksinäinen jouluaattona. He, jotka kokevat, että eletään samanarvoisessa yhteiskunnassa eivät tee itsemurhia, paitsi jos heillä on vakava masennus tai muu mielen sairaus. Tätä käsitystä vahvistaa Émile Durkheimin teoria siitä, että itsemurhat ovat yllättäen yleisiä nousukausina, koska silloin yhteisöllisyyden tunne kärsii tuloerojen kasvun ja kilpailun armottomuuden takia. 

Kun sodan uhka kasvoi ihmiset alkoivat olla epätoivoisia. Itsemurhapiikki nousi sen ajan huippulukemiin. 1930-luvun alkupuolella itsemurhia tehtiin vuosittain noin kuutisen sataa. Vuonna 1938 itsemurhan tekijöiden määrä oli kasvanut jo 723:een. Piikki nähtiin, kun 835 ihmistä päätti päivänsä vuonna 1939. Seuraavana vuonna itsemurhien määrä laski miltei sadalla ja luvut olivat sen jälkeen 500-600 luokkaa. Piinaava odotus ja epävarmuus oli väistynyt ja päästiin tositoimiin. Tästä voisikin päätellä, että sota ei ehkä sittenkään tullut suomalaisille kovin suurena yllätyksenä ja osa koki epätoivoa ajatuksesta joutua taistelemaan määrällisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Ehkä he ajattelivat myös, että sota ei jokaista miestä kaipaa. Ei varsinkaan miestä, joka koki olevansa hermoraunio. Se kertoo myös siitä, että kaikki eivät olleet valmiita sotimaan henkensä kaupalla isänmaan, naisten ja lasten puolesta vaan valitsivat sen toisen ratkaisun. Suomalaiset eivät siis täysin yksimielisesti ja innokkaasti rientäneet puolustamaan maatamme Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Mutta toki tämän ilmiön pohtimiseen tarvittaisiin enemmän tutkimista enkä kiellä mahdollisuutta, etteikö itsemurhien lisääntymiseen olisi voinut olla muitakin syitä. Jotakin hyvin painostavaa sotaa edeltävässä ajassa on kuitenkin ollut. 

Sodan aikana ja vielä sodan jälkeenkin lähivuosina oli itsemurha suurimpia mahdollisia syntejä – sodan aikana se vertautui rintamakarkuruuteen. Ja sodan jälkeen itsemurha koettiin kotirintamakarkuruutena. Taistelu kun ei loppunut sotaan. Merkittävä tekijä oli myös henkiinjäämissyyllisyys. Sodasta selvinneet ”ohiammutut” kokivat velvollisuudekseen elää ja tehdä töitä sankarivainajienkin puolesta. He eivät ajatelleet, että elämä olisi heille jotain velkaa, vaan he olivat velkaa elämälle. Sodan lopun ja sodan jälkeisen ajan itsemurhaluvut pysyivät matalalla aina 1950-luvun alkuun asti. Osin tämä saattoi myös johtua niin sanottujen tapaturmakuolemien yleisyydestä sodan jälkeen, joita voidaan usein pitää hyvällä syyllä itselle tahallisesti aiheutettuina, esimerkiksi alkoholikuolemia. 1950-luvulla itsemurhien määrät alkoivat nopeasti kasvaa. Vuonna 1956 tapahtui niiden määrässä ennätyshyppäys, kun itsemurhia tehtiin 961 kappaletta. Loppuvuoden 1950 ajan määrät pysyivät reilusti 900 hujakoilla. Vuonna 1959 määrä laski hetkellisesti, mutta palautui vuonna 1960 908:aan kappaleeseen. Äkkiseltään ajatellen tähän vaiheeseen voisi liittyä se, että ihmiset alkoivat olla sodan ja jälleenrakennuksen rasitusten jälkeen loppuun palaneita. Tai ehkä sotatraumat alkoivat vasta silloin aktivoitua, eikä siinä vaiheessa enää varmaankaan nähty itsemurhaa kotirintamakarkuruutena. Mutta myös tämä vaatisi ehdottomasti lisää tutkimusta. 

Entä mikä oli sitten tärkein ero koronakaranteenin ja sodan välillä. Karanteenissa yksinäisyys kasvaa. Helsinki on täynnä yksin asuvia ihmisiä. Toki heitä helpottaa ajatus, kuten jo aiemmin mainitsinkin, että he eivät ole ainoita yksinäisiä. Sodan aikana harva siviili sen sijaan oli yksinäinen vaan kotirintamalla asuttiin ahtaasti. Sodassa sijoitettiin miehistö korsuihin ja telttoihin. Yksinäisyys ei ollut heille se ongelma. Yksityisyyden puute sen sijaan oli. Tämä sodan aikainen yhteisöllisyys varmasti toimi itsemurhia estävänä tekijänä. Toverihenki suojasi tehokkaasti sotilaiden psyykeä. Tutkimusten mukaan se oli monille myös se tärkein syy jaksaa sotimista. Lähimmille aseveljille oltiin uskollisia ja heitä kohtaan suuntautui sotilaiden velvollisuuden tunne. Moneen mieheen sota saattoi jopa vaikuttaa niin, että oma elämä alkoi tuntua vihdoinkin merkitykselliseltä, kun isänmaa, äidinkieli, sananvapaus, naiset ja lapset olivat vaarassa ja miesten tehtävänä oli puolustaa näitä kaikkia.  Ja toki oli sellaisiakin tilastoissa näkymättömiä itsemurhakandidaatteja, jotka ajattelivat, että sodassa kuoleminen olisi sentään kunnallinen tapa tehdä itsemurha. Aina saattoi uhkarohkeasti nostaa pään juoksuhaudan yli ja sitä kautta saada sankarihautajaiset. Heitä oli todennäköisesti melko harvassa – niin vahva on sodassa ihmisen hengissä säilymisvietti. 

Vaikka sota ja korona ovat monin tavoin aivan erilaisia kriisejä, en voinut olla Pakopisteessä vertailua tekemättä, koska ihmisten käyttäytyminen näissä kriiseissä on ollut osittain hyvin samankaltaista. Samaten sekä sodan, että koronan henkisessä jälleenrakennuksessa tulee tulkintani mukaan olemaan samoja piirteitä. Mutta siitä enemmän esseessäni Ylitse Harmaan kiven. 

*

Lue lisää Pakopiste-kokoelmasta täältä. Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana. Äänikirjan lukijana vakuuttava Hannu-Pekka Björkman. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista.