Uutuuskirjassaan Kadonneen järjen metsästys Anna Kontula tuo esiin huolensa asiaperustelujen korvaamisesta tunnepuheella. Kontulan mukaan terapiasanasto on levinnyt kauas yli rajojensa ja ohjaa nyt yhteiskunnallista keskustelua.
Alkujaan terapian tarpeisiin kehitetty kieli ja näkökulma ovat valuneet kaikkialle yhteiskunnan huokosiin. Julkisuus on kasvavasti kiinnostunut tunteista, mielen hyvinvoinnista, persoonallisuuksista ja psykologiasta. Poliitikoilta ei enää odoteta tekoja tai argumentaatiota, vaan tunneperformansseja.
Terapian, tunteiden ja yksilöpsykologian avulla käytetään myös poliittista ja taloudellista valtaa – eikä vain eduskunnassa, vaan myös järjestöissä, journalismissa, sosiaalityössä, kirjallisuudessa ja arkisissa valinnoissa. Tämä tuottaa itseensä käpertyneiden yksilöiden nopeaa ja pirstoutunutta ymmärrystä aikana, jolloin tarvitsisimme rakenteita ja keskinäisriippuvuuksia tunnistavaa huolellista ajattelua ehkä enemmän kuin koskaan.
”Jos yhteiskunnallinen keskustelu saa aikaan konflikteja yksinomaan tai pääasiassa tyyliseikoista – miten kuuluu puhua, miten kuuluu tuntea, millaisia kuvia saa tai ei saa jakaa – kyse ei ole politiikasta, ei ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä. Kyse on valtavasta mielikuvitusleikistä, jonka harhauttamana yhteiskunnallista valtaa käytetään jossain muualla.”
Kirjan neljä ensimmäistä esseetä kommentoivat tunteiden voittokulkua yhteiskunnallisen vallan eri alueilla ja eri näkökulmista. Kontula muun muassa kysyy, mitä järkeä on palauttaa mielenterveyspalveluissa korjatut ihmiset samoihin oloihin, joissa he alkujaan sairastuivat, ja pohtii, mistä johtuu edustuksellisen demokratian kyvyttömyys vastata ekokatastrofiin. Viides essee kissojen ulkoilun säätelystä on laadittu havainnollistamaan sitä, mitä Kontulan toivoma huolellinen argumentaatio voisi meille käytännössä antaa.
Anna Kontula (s. 1977) on sosiologi, kirjailija ja kansanedustaja. Hänet tunnetaan valtavirta-ajattelua haastavana keskustelijana. Kontula on julkaissut lukuisia kirjoja, joista viimeisimpinä teokset Eduskunta. Ystäviä ja vihamiehiä (Into 2018), Muuri – Matka maailman suurimpaan vankileiriin (Into 2020) ja Pikkuporvarit: pohdintaa aikamme hengestä (Into 2021).
Sivistyksen asianajaja kertoo arvostetun sivistyspoliitikon Jukka Gustafssonin tiestä Pansion telakalta opetusministeriksi ja eduskunnan pitkäaikaisimmaksi sivistysvaliokunnan jäseneksi. Teos on ainutlaatuinen kuvaus pitkän linjan kansanedustajan työstä ja intohimosta sivistyspolitiikkaan.
Ilmoitettuaan jäävänsä pois eduskunnasta 36 vuoden jälkeen Jukka Gustafsson sai tietää olevansa eduskunnan historian pitkäaikaisin sivistysvaliokunnan jäsen. Kun tieto levisi, Gustafssonia kannustettiin kokoamaan kokemuksensa ja hiljainen tietonsa kirjaksi.
Gustafsson muistetaan eduskuntatyössään aktiivisena, monipuolisena ja tunteita herättävänä keskustelijana, uusien aloitteiden tekijänä, terävänä välihuutajana ja laajaa arvostusta nauttineena sivistyspoliitikkona ja työtoverina. Hän jätti ainakin kaksi ennätystä eduskunnan historiaan: sivistysvaliokunnan jäsenyys 28 vuotta ja eduskunnan jalkapallojoukkueen avauskokoonpanossa Euroopan parlamenttien turnauksissa 33 vuotta peräkkäin.
Sivistyksen asianajaja on ensisijaisesti tietokirja, ei muistelmateos. Tästä seuraa, etteivät kaikki merkittävät teot, aloitteet ja puheet pääse kirjassa esille. Gustafsson on rajannut kirjan hänelle tärkeimpään ja rakkaimpaan – sivistykseen. Mukana on myös hänen yhteiskunnallisen ja henkilökohtaisen elämänsä isoimpia käänteitä.
Viisi vuosikymmentä kansalaisjärjestöissä ja eduskunnassa
Gustafsson kirjoittaa sivistyksestä laajasti ja syvällisesti: suosikkifilosofeista, poliittista ja kulttuurihistoriaa huomioiden, kirjallisuutta, musiikkia ja jalkapalloakaan unohtamatta. Hän kuvaa sivistysvaliokunnan työssä syntyneitä yhteistyösuhteita mm. professori Peter Von Baghiin, PISA-professori Jouni Välijärveen ja kansainvälisen Fair Play -ajattelun ikoniin Pertti Alajaan. Presidentti Mauno Koivisto aloitti työuransa samalla Pansion Laivateollisuuden telakalla Turussa kuin Jukka, ja miehet kohtasivat ensimmäisen kerran Porissa pidetyssä SDP:n puoluekokouksessa 1981.
Omaan elämäänsä peilaten Gustafsson käy läpi koulutuksen, kulttuurin, kasvatuksen ja eettisemmän yhteiskuntapolitiikan maailmaa. Uusliberalismin torjuminen ja kansallisen, yhtenäisen ja tasa-arvoisen koulutuspolitiikan kehittäminen eri koulutusasteilla, aikuiskoulutuksessa ja vapaassa sivistystyössä ovat olleet hänen silmäteränsä.
Gustafsson esitti jo opetusministerinä vuonna 2013 oppivelvollisuusiän nostamista 18 ikävuoteen. Esitys kaatui Kokoomuksen vastustukseen. Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen oppivelvollisuusiän nosto oli sosialidemokraateille hallitusohjelmaneuvotteluissa kynnyskysymys. Gustafsson oli hallitusohjelmaneuvottelijana, ja uudistus tuli pääministeri Rinteen hallitusohjelmaan.
Gustafsson tuo kirjassa esiin näkemyksiään tulevaisuuden opetukseen. Hän kantaa huolta aikamme historiantuntemuksen ohuudesta ja korostaa yleissivistyksen merkitystä. Hän esittää peruskouluun ja toiselle asteelle uutta yhteiskunnallisen kasvatuksen ja sivistyksen polkua. ”Demokratia voi onnistua vain, jos julkinen keskustelu onnistuu”, Gustafsson perustelee historioitsija Yuval Noah Hararia siteeraten.
”Sivistyksen asianajaja on ajankohtainen tietokirja juuri tässä hetkessä, jossa populistinen politiikka kiertää kaukaa tosiasiat.” – Jukka Gustafsson
Jukka Gustafssonin voimakas näkemys demokratiasta ja arvostelukykyisten, yhteiskunnallisesti tietorikkaiden kansalaisten kasvattamisesta on äärimmäisen ajankohtainen. Gustafssonin huoli rauhasta ja demokratiasta välittyy lukijalle. Hän viittaa kirjassa historioitsija Michael Burleighin teokseen Kolmas valtakunta.
”Mieleeni jäi erityisesti, kuinka kirjoittajan mukaan Hitlerin poliittinen viesti piti suunnata massoille ja olla sävyltään kansanomaista ja vastata älylliseltä tasoltaan vastaanottajista yksinkertaisempia.”
Gustafsson kuvaa kirjassa, miten suora TV-lähetys Yhdysvalloista 6.1.2021 sai hänessä aikaan ahdistusta ja pelkoa. Presidentti Donald Trumpin puhe tuhansille kannattajilleen lähellä Yhdysvaltain kongressitaloa kesti yli tunnin.
”Minua kylmäsi. Järkytys. Ajattelin koko puheen ajan, tämä ei voi olla totta. En koskaan unohda tapahtumaa, koin kuin olevani paikan päällä. Ja suora lainaus Trumpin puheesta, käsky: ’Tiedän kaikkien täällä marssivan pian kongressiin ja saavan äänensä kuuluville.’ Vain hyvä onni esti joukkokuolemat Capitolin valtauksessa. Loppu on synkkää historiaa.”
Gustafsson on eduskunta-aloitteillaan toteuttanut unelmansa vuorotteluvapaasta, työelämän huokoistamisesta ja työn jakamisfilosofiasta
Kun työministeri Liisa Jaakonsaari esitteli eduskunnalle hallituksen esityksen vuorotteluvapaalaiksi, hän totesi: ”Tälle voidaan antaa nimi Lex Gustafsson”. Laki on tarjonnut lähes puolelle miljoonalle suomalaiselle mahdollisuuden irtautua määräajaksi työstään ja tilalle on palkattu työtön. Tuhansia nuoria on päässyt työnsyrjään kiinni ja saanut pysyvän työpaikan.
Gustafsson vei ajatusta päättäväisesti eteenpäin puolueessa, yhteistyöllä eduskunnassa ja hallitusohjelmaan. Kirja sisältää ainutlaatuisen kuvauksen lain synnystä ja yksittäisen edustajan unelmansa eteen tekemästä työstä.
Pääministeri Orpon hallitus päätti lakkauttaa lain. Gustafsson kuitenkin uskoo, ettei viimeistä sivua suomalaisten arvostamalle vuorotteluvapaalle ole vielä kirjoitettu.
Gustafsson esitti Sanna Marinia SDP:n johtoon
”Otin tai sain Sanna Marinin autoni etupenkille paluumatkalle Tampereelle puoluevaltuuston kokouksesta. Suljin radion. Hiljensin vauhtia. Sanna teki minuun kiistatta vaikutuksen, vaikka toki hänet jo tunsinkin. Muistan ajatelleeni, että hän on ikäisekseen kypsän oloinen ja tasapainoinen ja mikä minulle oli tärkeää huomata, myös vahvasti aatteellisesti orientoitunut ja jotenkin ’jalat maassa’ elämää pohdiskeleva nuori. Todella lupaava tyyppi, muistan ajatelleeni.”
Jukka Gustafsson esitti Marinin valitsemista Pirkanmaan piirin ehdokkaaksi SDP:n varapuheenjohtajaksi Seinäjoen puoluekokouksessa vuonna 2014. Ehdotus tuli monille kokousedustajille yllätyksenä, mutta se hyväksyttiin. Puoluekokouksessa Marin valittiin varapuheenjohtajaksi.
Gustafsson vaikuttui kansanedustaja Marinin eduskunnassa käyttämistä sivistykseen ja lapsiin liittyvistä puheenvuoroista. Marin käytti varsin kovaakin kieltä erityisesti Sipilän hallituksen lapsi- ja perhepolitiikkaa koskevista päätöksistä, kuten ryhmäkokojen kasvattamisesta, ja hänestä ammatillisen koulutuksen leikkaukset olivat kuin nuorten heitteillejättö. Kirjassa Gustafsson toteaa kaipaavansa Marinia ja pohtii tämän tulevaisuutta. ”Sannan tuntien se on jotain kaunista ja oikeudenmukaista”, hän kirjoittaa.
Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen uutuuskirja Nobelien öljydynastia ja suomalaiset kuvaa ruotsalaisen Nobel-suvun nousun Venäjän ja Bakun öljyruhtinaiksi suomalaisyhteyksien kautta.
Lukuisa joukko suomalaisia insinöörejä ja muita asiantuntijoita kuului Nobelien dynastian ytimeen niin Pietarissa kuin Bakussakin ennen Venäjän vallankumousta. Kirja kertoo samalla toisen teollisen vallankumouksen, öljy- ja aseteollisuuden suuresta kuvasta. Öljyn lisäksi Nobelit kehittivät koneita, räjähdysaineita ja aseita.
Nobelien konepajalla Pietarissa oli tamperelaislähtöisen Hermann Kaufmannin johtajakauden päättyessä vuonna 1890 töissä 2 000 henkilöä, joista suurimman osan Kaufmann oli palkannut Ruotsista ja Suomesta. Bakussa Nobelien laitoksiin tarvittiin öljytyöläisten lisäksi insinöörejä, teknikoita, piirtäjiä, kemistejä, esimiehiä ja kirjanpitäjiä, öljylaivojen kapteeneita ja konemiehiä. Näistä monet pestatiin Suomesta.
Kertomus Nobelien öljyimperiumista ja sen suomalaisista on samanaikaisesti suuri tarina kansainvälisen kapitalismin pääomien keskittymisestä, voiton tavoittelusta, sen aiheuttamista kansallisista ja sosiaalisista ongelmista ja lopulta Nobelien öljydynastian kaatumisesta Venäjän vallankumouksen jaloissa. Vallankumous pakotti myös bakunsuomalaiset lähtemään Kaukasiasta.
Nobelit Venäjän öljyruhtinaina
Nobelin veljekset omistivat useita öljykenttiä, öljynjalostamoita, öljytankkereita Kaspianmerellä, proomuja, rautatiehotelleja ja kuljetusvaunuja. Vuonna 1881maailman öljyntuotanto oli 4,4 miljoonaa tonnia. Vuoteen 1891 mennessä se oli kasvanut 22,5 miljoonaan tonniin. Venäjä oli tuolloin maailman suurin öljyntuottaja 11,4 miljoonalla tonnillaan, perässä tuli Yhdysvallat 9,5 miljoonalla tonnilla. Venäjän öljystä 95 % saatiin nykyisen Azerbaidžanin alueelta. Bakun maine mustan öljyn pääkapunkina tunnettiin kaikkialla maailmassa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjä tuotti puolet maailman öljystä, ja Nobelin dynastia oli Venäjän suurin tuottaja. Nobel vei öljyä Eurooppaan ja muualle maailmaan, muun muassa Arabian niemimaalle, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi omista öljyesiintymistään. Öljyteollisuuden siivittämänä Bakun kaupunkiin syntyi maailman suurin satama, ja öljyteollisuuden tarvitsema monikansallinen öljytyöläisten, insinöörien, teknikkojen ja monien muiden ammattilaisten joukko nousi kymmeniin tuhansiin.
Bakun suomalaisinsinöörit ja Kaspianmeren kapteenit
”Suomalaisten panostus naftan historiassa oli vähintäänkin sanottuna merkittävä”, totesi Nobelien öljylaitosten pitkäaikainen ruotsalaisjohtaja Wilhelm Hagelin vieraillessaan Helsingissä vuonna 1941. Useat suomalaiset olivat kohonneet Nobelien öljy-yhtiössä johtaviin asemiin. Näistä kirjassa etualalle nousevat muun muassa Nobelin öljy-yhtiön, Branobelin johtajana 1880-luvulla toiminut Gustaf Törnudd, Bakuun vuonna 1903 mennyt kemian insinööri Einar Kahelin ja Kazakstanin öljyntuotantoa käynnistänyt Severin Tigerstedt.
Insinöörien ohella Kaukasiaan menneet suomalaiset kapteenit ja konemiehet seilasivat Nobelin laivoilla Kaspianmerellä ja Volgalla. Erään Kaspianmerellä olleen oululaisen merenkävijän mukaan Nobel-yhtiöllä oli vuonna 1898 13 höyrylaivaa, joista 11 oli suomalaiskipparin alaisuudessa. Suomalaiset merimiehet olivat hyvässä maineessa ahkeruutensa ja tehokkuutensa vuoksi.
Elämää ”mustassa kaupungissa”
Pohjoisen luontoon tottuneet suomalaiset kohtasivat Bakussa öljykaupungin karun todellisuuden. Kuvaukset öljyn saastuttamasta ”mustasta kaupungista” olivat lohduttomia. Tehdasalueen yllä levännyt savuverho oli mustuttanut talot ja muurit. Eloa ja vihannuutta ei löytynyt luonnossa eikä ihmiskasvoissa. Tomusta ja kuumuudesta kärsinyt kasvillisuus oli surkastunut, ja samanlaisia olivat ulkona liikkuneet ihmiset ja etenkin useimmiten hyvin kalpeilta näyttäneet lapset.
Tätä kurjuutta paetakseen Nobelin johtajat ja insinöörit asuivat omassa kuplassaan, ”valkeassa kaupungissa” Villa Petrolean puistoalueella. Bakussa lapsena eläneen suomalaisnaisen muistoissa se oli paikka, missä oli ihana istua monenlaisten hedelmien kypsymisaikana. Puistoalueella oli suuria kasvihuoneita sekä virkamiesklubi, jossa kaikki suuremmat juhlat vietettiin, muun muassa skandinaavinen joulu. Kun Kaspianmeren rannat olivat öljyn saastuttamat ja helle ankara, oli suloista loikoa kylpyammeessa, jonne tuli puhdistettua kylmää merivettä.
Nobelien öljyimperiumin luhistuminen
Öljy ei tuonut vain hyvinvointia. Paikallisten öljytyöläisten olot olivat surkeat ja palkat huonot. Työläisten organisoimat jatkuvat lakot, mellakat ja armenialaisten ja azerien veriset yhteenotot tekivät elämisen Bakussa yhä vaarallisemmaksi. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä sinne menneiden suomalaisten oli totuteltava ”revolverielämään”.
Bakun öljyteollisuus oli myös hyvä kasvualusta työväenliikkeelle ja erityisesti Venäjän bolševikeille. Stalin hankki vallankumoukselliset kannuksensa juuri Bakussa ja Lenin ihaili taistelevia öljytyöläisiä. Bakun lakot ja mielenosoitukset levisivät lopulta koko Venäjän valtakuntaan ja keisarikunta luhistui. Sen myötä myös Nobeleiden dynastian tarina Venäjällä päättyi.
Bolševikkien ottaessa Bakussa vallan käsiinsä keväällä 1918 elintarvikkeista oli pula, suomalaisetkin näkivät nälkää. Leipää kaupoissa ei ollut viikkokausiin. Viimeiset vielä Bakussa olleet suomalaiset halusivat takaisin Suomeen tavalla tai toisella. Paluumatka läpi sisällissotaa käyvän Venäjän oli kaikkea muuta kuin luksusta. Lenin ei olisi halunnut suomalaisten tai muiden insinöörien lähtevän Bakusta, koska kansallistettu öljyteollisuus tarvitsi heitä. Mutta heitä tarvittiin myös Suomessa. Itsenäistyneessä kotimaassa useat Bakun insinööreistä kohosivat teollisuus- ja liike-elämän johtopaikoille.
Jouko Aaltonen on dokumenttielokuvantekijä, tuottaja, tutkija ja tietokirjailija. Hän on taiteen tohtori ja Aalto-yliopiston dosentti. Seppo Sivonen on yleisen historian dosentti ja tietokirjailija. He ovat yhdessä kirjoittaneet aiemmin teokset Orjia ja isäntiä (2019) ja Kongon Akseli (2022). Orjia ja Isäntiä sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
Kirjailijat Benjamin Pitkänen (VTM) ja Pavel Tahkovuori (KTK) tuovat esille suomalaisen eläintuotannon vakavimpia ongelmakohtia esikoistietokirjassaan Rakkaat eläimet, joita syömme. Teoksen ensimmäinen painos on jo myyty loppuun ennen kirjan ilmestymistä.
Kirjassa ääneen pääsevät Suomen johtavat asiantuntijat sekä alan työntekijät, joita on yritetty hiljentää jo vuosia. Eläinlääkärit ja maatalousalan työntekijät kertovat laajamittaisesta eläimiin kohdistuvasta väkivallasta, jota he ovat todistaneet työuriensa aikana eläintiloilla ja teurastamoissa.
”Huomasin kotimaisesta ruoantuotannosta käytävän keskustelun jumiutuneen. Vaikka ruokajärjestelmät aiheuttavat Suomen hiilidioksidipäästöistä 29%, niin ilmastokeskustelussa se mainitaan korkeintaan sivulauseessa”, tiivistää Pitkänen.
Tahkovuori lähestyy asiaa enemmän yksilöiden kokemusten kautta. “Alan työntekijät ovat yksi toisensa jälkeen tuoneet esille alaa vaivaavan eläimiin kohdistuvan väkivaltaongelman, jossa myös he itse – niin työntekijät kuin opiskelijat – joutuvat traumojen kautta kärsijöiksi. Tässä ruokajärjestelmässä lihateollisuus on ainoa voittaja, mutta sen kustannuksella kärsivät sekä ympäristö, eläimet että kansanterveys.”
Suomen laajin paljastus eläintuotannon ongelmakohdista
Kirjassa haastatellaan yli kahtakymmentä ruoan alkutuotannossa työskentelevää työntekijää tai tutkijaa. Alan työntekijöiden ja opiskelijoiden kokemukset kattavat useita satoja tiloja, teurastamot mukaan lukien. Mitä kaikkea ”Euroopan onnellisimpien sikojen tilalla” työskentelevä Alisa näki, minkä vuoksi hän itki itsensä uneen iltaisin? Karjanhoitaja Hanna kertoo turtumisesta alaa piinaavaan väkivaltaan eläimiä kohtaan samaan aikaan, kun alan opiskelijoita opetetaan lyömään lehmiä ja sikoja.
”Vähän se eläinrakkaus karisee siinä kohtaa, kun tilalla hakataan paskakolalla tai aurauskepillä tai millä vaan, minkä nyt käteen saat, kun esimerkiksi jännittyneitä nuoria lehmiä ajetaan lypsyrobotille.”
Teoksessa nousevat esille synkät ja piilotetut työntekijöiden tarinat ja eläinten kohtalot: tilallinen, joka tappoi lehmänsä kirveellä, kuihtumaan hylätyt sairaat siat, jatkuvassa nälässä elävät emobroilerit ja hirtetty lehmä. Valion ja Atrian sopimustilojen työntekijät tuovat ilmi toistuvaa julmaa kohtelua, jolta yritykset sulkevat silmänsä.
“Kyseisessä sikalassa possun kiduttaminen oli joku huvin aihe, jolle naureskelivat sitä tehdessään. Sikalalla oli myös todella tarkkaan vartioitua, ettei kännyköitä tuotaisi valvomosta ulos, jotta kukaan ei kuvaisi tai äänittäisi tilalla. Valvomossakaan ei saanut kuvata tai äänittää.”
Tietokirjassa avataan yhdessä eläin- ja ruoantuotantoon perehtyneiden asiantuntijoiden kanssa, miten meitä ohjaavia päätöksiä tehdään kauppaketjujen suljetuissa huoneissa, Euroopan parlamentissa sekä ministeriöiden ja edunvalvojien tapaamisissa. Asiantuntijahaastatteluissa ovat mukana Seppo Knuuttila, Sirpa Pietikäinen, Riikka Suominen sekä lukuisia muita professoreita, tutkijoita ja toimittajia.
Myös ikuinen kysymys vegaanituotteiden korkeista hinnoista saa vihdoin selityksen: kaupat soveltavat kasvipohjaisiin tuotteisiin premium-hintoja, mikä jarruttaa ruokamurrosta. Ruoka-alan markkinointiasiantuntija paljastaa kaupan voittomarginaalin olevan lihatuotteissa 1–9 prosenttia, samaan aikaan, kun lihankorvikkeissa marginaali nousee jopa 50 prosenttiin. Samalla harhaanjohtavat mainokset sekä etujärjestöjen epätieteellisiä väittämiä toistavat uutiset vievät meitä yhä kauemmas kestävästä ruoantuotannosta. Teoksessa pureudutaan tuottajia edustavan MTK:n toimintaan, toimittajien painostamiseen yritysten toimesta sekä Suomen ruoantuotannon tautiriskeihin: kasvatetaanko tiloilla eläinten lisäksi myös zoonooseja?
Benjamin Pitkänen (VTM) on yksi Suomen tunnetuimmista eläinoikeusvaikuttajista ja kysytty puhuja kouluissa, yliopistoissa ja yrityksissä. Hänen rohkeaa työtään tulevaisuuden ruokajärjestelmän edistämiseksi on käsitelty laajasti televisiossa, radiossa ja lehdissä. Pitkänen ja hänen perustamansa eläinoikeusjärjesö Viral Vegans ovat lyhyessä ajassa keränneet yli 50 000 seuraajaa sosiaalisessa mediassa.
Pavel Tahkovuori (KTK) on vastuullisuusasiantuntija, joka on siirtynyt lihan mainonnan parista tutkimaan eläintuotannon piilossa olevia ongelmia. Kauppakorkeakoulun kasvattina Tahkovuori on tiedonjanoinen tilastojen ystävä ja tarinallinen monilahjakkuus, jonka informatiiviset videot ovat keränneet miljoonia katselukertoja. Lapsuuden kesät lehmien ja vuohien kanssa viettäneen esikoiskirjailijan kiinnostuksen kohteena on eläinten, mukaan lukien ihmisten, aito ymmärrys.
Äänikirjan lukee näyttelijä Otto Rokka.
Tervetuloa kirjan julkistamistilaisuuteen Helsingin Akateemiseen Kirjakauppaan keskiviikkona 21.8. klo 16.30. Haastattelijana entinen ympäristö- ja ilmastoministeri Emma Kari. Kirjailijoiden muut esiintymiset näet täältä.
Suomalaisten tyytyväisyys elämäänsä on ollut vuosikymmeniä korkealla tasolla, mutta vuoden 2020 jälkeen koettu hyvinvointi on heikentynyt poikkeuksellisen paljon. Romahduksen taustalla vaikuttavat koronapandemia, Ukrainan sota sekä sen aiheuttama elinkustannusten nousu.
Kalevi Sorsa -säätiönEriarvoisuuden tila Suomessa 2024 -raportinseitsemässä artikkelissa 15 tutkijaa tarkastelevat koetun hyvinvoinnin ohella lapsiperheiden toimeentulon muutoksia Pohjoismaissa, sukupuolen ja iän vaikutuksia äänestyskäyttäytymiseen, maahanmuuttajanuorten kiinnittymistä suomalaiseen yhteiskuntaan sekä sukupolvien välistä tuloliikkuvuutta.
– Elämme monikriisissä, jossa useat yhtäaikaiset kriisit kytkeytyvät yhteen ja vahvistavat toistensa vaikutuksia. Tämä näkyy myös hyvinvoinnissa, kun viime vuosina kriisit ovat nostaneet elinkustannuksia ja sodan uhka varjostaa tulevaisuutta. Samaan aikaan tilastot osoittavat, että ihmisten sosiaalinen liikkuvuus on heikentynyt, sanoo raportin toimittanut Kalevi Sorsa -säätiön eriarvoisuuden asiantuntija, valtiotieteiden tohtori Anna Rajavuori.
Suomalaiset kokevat onnellisuutta harvemmin
Raportin hätkähdyttävimmät tulokset koskevat suomalaisten koetun hyvinvoinnin romahdusta 2020-luvulla. Se käy ilmi Turun yliopiston sosiologian professori Mikko Niemelän ja väitöskirjatutkija Markus Laanisen analysoimista vuosien 2016–2022-kyselytutkimusaineistoista.
– Suurin muutos suomalaisten onnellisuudessa on tapahtunut koronapandemian jälkeen. Vuonna 2016 ennen pandemiaa 82 prosenttia kyselyyn vastaajista koki onnellisuutta melko usein tai jatkuvasti, ja luku pysyi varsin korkeana vielä vuonna 2020. Vuosien 2022 ja 2023 vaihteessa osuus oli kuitenkin enää 57 prosenttia. Muutoksen taustalla on useiden kriisien kasautuminen. On selvää, että Ukrainan sodalla ja hintatason nousulla on ollut vaikutusta, Niemelä arvioi.
Kyselyt osoittavat myös, että harvoin onnellisuutta kokeneiden osuudet kasvoivat selvästi. Hyvin harvoin tai ei koskaan onnelliseksi itsensä kokeneiden osuus kasvoi vajaasta kahdeksasta prosentista 12,5 prosenttiin vuosien 2020 ja 2022 välillä. Samansuuntainen trendi näkyy myös kysyttäessä elämääntyytyväisyyttä. Onnellisuuden ja elämääntyytyväisyyden heikentyminen on tapahtunut kaikissa väestöryhmissä. Erityisen huolestuttavana Niemelä ja Laaninen pitävät sitä, että eniten on laskenut nuorten hyvinvointi.
– Nuorten pahoinvointi tulee ottaa vakavasti. Se saattaa johtaa erityyppisten ongelmien kasautumiseen, joiden ratkaiseminen on yhä vaikeampaa ja kalliimpaa. Ongelmat eivät korjaannu pelkillä tulonsiirroilla, mutta leikkaukset esimerkiksi toimeentuloturvaan vain heikentävät tilannetta, Laaninen arvioi.
Hyvinvoinnin heikentyminen kertoo yhteiskunnallisista systeemisistä ongelmista, joiden ratkaisut ovat laaja-alaisia. Tilannetta vaikeuttaa yhteiskunnan polarisaatio.
– Monikriisin aikana tarvitaan systeemisiä ratkaisuja: universaalia sosiaalipolitiikkaa, osallisuutta edistäviä palveluja, maapallon rajoihin mahtuvaa elämäntapaa ja taloutta. Se tarkoittaa rajallisten resurssien uudelleenjakoa, johon kuuluvat myös tulo- ja varallisuuserojen tasaaminen niin verotuksen kuin sosiaalipolitiikan keinoin, Rajavuori summaa.
Eriarvoisuuden tila Suomessa 2024 on sarjan kolmas osa. Siihen on kirjoittanut 15 meritoitunutta eriarvoisuuden tutkijaa. Mia Hakovirta, Mikael Nygård, Mikko Niemelä ja Marja Lindberg käsittelevät artikkelissaan perhepolitiikkaa ja lapsiperheiden toimeentuloa Pohjoismaissa 2000-luvulla. Hanna Wass ja Timo M. Kauppinen käsittelevät sukupuolen ja iän yhteyttä äänestyspäätöksiin. Elina Kilpi-Jakonen, Jenni Alisaari ja Anuleena Kimanen tarkastelevat maahanmuuttajanuorten osallisuutta yhteiskuntaan. Marja Riihelän ja Matti Tuomalan sekä Esa Karosen ja Jani Erolan artikkeleissa tarkastellaan sukupolvien välistä tuloliikkuvuutta tilastojen avulla.
Kirjan on toimittanut Anna Rajavuori. Julkaisuun on saatu rahoitusta Palkansaajasäätiöltä ja Kuluttajaosuustoiminnan säätiöltä.
Pimeää jäätä on itsenäinen jatko-osa Risto Isomäen vuonna 1997 ilmestyneelle romaanille Pimeän pilven ritarit. Lähitulevaisuuteen ja lähiavaruuteen sijoittuva trilleri on rakennettu sähköpurjeteknologian ympärille.
”Yhä useammat nuoret aikuiset, nuoret ja jopa lapset tuntevat tulevaisuuden edessä kasvavaa epätoivoa ja ahdistusta. Maailma on jo pitkään kaivannut innostavia visioita tulevaisuudesta, ja minua on lukemattomia kertoja pyydetty kirjoittamaan utopiaromaaneja, iänikuisten dystopioiden rinnalle”, kertoo Isomäki.
”Utopiaromaaneja kirjoitetaan paljon vähemmän kuin dystopioita, koska niistä tulee helposti puuduttavan tylsiä. Mitä mielenkiintoista on yhteiskunnassa, josta on poistettu vakavat jännitteet ja uhkakuvat? Kun puhutaan iltasaduista, lapset sanovat, että kerro tosi paha, eivätkä aikuiset ole kovin erilaisia. Olen tässä romaanissa ratkaissut dilemman rakenteella, jossa tulevaisuuden utopistista ja kaikki nykyiset ongelmansa ratkaissutta maailmaa uhkaa sadan miljardin aurinkokunnan sisäosia lähestyvän komeetan parvi. Eli täysin kuvitteellinen mutta toivoakseni jännittävä uhka.”
Isomäki sanoo, että Pimeää jäätä on paljosta velkaa Tove Janssonin teokselle Muumipeikko japyrstötähti.
”On Tove Janssonin syytä, että olen nelivuotiaasta asti miettinyt, mitä olisi mahdollista tehdä, jos pyrstötähti todella uhkaisi törmätä Muumilaaksoon. Epilogi esittelee parhaat viimeisten 59 vuoden aikana keksimäni ratkaisut tähän ongelmaan.”
MAAILMAN ENSIMMÄINEN SÄHKÖPURJETEKNOLOGIAN YMPÄRILLE RAKENNETTU TIETEISROMAANI
Pimeää jäätä on maailman ensimmäinen sähkö- eli plasmapurjeteknologian ympärille rakennettu tieteisromaani.
Sähköpurje on suomalainen keksintö: sen on ensimmäisenä, vuonna 2004, esittänyt Ilmatieteen laitoksen erikoistutkija Pekka Janhunen.
Isomäen mukaan ihminen on tähän mennessä keksinyt vain kolme kokonaista avaruusalusten propulsio- eli kiihdytysjärjestelmää. Tunnetuin on alun perin venäläisen Konstantin Tsiolkovskin ja yhdysvaltalaisen Robert Hutchings Goddardin keksimä rakettimoottorin periaate, lukuisine erilaisine sovellutuksineen. Toinen on Auringon näkyvän valon säteilypainetta hyödyntävä aurinkopurje ja kolmas on Auringon ulospäin syöksemiä sähköisesti latautuneita hiukkasia eli aurinkotuulta hyödyntävä sähköpurje.
Koska rakettimoottoreita käyttävä avaruusalus joutuu kuljettamaan mukanaan myös kiihdytykseen tarvittavaa ajoainetta ja kiihdyttämään myös sen massaa, se ei käytännössä kykene saavuttamaan suuria nopeuksia. Yhdysvaltain avaruusvirasto NASA laski jo 1980-luvulla, että avaruusluotain voisi saavuttaa tietyt komeetat yhtä nopeasti viiden tonnin painoisella aurinkopurjeella kuin polttamalla viisitoista miljardia tonnia vetyä. Sähköpurje on kuitenkin vielä paljon aurinkopurjetta parempi ratkaisu.
Pekka Janhunen teki vuonna 2006 ehdotuksen sadasta ohuesta, kahdenkymmenen kilometrin pituisesta alumiinilangasta koostuvasta, aurinkotuulta hyödyntävästä purjeesta.
Alumiinilangat tai tarkemmin sanottuna monista ohuista säikeistä kudotut lieat pyörisivät avaruusluotaimen ympärillä. Langat olisivat sähköisesti positiivisesti varattuja. Koska aurinkotuulen elektronit eli pienet negatiivisesti varautuneet hiukkaset pyrkisivät jatkuvasti neutraloimaan liekojen varausta, niiden vaikutus pitäisi kompensoida jännitelähteellä, joka synnyttäisi liekoihin viidensadan watin suuruisen sähkövirran. Toisin sanoen jännitelähde ikään kuin poistaisi ylimääräiset elektronit ampumalla ne takaisin avaruuteen: se tekisi lieoista ikään kuin pieniä elektronitykkejä. Tämä säilyttäisi lankojen positiivisen sähkövarauksen, niin että ne hylkisivät jatkuvasti aurinkotuulen protoneja.
Hylkivä reaktio siirtyisi liikemäärinä alumiinilankoihin ja työntäisi niitä Auringosta poispäin, aurinkotuulen suuntaisesti. Muutaman kymmenen mikronin eli karkeasti ihmisen hiuksen paksuisten lankojen sähkökenttä ylettyisi useiden kymmenien metrien päähän eli reilut miljoona kertaa liean paksuutta kauemmaksi.
Vaikka aurinkotuuli on karkeasti 5 000 kertaa heikompi kuin valotuuli, sähköpurje tarvitsisi hehtaaria kohti jopa miljoonia kertoja vähemmän massaa kuin aurinkopurje. Tästä syystä jokainen sen gramma kykenisi tuottamaan avaruusluotaimelle tai avaruusalukselle ratkaisevasti suuremman työntövoiman kuin aurinkopurje, varsinkin kun sähköpurjeella varustettu avaruusalus pystyisi jatkamaan kiihdytystään ratkaisevasti pidempään kuin aurinkopurjealus. Siksi, että aurinkotuulen työntövoima heikkenee vain kääntäen verrannollisena etäisyyteen, eikä kääntäen verrannollisena etäisyyden neliöön, niin kuin valotuulen työntövoima.
Näiden tekijöiden ansiosta sähköpurje pystyisi kiihdyttämään avaruusluotaimen suurimpiin nopeuksiin kuin mikään muu ihmisen tähän mennessä kehittämä propulsiojärjestelmä.
Ennen kaikkea sähköpurjealus pystyisi tähtienvälisessä avaruudessa pysäyttämään liikkeensä, kääntymään takaisin ja palaamaan aurinkokunnan sisäosiin, toisin kuin aurinkopurjeella varustettu alus, rakettimoottoreita käyttävistä aluksista puhumattakaan. Näin siksi, että tähtienvälisessä avaruudessa on uusien havaintojen mukaan aurinkotuulta muistuttavia, joskin niitä hitaammin liikkuvia hiukkastuulia, eli niin sanottua tähtienvälistä plasmaa.
Janhusen keksintöä hyödyntämään perustettu, Espoon Otaniemessä päämajaansa pitävä Aurora Propulsion Technologies -yhtiö suunnitteli juuri ennen koronapandemiaa pienen, North Star -nimisen luotaimen lähettämistä avaruuteen. North Starin sähköpurje olisi koostunut kuudestatoista hiusta ohuemmasta mutta 2,8 kilometriä pitkästä, sähköisesti varatusta lieasta. Ideana oli lähettää luotain kohti Pohjantähteä niin suurella nopeudella, että se olisi jo 15–20 vuoden päästä ohittanut Yhdysvaltojen Voyager- ja Pioneer-luotaimet ja olisi siis ollut pisimmälle edennyt ihmisen koskaan avaruuteen lähettämä kappale. Hanke jäi kuitenkin koronapandemian alle.
”Suomen valtion kannattaisi ehdottomasti elvyttää hanke ja satsata siihen kymmenen miljoonaa euroa. Sen Suomelle ja jokaiselle suomalaiselle vientiyritykselle tuottama julkisuus- ja brändäysarvo olisi suunnaton”, huomauttaa Isomäki.
OVATKO EKSOOTTINEN PIMEÄ AINE JA PIMEÄ ENERGIA PELKKIÄ KANGASTUKSIA?
Pimeää jäätä esittelee myös uuden teorian maailmankaikkeuden pimeän aineen luonteesta eli siitä mistä suurin osa universumista muodostuu.
”Kaikki viimeaikaiset havainnot olisi helpointa selittää olettamalla, että Fred Hoyle, Steven Weinberg ja William Fowler olivat oikeassa sanoessaan, että suurin osa maailmankaikkeuden deuteriumista on syntynyt supernovissa eikä alkuräjähdyksessä. Tällöin kaikki pimeä aine voisi olla tavanomaista materiaa, eräänlaista pimeää jäätä tai hyvin tiheiksi tiivistyneitä kaasuplaneettoja, eikä eksoottista pimeää ainetta eikä pimeää energiaa tarvittaisi. Puuttuvan litiumin, boorin ja berylliumin arvoitukseen on mahdollista löytää vaihtoehtoisia ratkaisuja ja kosmisen taustasäteilyn epätasaisuudet on mahdollista selittää Stephen Hawkingin primordiaalisilla mustilla aukoilla”, selittää Isomäki.
”Tähtitieteilijät ovat olleet kiinnostuneita ajatuksistani, teoreettisten fyysikkojen innostus on ollut vähäisempää”, kertoo Isomäki. ”Voi olla, että olen erehtynyt ja haukun väärää puuta, se selvinnee lähivuosikymmenien tai viimeistään parinsadan vuoden kuluessa. Mutta jos sattuisin olemaan tässä oikeassa, kyseessä saattaa olla merkittävin romaanin muodossa esitetty tieteellinen teoria sitten Galileon Discorsin, joka ilmestyi Alankomaiden Leidenissä vuonna 1638. Tieteellisiä teorioita kun ei yleensä julkaista kaunokirjallisten teoksien muodossa.”
”Toisaalta se, että myös maallikoilla pitää olla oikeus nostaa esiin tieteellisten teorioiden epäjohdonmukaisuuksia, on aina kuulunut luonnontieteen hienoimpiin perinteisiin. Galilein pääteos oli tosiaan muodollisesti dialogiromaani, Kepler esitti osan kopernikaanisista teeseistään tieteisnovellin muodossa ja mustan aukon käsitteen keksi ensimmäisenä muuan belgialainen pastori.”
”Keplerin äiti oltiin tietysti vähällä polttaa noitana roviolla kyseisen novellin takia, toivon että oman teokseni vastaanotto on maltillisempi, jopa teoreettisten fyysikoiden keskuudessa”, naurahtaa Isomäki.
Risto Isomäki (s. 1961) on laaja-alainen ja arvostettu kirjailija, kolumnisti ja ympäristöaktivisti. Hän on julkaissut yli 20 romaania ja tietokirjaa. Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005) oli Finlandia-ehdokas ja voitti Tähtivaeltaja- ja Kiitos kirjasta -palkinnot. Romaanista tehty sarjakuva voitti Sarjakuva-Finlandian. Isomäen kirjoja on käännetty lähes 20 kielelle, ja hänelle on myönnetty myös European Science Fiction Associationin palkinto. Vuonna 2020 Risto Isomäelle myönnettiin Tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinto. Palkitsemisperustelut voi lukea täältä.
Laura Savolaisen Yövuorossa on kiehtova kirja ihmisistä, jotka työskentelevät öisin.
Lukija pääsee sukeltamaan toimeliaaseen yöhön – huoltoasemalle, karaokebaariin, synnytysosastolle ja todistamaan öistä kaipuuta toisen luo. Päivänvalo vie kulissit mukanaan, ja yövuorossa voi kohdata aidon ihmisen.
Suomessa tehdään yötyötä enemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Meillä on paljon teollisuutta, joiden tuotantoprosessit jatkuvat vuorokauden ympäri. Kylmässä ja pimeässä Pohjolassa myös sähkövoima ja kaukolämpölaitokset työllistävät öisin. Kaikkein näkyvin muutos ympäri vuorokauden toimivaksi yhteiskunnaksi tapahtui vuonna 2016, jolloin kauppojen aukioloajat vapautuivat. Tavaroita kuljetetaan kauppoihin ympäri vuorokauden, eli yötyö synnyttää lisää tarvetta yötyölle.
Savolainen tarkastelee myös yötyön historiaa ja haastattelee 30 yötyöläistä eri puolelta Suomea.
Mitä kaikkea yöllä tapahtuukaan? Yötyötä tehdään piilossa, mutta ilman sitä meidän jokaisen arki näyttäisi varsin erilaiselta. Millaista on valvoa, kun muu Suomi nukkuu? Mistä löytyy yön taika ja miten valvominen ihmiseen vaikuttaa? Kuinka yökyöpeli pärjää yhteiskunnassa, joka pyörii päiväihmisen ehdoilla – mihin kaikkeen hän törmää?
”Yötyöskentelijä valvoo, jotta muut voisivat nukkua yönsä rauhassa. Hän peittelee ja petaa, hyssyttää uneen. Valvoo uinuvaa, hätistelee peikot häiritsemästä, ehkä vähän paijaakin. Ja kun yhteiskunta herää uuteen aamuun, häntä ei enää ole.”
Äänikirjan lukee Ella Pyhältö.
Laura Savolainen (s. 1980) on vapaa toimittaja, joka kirjoittaa päivisin ja juontaa öisin Yle Radio Suomen Yöradiota. Kirjassaan hän sivuaa yöllistä elämäänsä päivätyön ja perhe-elämän syrjässä. Öinen radiostudio on hänelle maaginen paikka – tuntuu kuin hyppysissä olisi koko yöllinen Suomi.
Mira Malliuksen Meri-karhun kaukaiset kaverit -kirjassa Frank Flamingo on asettunut asumaan Meri-karhun kotimaahan. Siellä vaaleanpunainen Frank tuntee olevansa ihan toisenlainen kuin kaikki muut.
Meri-karhu opettaa, että ystävyys on elämän todellista taikaa!
Ystävä tunnetaan tässäkin hädässä. Meri-karhu ojentaa suurensuuren tassunsa ja rientää Frankin kanssa mielikuvitusmatkalle maailman eri kolkkiin. Heillä on monenmoisia kummallisia ihania ystäviä, joita on jälkeenpäin mukava muistella. Erilaisuus on mahtavaa rikkautta, parempaa kuin isot kultakasat!
Botnia-palkittu kuvittaja ja muotoilija Mira Mallius (s. 1981) rakastaa eläimiä, erityisesti karhuja.
”Minulle tuli toive lapsilta, että he haluaisivat kuulla myös Frank-flamingosta. Niinpä mietin kirjaa, joka kertoisi hyvin erottuvan eläimen tarinaa. On monia teoksia erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, mutta minusta niitä ei ole koskaan liikaa. Minulla oli myös halu kertoa lapsille eläimistä, joita ei joka kirjassa näy ja tähän tarinaan sain upotettua monia harvinaisia sekä erilaisia eläimiä.
Piirrän paljon kuvituksia, joissa on suomalaisia eläimiä värikkäissä vaatteissa. Tämä kirja kertoo myös siitä, kuinka nämä eläimet alkoivat pukeutua kauniisiin rusetteihin ja villapaitoihin.”
Hänen ensimmäinen oma kuvakirjansa Meri-karhun suuri suku ilmestyi vuonna 2020 ja Meri-karhun joulu 2022.
Meri-karhu lähtee ystävänsä Frank Flamingon kanssa etsimään karvaisia sukulaisiaan eri mantereilta.
Pitkällä matkalla ystävykset kohtaavat silmästä silmään muun muassa kodiakinkarhun, silmälasikarhun, mustakarhun, huulikarhun ja sepelkarhun lajitovereineen ja oppivat karhuista faktan jos toisenkin.
Valloittava ja värikylläinen kirja kutsuu mukaan taianomaiselle matkalle joulun ihmemaahan ja tutustuttaa erilaisiin tapoihin viettää joulua. Teos valloittaa värikylläisellä kuvituksellaan.
Ester Pasternak kävelee Auschwitzin porteista ulos juuri ja juuri elossa. Hän etsii epätoivoisesti vastasyntyneenä sylistään riistettyä tytärtä, jonka käsivarteen on tatuoitu sama numero kuin hänen omaansa.
Eurooppa on kaaoksessa, juutalaisperheet on revitty hajalle ja ihmiset kaipaavat rakkaitaan. Ester ja hänen miehensä Philip kulkevat orpokodista ja sairaalasta toiseen etsien tytärtään. Näin he löytävät orvoksi jääneen Olivian, jonka synnytyksessä Ester avusti Auschwitzissa. He adoptoivat tytön, ja hänestä tulee heidän oma tyttärensä. Silti he kaipaavat tytärtä, jolle antoivat nimeksi Pippa.
Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Ester ja Philip perheineen ovat asettuneet Itä-Saksan Stalinstadtiin. Olivia opiskelee, auttaa äitiään kätilön töissä ja rakastaa urheilua. Eräänä päivänä hän kokeilee koulussa ensimmäisen kerran keihäänheittoa ja löytää lajinsa. Hänet lähetetään harjoittelemaan arvostettuun berliiniläiseen urheiluseuraan Dynamoon. Siellä hän tapaa komean Hansin ja rakastuu tulisesti.
Samaan aikaan Berliinin länsipuolella 17-vuotias Kirsten Meyer elää elämäänsä sodan rikkomassa perheessä. Hän käy koulua, työskentelee tarjoilijana kahvilassa ja asuu äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Kirstenin elämä mullistuu, kun hänen isänsä – tunnettu natsi – ilmestyy takaisin kotiin. Selviää, että Kirsten ei olekaan äitinsä ja isänsä biologinen lapsi.
Auschwitzin kadonneet lapset on syvästi koskettava ja vastaansanomattoman mukaansatempaava kertomus äidin ja tytärten rohkeudesta ja päättäväisyydestä sodan rikki repimässä maailmassa. Stuart yhdistää taitavasti todellisia historiallisia tapahtumia fiktiivisten henkilöhahmojensa tarinoihin. Esterin, Olivian ja Kirsten tarinan kautta hän käsittelee koskettavasti vaikeita aiheita, sotaa ja kaikkea siihen liittyvää kauhua.
Anna Stuart asuu Englannin Derbyshiressa. Hän opiskeli kirjallisuutta Cambridgessa ja työskenteli sen jälkeen tehdassuunnittelijana, ennen kuin palasi ensimmäisen rakkautensa pariin ja ryhtyi kirjailijaksi. Vuonna 2023 suomalaiset lukijat ihastuivat hänen historialliseen Auschwitzin kätilö -romaaniinsa. Auschwitzin kadonneet lapset on sen odotettu jatko-osa.
