Innon kevään uutuuskirjoista löytyy niin selviytymistarinoita, kertomuksia poikkeusajasta kuin vahva kattaus hyvinvointikirjojakin. Tunnetut dekkarisarjat saavat jatkoa ja lapsia hemmotellaan värikkäin lasten tietokirjoin.
Katalogin kirjoista vielä tämän vuoden puolella ehtivät ilmestyä muun muassa Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittama Pakopiste. Nimekkäiden suomalaisten kirjailijoiden esseitä sisältävässä kokoelmassa pohditaan, millaisia ovat hetket joina pysähdymme. Toimittaja, kolumnisti Anna-Stina Nykäsen Yksin kotona -teoksessa kerrotaan terävästi, hauskasti ja silmiä avaavasti minkälaisia tunteita poikkeustila herättää ja mikä auttaa jaksamaan.
Kuvittaja Mira Malliuksen ensimmäisessä omassa lastenkirjassa matkataan karhujen jalanjäljissä. Meri-karhun suuri suku -kirjassa karhulajien lisäksi lukijalle tulevat tutuksi Andit maastoineen, hyinen Alaska, Grönlanti sekä pandojen bambumetsät.
Tietokirjapuolella Innon vuoden aloittaa kattaus hyvinvointikirjoja: juuri elämäntyöpalkinnolla palkitun Risto Isomäen Ruoka, ilmasto ja terveyskertoo yleistajuisesti miksi ruokavalio vaikuttaa sekä ilmastoon että terveyteemme enemmän kuin mikään muu asia. Eveliina Talvitie pohtii Vanha nainen tanssii-kirjassaan, miksi sanapari ‘vanha nainen’ saa monet tuohtuneena todistamaan päinvastaista. Daniel E. Liebermanin Ihmiskehon lyhyt historia on innostava kertomus ihmiskunnan historiasta ja oman kehomme evoluutiosta. Supervoimani ADHD -kirjassa ADHD-ominaisuudet käännetään vahvuuksiksi.
Muista tietokirjauutuuksista löytyy myös kaksi vaikuttavaa selviytymistarinaa. Huostaanotetun lapsen rajun tarinan kertova Pako päihdehelvetistäja nuoren brittiläisen sotavangin tositarinan kertova Auschwitzin sabotööri. Atso Haapasen Ennen Auschwitzia kertoo Suomen juutalaisten tarinan pähkinänkuoressa.
Wuhanilaisen Fang Fangin koskettava päiväkirja Kun kaupunki suljettiin – Wuhanin kohtalonhetkettarjoaa sensuroimatonta tietoa kaupungista, josta koronapandemia alkoi.
Lauri Nurmen uudessa tietokirjassa Miten Suomi päätti voittaa koronan puolestaan matkataan Suomen ylimpien vallankäyttäjien tunnetiloihin koronakevään aikana. Kirja perustuu hallituksen johtoviisikon jäsenten ja pari muun avainministerin kriisin aikana antamiin haastatteluihin.
Dekkarikevään käynnistää tuttujen dekkaristien odotetut uutuudet. Jatkoa on luvassa heti tammi-helmikuussa Apteekkari Melchior-, Marianne Jidhoff– ja Rui Santos -sarjoille. Uuden dekkarisarjan aloittaa Antti Vihisen Tampereelle sijoittuva, faktaa ja fiktiota yhdistelevä Punainen prinsessa, jossa ollaan RAF-terroristiryhmän jäljillä.
Kulttuurin monitoimimiehen, “maailman vahvimman kirjailijan” Jarmo Stoorin Prässi on tositapahtumiin perustuva, kaunokirjallinen kertomus maailman pisimmästä kädenvääntöottelusta ja ihmisestä sen keskiössä.
Helsingin Sanomissa julkaistuja kolumneja ja ennen julkaisemattomia tekstejä sisältävä kirja on kuin rentouttava kylpyläkäynti.
Miksi ajantaju pettää yksin ollessa? Mitä tehdä, kun kotona ei kerry askeleita mittariin? Onko muilla enemmän seksiä? Millaisen jalanjäljen videopalaverit jättävät ihmisen sieluun? Miksi kalsarikännejä ei näy somessa? Paljonko ahdistaa, kun äiti täyttää vuosia eristyksissä?
Kansakunnan mielialoja luotaavaa esseisti ja kolumnisti, Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen elää ensi kertaa kymmeniin vuosiin yksin, ilman perhettä ja ilman työyhteisöä ympärillä. Mies on kuollut, poika lentänyt pesästä, koronan myötä tulevat etätyöt ja eristys. Hän seuraa ilmapiiriä ja mielialaa ympärillään lukemalla, somen kautta, haastatteluin ja myös lukijoilta jatkuvasti virtaavien viestien välityksellä. Nämä ja kirjailijan omat tuntemukset nostavat esiin suuria ja pieniä kysymyksiä, mutta myös yllättäviä vastauksia. Yksin kotona kuvaa minkälaisia tunteita poikkeustila herättää ja mikä auttaa jaksamaan.
”On olemassa mökkivaatteita. Vaikka ei olisi mökkiäkään, hihansuista rispaantunut rakas takki säästetään niin sanotusti ’kalatakiksi’. On kotivaatteita, jotka vaihdetaan päälle kun tullaan töistä. On oloasuja, jotka vedetään ylle saunan jälkeen. Ja yövaatteet. Koronan aikaan on kuitenkin pitänyt löytää kaapista uusi ryhmä: etätyöasut. Ne eroavat kaikista muista.”
Kirjan julkistamistilaisuutta vietetään Zoomissa perjantaina 27.11. klo 15–16. (Tilaisuuteen pääset osallistumaantästä.) Tapahtumaa voi seurata myös Facebookissa. Tilaisuuden emäntänä toimii Anna-Stina “Ansti” Nykänen ja vieraiksi saapuvat muun muassa Eero Huovinen ja Niina Junttila, joita Nykänen on siteerannut kirjan teksteissä.
Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana kynänä on Maria von Kügelgen, jolta on julkaistu yhdessä Vlada Laukkosen kanssa uutuuskirja Kaikki koodaa – Päivitä itsesi – Käytännön opas ajankohtaisiin digitaitoihin. Kaikki koodaa selittää helppotajuisesti ja runsaiden kuvien avulla pääpiirteet monesta IT-osaamiseen liittyvistä asiasta.
*
Suhtauduin nuorempana tietokoneisiin lähinnä epäluuloisesti. En muista, että lapsuudenkodissani olisi edes ollut tietokonetta. Joskus kavereiden luona näin satunnaisesti tietokoneella pelaamista.
Kuva: Klaus Welp
Lukion jälkeen menin opiskelemaan oikeustiedettä. Silloin tutustuin sähköpostiin, ohjelmina olivat elm ja pine. Aloin myös kirjoittaa esseitä tekstinkäsittelyohjelmistoilla. Ensimmäisen kerran kävin millään nettisivulla vasta yliopistosta valmistumiseni jälkeen. En olisi tuolloin uskonut, että tulen myöhemmin päätymään töihin ATK:n pariin.
Valmistuttuani toimin pitkään Verohallinnossa veroasiantuntijana. Työyhteisön nuorimpiin kuuluvana päädyin vähitellen epäviralliseksi ATK-tueksi. Kehittelin lisäksi töissä pieniä apuvälineitä työn helpottamiseksi, esimerkiksi Excelissä toimivia verolaskureita asiakaspalvelun avuksi ja wiki-pohjaista tiedonhallintaa. Yhä useammin tuli vastaan se, etten ymmärtänyt asioita tarpeeksi tai osannut tehdä sitä, mitä olisin halunnut.
Myöhemmin pääsin osallistumaan myös verotuksen tietojärjestelmien kehittämiseen. Ei minulla silloin ollut mitään muuta osaamista kuin verotusosaamista. Aika pian huomasin, että olisi hyvä varmaan ymmärtää jotain myös ohjelmistojen tekemisestä.
Ystävän kannustamana päädyin Helsingin yliopistoon opiskelemaan tietojenkäsittelytiedettä. Ei minulla ollut mitään urasuunnitelmaa tai tarkempaa ajatusta siitä, millaisiin töihin päätyisin opintojen jälkeen. En ollut varma edes siitä, tulenko suorittamaan tutkintoa valmiiksi vai en.
Muistan vieläkin sen opintojen alun turhautumisen, ahdistuksen ja kyyneleet, kun mikään ei tuntunut onnistuvan enkä mistään saanut kokonaiskuvaa siitä, mitä oikein oltiin tekemässä. Monta kertaa teki mieli luovuttaa.
Nämä muistot olivat mielessäni siinä vaiheessa, kun Vlada Laukkonen kyseli ihmisiä mukaan kirjoittamaan kirjaa IT-alan perusteista. Toivoin, että onnistuisimme kirjoittamaan kirjan, jonka avulla pystyisimme auttamaan muita samassa tilanteessa olevia.
Meillä oli tavoitteena pitää teksti riittävän yleisellä tasolla, jotta yleiskuva ei hautautuisi yksityiskohtien alle. Halusimme kirjaan myös runsaasti visualisointeja, koska monet asiat hahmottuvat paljon helpommin kuvan avulla. Kun perusasian on ymmärtänyt, siihen on paljon helpompi alkaa lisätä tarkempia yksityiskohtia niin paljon kuin itse haluaa.
Kaikki koodaa
Meille oli Vladan kanssa alusta asti selvää, että kirjaan tulisi faktojen lisäksi myös tarinoita. Halusimme kertoa, että IT-alalle on mahdollista päätyä hyvin erilaisia reittejä ja monenlaisista taustoista. Ilman esikuvia ei välttämättä tule mieleen, että IT-alalle voi suuntautua myös myöhemmin kuin suoraan koulun penkiltä.
Kirjan kirjoittamisessa varmaan suurin haaste oli kokonaisuuden laajuus. Miten me ikinä osaisimme valita kirjaan järkevän kokonaisuuden asioita ja kirjoittaa niistä oikealla tarkkuustasolla? Ja koska mekään emme tiedä kaikesta kaikkea, miten me saamme hankittua sen osaamisen, että kirjoitamme valituista asioista jotain olennaista? Ja mielellään ilman suurempia virheitä.
Aiheen laajuus johti lopulta siihen, että kirjoitimme ihan älyttömän paljon enemmän tekstiä kuin mitä yhteen kirjaan kannattaa laittaa. Jos kaikki oltaisiin runnottu kirjaan, siitä olisi tullut varmaan tuhatsivuinen järkäle, jota kukaan ei olisi jaksanut lukea. Vaikka mielestämme olimme pysyneet aika yleisellä tasolla, piti suurin osa sisällöstä vielä karsia pois. Osin kokonaisia lukuja, osin iso osa jäljelle jäävien lukujen sisällöstä. Pääosin tämä karsinta oli ehdottomasti hyväksi kokonaisuuden kannalta. Silti on välillä sellainen olo, että “kyllä tuostakin asiasta pitäisi kirjassa jotain olla.” Ja toisaalta, “oliko tuo nyt niin tärkeä asia, että piti jättää kirjaan”. Moni muukin rajaus olisi varmasti ollut perusteltu.
Kuten yksi IT-alalla työskentelevä ystäväni totesi: “Tää kirjan laajuus suhteessa pituuteen tekee kyl sen että kirjan jokaisen lauseen takana on joku ihan oikea ammattihaara jossa ihmiset tekee monta vuotta töitä ja puolien välimerkkien takana piilossa toinen mokoma joille ei nyt ollut vielä tilaa.”
Kun lopullinen teksti oli pääosin lyöty lukkoon, piti vielä miettiä kuvitus. Osin etsimme ideakuvia netistä, osin hahmottelimme niitä itse. Meillä oli onneksi ihana graafikko, joka onnistuneesti teki kirjaan selkiyttäviä kuvituksia jopa minun epämääräisten lyijykynäsyherrysteni perusteella.
Lisäksi piti miettiä muitakin visuaalisia elementtejä. Koska niin monet asiat kirjassa liittyvät muihin siellä esitettyihin asioihin, oli tarpeen kertoa lukijalle, mistä asioista ylipäätään löytyy kirjasta lisätietoa, ja missä tuo tieto sijaitsee. Nettisivuille tuollainen sisäinen linkitys on helppo tehdä, mutta miten ihmeessä sen toteuttaa paperikirjaan? Ja vielä niin, että linkitys löytyy helposti, muttei haittaa lukemista. Mielestäni onnistuimme tässä lopulta aika hyvin.
Koko prosessiin meni alkuideoinnista painotuoreeseen kirjaan yli kaksi vuotta. Välissä koronakin hidasti kirjoittamista, kun yht’äkkiä lapset olivatkin koko ajan kotona, ja muiden hommien lisäksi piti jatkuvasti laittaa ruokaa, tyhjentää ja täyttää tiskikonetta ja vielä opettaa vastahakoiselle teinille elokuva-arvostelun kirjoittamista ja CV:n tekemistä Canvalla.
Nyt, kun kirja on vihdoin käsissä, jännittää ihan kauheasti se, millaisen vastaanoton se saa. Tällaiseen projektiin laittaa itsensä likoon niin paljon, että on vaikea olla ottamatta arvostelua henkilökohtaisesti. Positiivinen palaute tietysti lämmittää ihan valtavasti!
*
Lue lisää Kaikki koodaa -kirjasta täältä. Kirja on saatavilla myös e-kirjana. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista.
Pakopiste-kokoelmassa kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata.
Mitä tapahtuu kun kaikki ympäröivä näyttää vähän erilaiselta ja löydämme itsemme toivomasta, ettei paluuta entiseen ole?
Elämä ei tunne rajoja, normaalia tai epänormaalia. Mitä tiiviimmäksi elo muuttuu, sitä kirkkaammin merkitykselliset asiat ja kohtaamiset näyttäytyvät.
1.12. julkaistavan, pysähtymistä kuvaavan Pakopiste-kokoelman nimekkääseen kirjailijakaartiin kuuluvat Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä ja Helena Sinervo.
“Kirjallisuus ei ole keskustelupalsta. Kirjailija ei pyydä lupaa eikä etsi lukijan suostumusta. Kirjailija on Jumala.” – J. Seppälä
“Haluaisin osata kuolla yhä useammille asioille ja valinnoille.” – H. Sinervo
”Se, että sain kerran viikossa istua sohvalla ja katsoa telkkaria jonkun kanssa, piti mut ihmisenä ja nahoissani. Adidaksen t-paidankin sain Seijalta. Se lämmittää yhä.”
– J. Hurme
Kirjan idean takaa löytyvät kirjailija Nina Honkanen ja näyttelijä Hannu-Pekka Björkman: “Ajatus esseekokoelmasta tuli keväällä auringon ja kuun näyttäytyessä samassa kuvassa. Eikä kokoelmaan kutsuttuja kirjailijoita tarvinnut kauaa miettiä.” Mukaan lähti hieno kattaus maamme eturivin kirjailijoita. Björkman ja Honkanen ovat olleet lukemastaan vaikuttuneita: “Jokaisen kirjailijan kertomuksella on oma pakoton kohtansa näiden kansien välissä.”, he toteavat kokoelmasta.
Tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäelle on myönnetty Tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinto. Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen palkittiin esimerkillisestä tiedonjulkistamisesta kirjassaan “Orjia ja isäntiä – ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla”.
Tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinto on myönnetty tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäelle. Palkintoperustelut ovat: “(Palkinto annetaan) erittäin merkittävästä ja pitkäaikaisesta tiedonjulkistamisesta myös taiteen ilmaisukyvyn keinoin maan, meren ja ilmaston tulevaisuuden puolestapuhujana.
Isomäki on julkaissut kirjan vuodessa viimeisten 25 vuoden aikana. Hänen teostensa lajikirjo on laaja; teosten joukossa on tieteiskirjallisuutta, romaaneja, esseitä, pamfletteja, oppaita ja tietoa esittelevää tietokirjallisuutta. Isomäelle tyypillisesti lajityypit kohtaavat ja risteävät myös jokaisen teoksen sisällä.
Isomäen toiminnan ja tuotannon kantavana teemana on ympäristön tuhoutuminen ja ilmastonmuutos. Hän yhdistää teoksissaan tutkimustietoa science fictionille tyypillisiin mielikuvituksellisiin juonenkulkuihin. Kirjat tarjoilevat lukijoille elämysten ja jännityksen ohella tietoa elämisen edellytyksistä: meristä, puista, jäätiköistä ja eläimistä.
Isomäki liikkuu sujuvasti eri maanosissa, eri aikakausissa ja näiden lisäksi myös todellisuuden ja fiktiivisten maailmojen välillä.”
Risto Isomäen viimeisin romaani Vedenpaisumuksen lapset ilmestyi syyskuussa 2020. Teos on itsenäinen jatko-osa vuonna 2005 ilmestyneelle Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneelle Sarasvatin hiekkaa -menestysromaanille.
“Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen teos Orjia ja isäntiä kuvaa pientä Saint-Barthélemyn saarta Karibialla 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Tuo Ruotsin pieni siirtomaa on etenkin Suomessa vähän tunnettu asia. Vielä vähemmän on tunnettua, että ruotsalaiset ja myös monet suomalaiset osallistuivat orjakauppaan.
Teos Orjia ja isäntiä kuvaa elämää siirtomaasaarella elävästi ja mukaansa tempaavasti. Teoksen tietoaines on vankasti dokumentoitua.
Kirjassaan Aaltonen ja Sivonen muistuttavat, ettei orjuus ole tänä päivänäkään kadonnut historian hämärään. Arviolta 40 miljoonaa ihmistä työskentelee tehtaissa, kutomoissa, ompelimoissa tai seksityöntekijöinä edelleen orjuuden kaltaisessa asemassa. Me korkean elintason maissa elävät pidämme etuoikeutenamme nauttia orjatyövoimalla tuotetuista edullisista hyödykkeistä, aivan kuten maanmiehemme kaksisataa vuotta sitten.”
Orjia ja isäntiä oli myös Kanava-palkintoehdokkaana vuonna 2019.
Kirja perustuu Halla-ahon hyvin tuntevien ihmisten haastatteluihin sekä mittavaan arkistojen läpikäyntiin ja tekstianalyysiin.
”Halla-ahon yhteiskunnallisesta asemasta on tullut niin merkittävä, että tämä kirja oli pakko tehdä”, sanoo Lauri Nurmi. Nurmi perkasi läpi Jussi Halla-ahon kokonaisuudessan useiden tuhansien sivujen mittaisen Scripta-blogin sekä haastatteli yli 50 ihmistä, joista osa tuntee Halla-ahon intiimisti.
Tästä aineistosta syntyi kertomus taitavan sanankäyttäjän noususta politiikan huipulle sekä analyysi hänen ajattelustaan ja persoonasta imagon takana.
Kirja kuvaa, miten kulttuurisuvun vesan akateeminen ura tyssäsi mielipidekirjoituksiin, mutta ne myös nostivat Halla-ahon aina puolueen puheenjohtajaksi saakka.
Kirja kertoo millainen lapsi Halla-aho oli sukulaistensa silmin, hänen vanhemmistaan, kouluajoista ja yliopistosta sekä minkälainen mies hänestä tuli isänä ja aviomiehenä.
Teos paljastaa Halla-ahon todellisen maailmankuvan ja määrätietoisen pyrkimyksen valtaan sekä kuinka taitavasti hän on onnistunut muokkaamaan muiden käsityksiä itsestään.
Lauri Nurmi on tietokirjailija ja politiikan toimittaja Iltalehdessä. Hän sai 2017 Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon. Aiemmin Nurmi on kirjoittanut kirjat Perussuomalaisten hajoamisen historia sekä yhdessä Matti Mörttisen kanssa Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra ja Antti Rinne – Koko tarina.
Jussi Halla-aho – Epävirallinen elämäkerta ilmestyy 15.10. (embargo 15.10. klo 12). Painetun kirjan voi saada edellisenä päivänä Helsingissä tai voimme postittaa kirjan muualle Suomeen 14.10. Pdf ei ole jakelussa lainkaan.
Haastattelupyynnöt ja arvostelukappaleet: hallaaho@intokustannus.fi
Tämän viikon Innon kirjailijablogin vierailevana kynänä on Vlada Laukkonen, jolta on julkaistu yhdessä Maria von Kügelgenin kanssa uutuuskirja Kaikki koodaa – Päivitä itsesi – Käytännön opas ajankohtaisiin digitaitoihin. Kaikki koodaa selittää helppotajuisesti ja runsaiden kuvien avulla pääpiirteet monesta IT-osaamiseen liittyvistä asiasta.
*
Lapsuuden kodissani ei ollut tietokonetta. Sain ensimmäisen ikioman tietokoneen, kun 19-vuotiaana lähdin Rovaniemelle opiskelemaan taiteen maisteriksi. Sitä ennen pääsin käyttämään tietokonetta vain kirjastossa, kaverin luona ja tietenkin
Kirjailijakuva: Klaus Welp
koulussa. Koulun ja lukion aikana tykkäsin kaikista ATK-kursseista ja yritin ottaa niitä mahdollisimman paljon. Joitakin kursseja suoritin jopa kaksi kertaa huvin vuoksi. Koulun ATK-kursseilla ei käyty ohjelmoinnin perusteita, vaan niiden sisältö keskittyi enemmän ohjelmien käyttöön. Lukiossa päätin, että haluan mennä opiskelemaan mediaa. Minulle ei tullut mieleenkään, että voisin lähteä opiskelemaan ohjelmointia. Sellainen vaihtoehto tuntui silloin hyvin kaukaiselta ja utopistiselta. Jälkikäteen ajateltuna olisin valinnut ohjelmoinnin, jos siitä vaihtoehdosta olisi kerrottu tai olisin tuntenut jonkun, joka ohjelmoi työkseen. Minulla ei ollut esikuvia, eikä lähipiirissä ollut ketään, joka olisi töissä teknologian parissa. Niinpä päädyin koodaamisen pariin monen mutkan kautta.
Ennen etsin aina esikuvia, joista voisin ottaa mallia. Rakastin kirjoja ja elokuvia, joissa päähenkilö monien vaikeuksien kautta saa henkilökohtaisen voiton. Luin neroista, jotka osoittivat ihmeellisiä kykyjä jo lapsina. Vertasin itseäni sellaisiin ihmisiin ja koin turhautumisen. En ollut mitenkään erikoinen. En ollut matemaattisesti lahjakas eikä minulla ollut mitään erikoisia taitoja.
Vuonna 2017 tapahtui läpimurto minun elämässä. Olin juuri valmistunut taiteen maisteriksi ja minun oli vaikea löytää töitä. Halusin päästä sellaiseen työtehtävään, jossa voisin vähän koodata. Koodaamisessa minua kiehtoi luomisen mahdollisuus. Minulla ei ollut kuitenkaan osaamista, koulutusta eikä kokemusta sellaisesta työstä. Päätin oppia koodaamaan itsenäisesti kotona samalla kun hain töitä. Se oli aika radikaali päätös ja sitä seurasi hyvin tuskallinen ja ahdistava aika. En tiennyt mistä minun pitäisi aloittaa, mitä ja miten opiskella. En tuntenut ketään, joka olisi tehnyt jotain vastaavaa. Minä päätin, etten aio etsiä esikuvia, enkä aio kyseenalaistaa omaa päätöstäni. Mitä sitten, jos en ole opiskellut alaa? Mitä sitten, jos minulle tulee kieltäviä vastauksia joka paikasta? Mitä sitten, jos kaikki ovet pysyvät kiinni? Enhän minä tarvitse monta ovea. Tarvitsen vain yhden oven, joka aukeaisi minulle.
Se ovi lopulta aukesi.
Vuosi 2017 oli ahdistuksen, tuskan ja henkilökohtaisten voittojen vuosi. Silloin perustin (puolivahingossa) LevelUP Koodarit -ryhmän Facebookissa tarjoamaan koodaamisesta kiinnostuneille naisille vertaistukea. Ennen ryhmän perustamista koin olevani hyvin yksinäinen omien ajatusteni kanssa. Ryhmän suosio ja nopea kasvu osoitti, etten olekaan yksin.
Kaikki nämä tapahtumat toimivat pohjana Kaikki koodaa -kirjalle. Silloin kun opettelin itsenäisesti koodaamaan, minulla oli vaikeuksia etsiä tietoa. En tiennyt mitä minun pitäisi opiskella ja mistä pitäisi aloittaa. En tiennyt mikä tieto on ajankohtaista ja mikä ei. Olisin halunnut silloin löytää jonkinlaisen tietopaketin, josta löytyisi vastauksia kysymyksiini.
Kaikki koodaa -kirja on kuin iso palapeli, jossa jokainen pala on asetettu omalle paikalle ja yhdistetty muihin paloihin. Aloittelijan on helppo ymmärtää kirjan avulla mihin mikäkin käsite liittyy.
Kirjasta löytyy myös monta inspiroivaa henkilötarinaa. Olen päässyt tutustumaan moneen mahtavaan ihmiseen LevelUP Koodarit -ryhmän avulla. Halusin saada näiden ihmisten äänet kuuluviin ja kertoa, ettei tarvitse olla nuori tai matemaattisesti lahjakas saadakseen unelmatyön IT-alalta. Motivaatio ja halu oppia riittää.
Lue lisää Kaikki koodaa -kirjasta täältä. Kirja on saatavilla myös e-kirjana. Löydät sen kaikista tunnetuista e- ja äänikirjapalveluista.
Tämän viikon Innon kirjailijablogin vieraana on Laura Gustafsson. Gustafsson käsittelee riemastuttavasti ryöpsähtelevässä uutuusromaanissaan Rehab nykyihmistä, joka hukkuu tavaran ja merkityksettömyyden mereen. Ryönän ja roskan läpi purjehditaan maailmaan, jossa tavaran, kulutuksen ja hyvinvoinnin ei ole pakko kytkeytyä yhteen.
*
Kirja on helpointa kirjoittaa, jos sanat pystyy osoittamaan jollekulle: jos tuntee tarvetta kommunikoida jotakin sanomatta jäänyttä eikä pysty puhumaan henkilölle suoraan. Kirjoittamisen kautta kykenee olemaan mielikuvitusyhteydessä häneen, jolle haluaisi puhua, ja käsittelemään suhdetta tekstissä – vaikka sitten hyvinkin etäännytetysti.
Kuva: Velda Parkkinen
Romaaniin voi toki myös luoda henkilöhahmon, johon projisoida tunteitaan. (Kirjailijat ehkä ovat hieman surullista porukkaa. Niitä lapsia, jotka uskovat olevansa muita fiksumpia, mutta eivät saa sanaa suustaan silloin kun pitäisi.)
Rehabinkirjoittaminen ei ollut helppoa. Se oli usein epätoivoista rynkyttämistä, ruudun tuijottamista juhannuksena saaressa, vaikka olisi ollut kiinnostavia ihmisiä ympärillä, yksityiskohtien loputonta hiomista, kunnes koko yksityiskohta on hinkattu pois typeränä ja tarpeettomana. Kiusallisia tilanteita, kun kumppanin entinen puoliso muutti juuri siihen maantieteelliseen pisteeseen, josta kertomus alkaa. Hyvin yksinäistä touhua, koska kirjan maailma tuntui tekovaiheessa niin kummalliselta ja hahmottomalta, ettei siitä voinut puhua kenellekään. Henkilöhahmoistakaan ei ollut seuraa, sillä aloin uskoa heihin vasta aivan viimehetkillä.
En kyennyt osoittamaan Rehabiakenellekään. Halusin käsitellä suhdetta ihmistä laajempaan entiteettiin: markkinatalouteen ja mukavaan, ihanaan elämään, jonka kapitalismi mahdollistaa pienelle olentojen eliitille, johon itsekin lukeudun. Ristiriitaa, kun ymmärtää, että hyvän elämän pitäisi merkitä jotain muuta kuin se tässä tilanteessa merkitsee, eikä pysty uskottelemaan itselleen, että se kestävämpi versio hyvästä elämästä olisi aidosti houkutteleva. Kenties kuntoutuksessa ei kuulukaan olla hauskaa.
On selvää, että meidän liianhyvinvoivien on arvioitava suhteemme hyvinvointiin uudelleen. Hyvinvointimme perustuu jatkuvasti kasvavaan velanottoon. Velkaa otetaan tulevaisuudelta, sitä otetaan muilta maanosilta, muilta olennoilta, eikä sitä ole aikomuskaan maksaa takaisin. Tämä velka ei ole rahaa, olisikin – rahahan on pelkkä sopimus. Sen sijaan maa, vesi ja ilma ovat olemassa tai olematta ihmisten sopimuksista riippumattomia.
Rationaalinen eläin ei missään nimessä ylikuluttaisi luontoa, koska ymmärtäisi sen johtavan ennemmin tai myöhemmin omaan sukupuuttoon.
Mutta kun hyvinvoiminen on niin kivaa ja helppoa ja on tylsää luopua kivoista ja helpoista jutuista. Luulen, että juuri ajatus luopumisesta on ongelma. Syntyy kuvitelma askeesista, joka aiheuttaa tuskaa ja hampaidenkiristelyä mutta jolla voi sentään saada hyväksyntää lajitovereiltaan. Ihmiset pitävät kaupanteosta. Pitäisi luopumisen sijaan saada tilalle. Entä kun kaikkea on jo helvetti liikaa?!
Näen suhteen tavaraan ja muuhun ihmistekoiseen olennaisena pohdittaessa olemistamme maailmassa. Meillä on paha tapa kehittää pakkomielteitä ja addiktoitua itse keksimiimme tai jalostamiimme asioihin: peleihin, lääkkeisiin, shoppailuun, alkoholiin, sokeriin, elektroniikkaan, vauhtiin, rakastumiseen, ihmissuhteisiin, kemikaaleihin, rahaan, urheiluun jne. Addiktio supistaa maailmankuvaa. Ehkä koko läntinen kulttuuri on silkkaa addiktiota, sillä maailmankuvamme on kaventunut katsomaan ainoastaan sitä, minkä olemme itse kyhänneet. Annamme animistisia merkityksiä puhelimille, vaatteille, kulttuurin tuotteille, mutta muut eläimet ja kasvit miellämme koneen kaltaisina. Näkemättä jää oikeastaan kaikki, mikä todella olisi elämän kannalta tärkeää.
Riippuvuutemme on pohjimmiltaan riippuvuutta öljystä. Edullinen, ihanasti pirskahteleva polttoaine on viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden rakentanut maailman sellaisena kuin sen tällä hetkellä tunnemme. Öljy tuo meille ravintomme: intensiivinen maataloustuotanto pyörii öljyn voimalla. Öljy vie meidät lähi-Prismaan ja kaukaisiin maihin. Öljyyn verhoamme öljyiset tavaramme ja jopa öljyllä marinoidun, öljyä mikromuovin muodossa sisuksissaan kantavan itsemme. Öljyn poraaminen ja räjäyttely polttomoottorissa on ihmiskunnan lyhytnäköisimpiä ideoita, mutta samalla öljy asettaa meidät suhteeseen niin pitkän ajan kanssa, että sitä tekisi mieli kutsua ikuisuudeksi. Moottoreissa kupliva aine on peräisin muinaisista olennoista, se on hapettomiin olosuhteisiin, oikeaan lämpötilaan ja riittävän paineen alle pujahtanutta orgaanista ainesta; elämän kiertokulusta karannutta hiiltä, joka nousee poltettaessa ilmakehään ja viimeistelee oman kuoleman kiertokulkunsa. Ei ole ihme, että öljyyn liitetään monissa yhteyksissä noituus tai musta magia. Mutta noituuden toimija ei ole ihminen. Ihminen on vain se onneton, joka manasi suuren muinaisen takaisin maan pinnalle.
Tavaroiden taikamaailmassa syvä aika kohtaa Marie Kondon, tuon aineettoman enkelin, joka paljastuikin antikristukseksi kun ryhtyi kauppaamaan kotinsa tyhjentäneille opetuslapsilleen uutta kamaa. Kyllä, minä menin Sokokselle ja hypistelin hänen siunaamiaan säilytysratkaisuja enkä poistunut ennen kuin omistin niistä muutaman ja ne tekivät elämästäni paremman. Hetkonen. Sokos? Prisma? Kuulostaa kaupalliselta yhteistyöltä. Ei ole. Minulle on puhuttu näistä tietyistä postmoderneista mieskirjailijoista, joita en ole lukenut. Joku heistä namedroppaili hienoja tuotemerkkejä tekstiinsä ja loi tällä tavoin nousukkuutta henkilöhahmoon ja hänen maailmaansa. Tämä oli kai jotenkin uraauurtavaa. Halusin lätkiä omaan tekstiini mahdollisimman arkisia tuotemerkkejä, niitä, jotka yhdistävät maassamme varakkaat ja köyhät, brändejä, joiden äärelle me kaikki kokoonnumme.
Munuais- ja maksaliiton (!) nettisivulla sanotaan: ”Kuntoutuminen tarkoittaa, että oppii elämään aktiivista ja itselle merkityksellistä elämää uudessa tilanteessa.” Rehabiakirjoittaessa halusin tutkia, mikä on nykytila, josta pitäisi kuntoutua, ja miten olisi mahdollista nauttia aivan toisenlaisesta olemisesta. Kulttuurimme ongelma on levittäytyminen. Syvänteistä vapautetut ikivanhat henget sallivat meidän luoda pitkiä laahuksia ja suunnattomia airueita ajallisesti, paikallisesti ja sitä mukaa mielellisesti. Vaikutuksemme kumuloituu kaoottisesti: emme omasta pisteestämme näe, millaisia sykäyksiä energiaintensiiviset tekomme ovat saaneet ja saavat liikkeelle.
Kari Hotakainen oli huolissaan siitä, vaikuttaako äänikirjan konsepti siihen, miten kirjailija kirjoittaa kirjansa (kuin kirjan kirjoittaminen olisi jotenkin pyhä muuttumaton?!). Itse olen juuri lakannut ajattelemasta sitä, miten kirjoittamani asiat ja ilmiöt (ja tuotemerkit) kääntyisivät vieraalle kielelle ja toisen maan kulttuuriin. Olen alkanut uskoa paikallisuuteen, paikallaan pysymiseen, kommunikointiin omasta paikastaan käsin. Tai suin, korvin, tuoksuin, kylkiviivan avulla, miten nyt mieliikään kommunikoida.
Erään aktivistin ja monen järjestön tarina sodanjälkeisen Suomen rakentamisesta.
Koskettava tarina Tarja Halosen pitkästä urasta kansalaisjärjestöissä ja miten se on muovannut hänen ajatteluaan. ”Jos jokin on väärin, pitää tehdä työtä, että asiat muuttuvat paremmaksi”, opetti jo Halosen äiti tyttärelleen.
Sata vuotta sitten Suomi oli köyhä ja jakautunut maa, mutta Tarja Halosen sukupolvi tahtoi siitä paremman. Harva tietää, miten Halonen ja muut aktivistit kulisseissa, eivät median otsikoissa, muuttivat Suomea.
Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina kertoo maamme ensimmäisen naispresidentin elämän mittaisesta työstä globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Joskus työstä on tullut kiitosta, usein ei.
Katri Merikallio on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, joka työskenteli pitkään Suomen Kuvalehdessä. Aiemmin Merikallio on kirjoittanut kirjat Miten rauha tehdään – Ahtisaari ja Aceh ja yhdessä Tapani Ruokasen kanssa Martti Ahtisaaren tarinan Matkalla.
Tietokirjailijat Tiina Saari ja Maiju Majamaa avaavat blogissaan, miten syntyi teos Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Miksi mukana on Anni Törnin tarina, vaikka hänen kohtalonsa selvisi nopeasti? Kirja on saatavilla myös e- ja äänikirjana.
Tässä blogikirjoituksessa kerromme kirjastamme yksin ja yhdessä, vuorotellen. Maiju kertoo, mistä hän sai idean teokseen. Tiina paljastaa lisää projektin erilaisten vaiheiden taustoista.
“Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin.”
– Maiju
2000-luvun loppupuolella vietin pidennetyn viikonlopun opiskelukavereideni kanssa Dublinissa Irlannissa. Pistäydyin kirjakaupassa, sillä halusin ostaa itselleni luettavaa kotimatkalle. Irlantilaisen kirjailija Barry Cumminsin bestselleriksi noussut Missing: Ireland´s disappeared kiinnitti huomioni. Teoksessa on katoamistapauksia, jotka koskettavat paikallisia yhä vuosikymmenten jälkeen.
Kirja oli ensikosketukseni katoamistapauksiin. Sen tarinat piirsivät tarkat kuvat kadonneiden elämästä ja heidän läheistensä tuskasta. Myöhemmin olen seurannut katoamistapauksia tiiviisti uutisissa ja internetin keskustelupalstoilla. Kun aloitin työni toimittajana vuonna 2010, aloin kirjoittaa katoamistapauksista myös itse.
Kaikkien näiden vuosien aikana päässäni muhi ajatus, että haluaisin kirjoittaa kirjan kadonneista suomalaisista. Halusin kadonneiden läheisten äänen kuuluviin. Miltä tuntuu, kun rakas äiti, isä, veli, sisko, ystävä tai työtoveri ei enää palaa takaisin kotiin? Miten kadonneen läheiset selviävät ristiriitaisten tunteiden myllerryksessä? Miten elämää ravisuttavan tragedian jälkeen voi jatkaa eteenpäin?
Syksyllä 2018 kerroin kirjaideastani hyvälle ystävälleni ja entiselle kollegalleni Tiina Saarelle, jonka ammattitaitoa toimittajana ja kirjoittajana olen aina arvostanut. Ajattelin, että annamme idean vielä hautua, mutta toisin kävi! Kirjaprojektimme nytkähti vauhdilla eteenpäin.
Meillä oli alusta alkaen selkeä, yhteinen päämäärä: kirjamme toteutetaan kadonneita ja heidän läheisiään kunnioittaen. Kun tarjosimme ideaa kirjasta kustannusyhtiöille, Into Kustannus innostui heti yhteistyöstä kanssamme.
”Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja.”
– Tiina
Kun Maiju ehdotti kirjan tekoa kadonneista, halusin heti tarttua työhön. Milloinkaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu – ja ajattelin, että kolmenkympin tienoilla on ryhdyttävä oikeasti toteuttamaan unelmiaan. Ensin lähdin mukaan kirjaprojektiin, sitten otin kotia kaivanneen sekarotuisen koiran asuntooni riehumaan.
Edellisenä kesänä olin työskennellyt toimittajana maakuntalehti Länsi-Savon deskissä Mikkelissä. Helteisenä heinäkuuna 2018 savonlinnalainen Antti Törn julkaisi Facebook-sivullaan julkisen päivityksen, jossa hän toivoi tietoja Mikkelissä asuneen sisarensa liikkeistä. Soitin poliisille, joka vahvisti myös etsivänsä kadonneeksi ilmoitettua 29-vuotiasta Anni Törniä. Katoamiseen johtanut tapahtumaketju selvisi poikkeuksellisen nopeasti yhden viikon aikana. Syyksi paljastui henkirikos. Annin tarina jäi mieleni sopukoihin, se kosketti eri tavoin ja enemmän kuin mikään muu uutinen tuona vuonna.
Moni on kysynyt, miksi valitsimme kirjaan juuri nämä tapaukset. Ajatuksena oli kerätä kokoon eri tavoin kadonneiden ja löytyneiden elämäntarinoita eri vuosikymmeniltä. Annin traaginen tarina on kirjamme kokonaisuudessa esimerkki siitä, että katoamisen syynä on henkirikos, jonka poliisit ovat saaneet selvitettyä. Miten läheiset pystyvät käsittelemään sen, että heidän rakkaansa on surmattu?
Myös kustantamo toivoi, että teoksessa olisi päätöksensä saaneita katoamistarinoita. Olimme samaa mieltä: kirjassa olisi ollut liikaa toistoa, jos olisimme kertoneet 12 mysteeriä vailla vastauksia. Kaikki alkujaan harkitsemamme katoamistapaukset eivät päätyneet kansien väliin. Noin kymmenen tavoittelemaamme haastateltavaa kieltäytyi kertomasta läheisensä tarinaa. Yksi kadonneen selvittämätön kohtalo jäi viime hetkillä pois, koska lähiomainen ei jaksanut enää repiä arpiaan auki julkisuutta varten.
Emme yllättyneet, että hyvin päättyneitä katoamistarinoita ei löytynyt. Tosielämässä tulee harvoin vastaan onnellisia loppuja, jos ihminen on jäänyt kadoksiin pitkäksi aikaa. Oma lukunsa ovat ne harvat, jotka ovat tarkoituksella omasta aloitteestaan kadonneet läheisiltään. Niinkin voi halutessaan tehdä vapaassa maailmassa.
“Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.”
– Maiju
Kirjamme vanhin elämäntarina on nastolalaisen Hilkka Laitisen. Perheenäiti katosi kotoaan vuonna 1972. Koska Hilkan katoamisesta on lähes 50 vuotta aikaa, hänen katoamistaan alkujaan tutkineet poliisit eivät olleet enää tavoitettavissa. Hilkan tyttären ja KRP:n Sisä-Suomen yksikön rikoskomisario Paavo Tuomisen haastatteluiden lisäksi Hilkan elämäntarinan yhtenä lähteenä oli poliisin yli 500-sivuinen tutkintamateriaali.
Tutkintamateriaalin perinpohjaiseen läpikäymiseen kului useita päiviä, jopa viikkoja. Materiaalin kokoaminen tarinaksi oli haastava urakka, sillä yksityiskohtia riitti. Poliisi oli vuosikymmenien aikana kuullut kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, jotka olivat jollain tapaa kytköksissä Hilkkaan. Hilkan tytär selvensi meille parhaansa mukaan 1970-luvun tutkintamateriaalin kohtia, joita ulkopuolisen saattoi olla vaikea tulkita. Esimerkiksi oli hankala hahmottaa Hilkan kotitalon kokonaisuutta ilman kunnollista piirrosta tai kuvia.
Yksi kirjamme tapauksista on varmasti lähes kaikille suomalaisille tuttu. Tamperelainen 16-vuotias Raisa Räisänen katosi lokakuisena yönä vuonna 1999. Hänen kohtalonsa on ollut vuosia säännöllisesti esillä mediassa. Toisin kuin Hilkan tarinan kokoamisessa, Raisan tarinassa emme saaneet käsiimme yhtäkään poliisin asiakirjaa. Hänen katoamisensa tutkinta on yhä auki, joten tutkintamateriaali on salassa pidettävää. Kirjassa Raisan tarina rakentuu hänen pikkusiskonsa ja tutkinnanjohtaja Paavo Tuomisen haastatteluihin sekä median uutisointiin.
“Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä.”
– Tiina
Ensimmäinen haastateltavamme oli omainen, jonka kadonnut läheinen päätyi kirjaan nimimerkillä J-P. Tapasin haastateltavan ostoskeskuksen kahvilan nurkassa. Hän teki vaikutuksen kertomalla kaunistelematta karusta perhe-elämästä. J-P:n elämäntarina on traaginen kertomus osattomuudesta, joka usein siirtyy sukupolvelta toiselle. Kävimme J-P:n omaisen kanssa teekupillisilla vielä uudestaan kirjan julkaisun jälkeen. Toisin kuin J-P, hän on löytänyt elämälleen suunnan.
Kirjaan tekemäni toinen haastattelu tapahtui Porin poliisiasemalla. En matkustanut turhaan junalla seitsemää tuntia Suomen poikki Mikkelistä länsirannikolle – vierailu paljastui nimittäin antoisaksi. Rikosylikonstaapeli Tapio Rantanen Lounais-Suomen poliisista oli yksi heistä, joista oli suuri apu kirjan tarinoiden kasaamisessa. Sain häneltä materiaalia samalla kertaa kahteen porilaiseen elämäntarinaan: Vesa Frantsilaan ja Ari Saarilammeen.
Kumpikin kirjamme porilaisista oli oman tiensä kulkija. Tallinnassa kadonnutta Aria etsivät ja kaipasivat monet ystävät, jotka muistelivat miestä mielellään kirjaamme varten. Vesaa puolestaan ei ollut kaivannut kukaan 15 vuoteen. Oli surullista ymmärtää, että joskus ihminen voi elää elämäänsä niin yksin, ettei hänen katoamistaan huomata vuosikausiin. Vesan polveilevan tarinan kirjoitin lähes yhdeltä istumalta, kun taas Arin ystävien kanssa puhuin puhelimessa pitkähköt tovit. Lopulta vielä poikkesin lomareissulla Tallinnan satamassa, kuuntelin laitureiden natinaa ja lokkien kirkunaa.
Todennäköisesti eniten aikaa käytin 18-vuotiaan raumalaisen Markus Leväniemen elämäntarinaan. Kävin haastattelemassa hänen vanhempiaan Raumalla ja etsin sosiaalisen median kautta saksalaisen au pairin, joka oli mukana Markuksen tiettävästi viimeiseksi jääneellä risteilyllä. Kirjoitin Markuksen tarinan alun uudestaan useita kertoja ennen kuin olin siihen tyytyväinen kirjallisen ilmaisun näkökulmasta. Koskettavinta oli se, kuinka läheiset olivat kuvitelleet, millainen aikuisen Markuksen elämästä olisi muotoutunut. Heidän kertomansa perusteella uskonkin, että Markuksesta olisi kasvanut muut ihmiset huomioiva ja rehti mies.
“Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin.”
– Tiina ja Maiju
Kirjaprosessimme kesti kaiken kaikkiaan noin puolitoista vuotta. Työstimme kirjaa pääosin töidemme ohella, apurahojen ansiosta saimme pidettyä pari kuukautta kirjoitusvapaata. Haastatteluiden ja asiakirjoihin perehtymisen lisäksi kävimme paitsi katoamispaikoilla myös Kansalliskirjastossa tutkimassa vuosikymmenten takaisia lehtileikkeitä.
Alkuvuonna 2020 kirjamme tarinat olivat kirjoitettuina tiedostoina. Emme aavistaneet, että vielä yksi suuritöinen vaihe olisi edessä. Aloimme editoida toistemme tekstejä niin paljon kuin töiden ohessa vain ikinä pystyimme. Tarkistimme yksityiskohtia, faktoja ja kertomusten rakenteen loogista etenemistä. Pyrimme esimerkiksi selvittämään tarkoin, millaisella alueella Riina Mäkinen ja Erik Sarin katosivat. Hioimme tekstiä vielä muutamia päiviä ennen kuin kirja lähti käsistämme eteenpäin kustantamoon oikolukuun ja kasattavaksi.
Julkaisun jälkeen olemme saaneet kiitosta arvokkaasta suhtautumisesta kadonneisiin, löydettyihin ja heidän läheisiinsä. Emme voi kiittää kylliksi heitä, jotka avasivat elämänsä kipeintä menetystä kirjamme sivuilla. Ilman kadonneiden ja löydettyjen läheisiä kirjaa ei olisi syntynyt.
