Ariana Neumannin kansainvälisesti ylistetty kirja on koukuttava matka menneisyyteen ja ajatuksia herättävä tositarina meitä kaikkia yhdistävistä ihmisyyden siteistä. Periytyvätkö vanhempiemme salatut traumat sukupolvelta toiselle?
Ariana Neumann haaveili lapsena salapoliisin työstä. Eräänä päivänä hän teki shokeeraavan löydön perheen dokumenttien seasta – hänen isänsä ei ollut se, kuka hän vaikutti olevan. Kun Arianan isä kuoli vuonna 2001, hän oli jättänyt jälkeensä ratkaisevan johtolangan: laatikollisen sota-aikaisia papereita. Ne avasivat oven isän menneisyyteen ja suvun salaisuuksiin.
“Vihjeitä oli tullut ennenkin. Siellä täällä muistoissani oli hetkiä, jotka herättivät levottomuutta eivätkä sopineet yhteen muun elämän kanssa. Säröjä oli ollut kaiken aikaa. Muistan, kuinka kerran noin seitsemänvuotiaana olin nähnyt pahaa unta ja kipitin pitkin käytävää etsimään turvaa vanhempieni sängystä…
Sinä yönä nukahdin lohdutusta saatuani isän ja äidin väliin. Heräsin siihen, että isä huusi kauhuissaan kielellä, jota en ymmärtänyt. Äiti kurkotti minun ylitseni ja halasi meitä molempia. Hän silitti isän käsivartta, hänen valkeaa tukkaansa ja kuiskutti: ”Handa, kaikki on hyvin, sinä olet kotona Caracasissa. Olet täällä meidän luonamme. Näit vain painajaista.””
Alkoi vuosikymmeniä kestänyt salapoliisityö, jonka aikana Arianalle paljastui hänen sukunsa juutalaistausta Euroopassa. Pikkuhiljaa Arianalle selvisi koko ihmeellinen totuus hänen suvustaan ja isän sodan aikaisesta pakomatkasta natsien hallitsemasta Prahasta ainoaan mahdolliseen turvapaikkaan – Berliiniin.
Isäni sodan salaisuudet on koukuttava salapoliisikertomus ja ajatuksia herättelevä tositarina meitä kaikkia yhdistävistä ylisukupolvisista traumoista. Kirja on kuvitettu valokuvin, jotka vievät lukijan mukanaan Neumannin tutkimusmatkalle, jonka löydökset saavat isän menneisyyden näyttäytymään raadollisessa valossa.
”Neumannin paljastama tositarina on kuin romaani täynnä jännittäviä juonenkäänteitä, uhkarohkeita rakkauden tekoja ja odottamattomia keveyden hetkiä synkkyyden keskellä.” -The New York Times
Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa.
Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.
Ariana Neumann syntyi ja vietti lapsuutensa Venezuelassa. Hän opiskeli historiaa ja ranskalaista kirjallisuutta Tuftsin yliopistossa Massachusetsissa, espanjaa ja Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta New Yorkin yliopistossa sekä uskonnon psykologiaa Lontoon yliopistossa. Hän on työskennellyt venezuelalaisen The Daily Journal -lehden ulkomaankirjeenvaihtajana ja kirjoittanut useisiin julkaisuihin, kuten The European, The Jewish Book Council ja The New York Times. Nykyään Neumann asuu Lontoossa miehensä, kolmen lapsensa ja kolmen koiransa kanssa. Isäni sodan salaisuudet on hänen ensimmäinen kirjansa.
Tiivistunnelmainen Armasjärvi on Pohjoinen-trilogian toinen osa. Sarja, jota on verrattu jopa Game of Thronesiin, sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa pandemiat ja ilmastokatastrofit ovat tuhonneet yhteiskunnan. Ruotsista irrottautunutta Nordmarkia hallitsee yksinvaltainen jaarli.
Kiitetyn Nattavaaran jatko-osassa Nordmarkin asukkaat yrittävät pitää toivoa yllä samaan aikaan, kun vallanpitäjät rajoittavat kansalaisten vapauksia. Sisarukset Erik ja Sofia ovat joutuneet eroon toisistaan. Sofia jatkaa elämäänsä Kiirunassa. Hän on vihdoinkin päässyt käymään koulua, mutta sen lisäksi hän työskentelee majatalossa – ja pitää silmänsä ja korvansa auki. Erik on soluttautunut hesekieliläisiin ja päätynyt seurakunnan eliittikouluun Armasjärvellä. Myös hän elää vaarallisesti. Joka päivä hän ajattelee siskoaan ja toivoo näkevänsä tämän uudelleen.
Asukkaat taistelevat henkensä puolesta, kun maata riivaa nälänhätä. Kapina kytee, eikä kehenkään voi luottaa. Poliisivaltion varjoissa kukoistaa kuitenkin vastarinta.
Sarjan avannut Nattavaara maalasi karun kuvan lähitulevaisuudesta, jossa tuntemamme maailma on tuhoutunut. Armasjärvi kuljettaa lukijan takaisin tähän hyytävään dystopiaan. Pohjoisen trilogian tarinat ovat kihelmöivä yhdistelmä Margaret Atwoodia, Stephen Kingiä ja Ursula K. Le Guinia. Niin Erikin kuin Marjan kohtaloissa herää jatkuvasti kysymys siitä, kumpi voittaa, solidaarisuus vaiko tarve selviytyä hengissä.
”Sopivasti ajatuksia herättävä, sopivasti viihdyttävä. Pohjoisen trilogian jatkoa jää odottamaan kiinnostuneena.” – Kansan Uutiset Nattavaarasta
”Välillä tuntuu kuin lukisi Game of Thronesin ja Mad Max II:n sekoitusta tai pessimistisempää versiota Isaac Asimovin klassikoksi muodostuneesta Säätiö-tieteiskirjasarjasta.” – Aftonbladet Nattavaarasta
”Nattavaara on taitavasti kirjoitettu, koukuttava ja varoittava kuvaus siitä, kuinka nopeasti asiat, joita pidämme itsestäänselvyyksinä, voivat kääntyä päälaelleen ja tuhoutua.” – Svenska Dagbladet Nattavaarasta
Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa.
Kirjan on suomentanut Anu Heino. Äänikirjan lukee Toni Kamula.
Armasjärvi on aviopari Thomas Engströmin ja Margit Richertin ensimmäisen yhteisen kirjaprojektin ja trilogian toinen teos. Engströmiltä on aiemmin julkaistu kuusi romaania. Hänen kirjasarjansa kaksoisagentti Ludwig Lichtistä oli arvostelumenestys, josta on tehty kansainvälinen tv-sarja. Nykyään hän kirjoittaa säännöllisesti Aftonbladetiin. Richert on puolestaan kulttuuritoimittaja ja kriitikko.
Gregg Olsen ja rikostoimittaja Rebecca Morris kirjoittavat vangitsevasti Susan Powellin katoamisesta ja hänen lastensa murhasta.
Murhaaja perheessä. Kun nuori perheenäiti Susan Powell katosi vuonna 2009, epäilykset keskittyivät nopeasti hänen aviomieheensä Joshiin. Josh kiisti tietävänsä mitään vaimonsa katoamisesta ja kertoi olleensa katoamisyönä poikiensa kanssa telttailemassa – keskellä lumimyrskyä.
Seuraavien kolmen vuoden aikana Joshista ja hänen perheestään paljastui yksi uskomaton salaisuus toisensa jälkeen. Joshin isä, joka käyttäytyi ilmeisen epäsopivasti Susania kohtaan, sai tuomion hirvittävistä rikoksista. Joshin veli riisti oman henkensä. Ja tarinan järkyttävänä päätöksenä Josh Powell murhasi kaksi pientä poikaansa sekä itsenä uskomattoman julmalla tavalla.
Järisyttävä tositarina
Harvassa rikostapauksessa on näin paljon uskomattomia käänteitä. Olsen ja Morris tarjoavat näkymän rikosmysteerin kulissien taakse. Mitä tapahtui Susanille? Ja olisiko surullisen tragedian voinut estää?
”Vaikuttava kertomus erään perheen tragediasta.”– Publisher’s Weekly
Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa.
Kirjan on suomentanut Heidi Nieminen. Äänikirjan lukee Markus Niemi.
Palkittu bestsellerkirjailija Gregg Olsen on yhdysvaltalainen true crimen ja jännityskirjallisuuden mestari. Hän on kirjoittanut urallaan yli 30 kirjaa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt suomeksi suosittu true crime -teos Äitimme oli sarjamurhaaja (Into 2021).
Kokenut rikostoimittaja Rebecca Morris on kirjoittanut useita true crime -kirjoja ja tehnyt pitkän uran radio-, televisio- ja sanomalehtitoimittajana eri puolilla Yhdysvaltoja.
Antti Vihisen Vaaran värit-sarjan toisessa osassa liikutaan manserock-piireissä ja erityinen rooli on edesmenneellä kitarasuuruudella Petteri Salmisella.
Sinisessä enkelissä punotaan häikäisevä jännitysjuoni, joka tutkii ihmismielen ja historian synkeitä syvyyksiä manserockin tahdissa. Dekkari on jatkoa Punaiselle prinsessalle, joka oli arvostelumenestys.
”Juonenkäänteet ovat mukaansatempaavia ja pysyvät uskottavuuden rajoissa. Kuvio on looginen dekkareiden ongelmana usein olevaa loppuratkaisua myöten. Kirjassa vakuuttaa myös dekkarijuonen ja taustana olevien tositapahtumien välinen hallittu tasapaino.”
Aamulehti, 11.2.2021
Rikkaan teollisuussuvun musta lammas Miki Davidson kuolee kotonaan epäselvissä olosuhteissa, eikä hän ole perheen ainoa traagisesti kuollut jäsen. Halusiko joku tappaa fanien palvoman ex-rocktähden? Yksi mahdollinen epäilty tai todistaja makaa koomassa sairaalassa.
Tampereen punatiilitehtaiden ja teollistumisen historia on osa juonta
Komisario Markus Berglundia odottaa rikospaikalla vaikeasti hahmotettava sotku, joka ei jää Tampereen punatiilitehtaiden katveeseen. Herää vahva epäilys, etteivät Tamshell-konsernin kaikki toimet kestä päivänvaloa. Jäljet johtavat jopa vuosien takaiseen WTC-tornien iskuun. Selvää on vain se, että joku ei halua poliisin penkovan suvun salaisuuksia. Ennen kuin rujo totuus paljastuu, vaatii se vielä uuden uhrin.
Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa
Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen.
Antti Vihinen (s. 1961) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja. Hänen tiensä tamperelaisesta bändibussista kulttuuriteorian professoriksi Saksaan on uskomaton seikkailu. Vihinen on työskennellyt suomalaisen kulttuuriviennin tehtävissä Berliinissä ja Sibeliustalon johtajana Lahdessa. Vihistä on kehuttu kansainvälisen tason dekkarikirjailijaksi Vaaran värit-sarjan myötä.
Valtion velkaantumisella voi vähentää köyhyyttä ja eriarvoisuutta sen sijaan, että se johtaisi kriisiin. Modernin rahateorian avulla on mahdollista hillitä myös inflaatiota, kirjoittaa Kelton.
Moderni rahateoria (MMT) siirtää fokuksen kapeista budjettikysymyksistä laajempiin taloudellisiin ja sosiaalisiin hyötyihin. Se ymmärtää rahan, verot ja alijäämäisen kulutuksen tärkeän roolin aivan uudella tavalla ja määrittää, kuinka voimme käyttää resurssejamme vastuullisesti ja maksimoida yhteiskuntamme mahdollisuudet. Modernin rahateorian avulla voimme kuvitella uudenlaisen talouden ja politiikan ja siirtyä niukkuuden narratiivista kohti mahdollisuuksien maailmaa, Kelton kirjoittaa Alijäämämyytissä.
”Kirja saattaa lukuisien arvovaltaisten talousasiantuntijoiden mukaan olla tärkein nykyaikaisista rahajärjestelmistä koskaan kirjoitettu kirja. Alijäämämyytti on vaikuttanut erityisesti Yhdysvalloissa rahajärjestelmään liittyvään keskusteluun todennäköisesti enemmän kuin yksikään toinen teos.” – Risto Isomäki
Talous on renki – ei isäntä
Kelton murtaa myytit, jotka estävät meitä toimimasta: myytin siitä, että valtiontaloutta tulisi hoitaa kuin kotitalouden budjettia, että alijäämät vahingoittavat tulevia sukupolvia, syrjäyttävät yksityiset investoinnit ja pysäyttävät pitkän ajan talouskasvun, ja että tuhlaavaisuutemme on viemässä meitä kohti vakavaa kriisiä.
”Aina kun tulee puhe sosiaaliturvasta tai joku kongressin jäsen haluaa lisää rahaa koulutukseen tai terveydenhuoltoon, viriää vilkas keskustelu siitä, miten kaikki on ”maksettava”, jottei budjettialijäämä kasva. Olet ehkä huomannut, ettei vastaavaa keskustelua synny, jos on tarpeen kasvattaa puolustusbudjettia, pelastaa pankkeja tai antaa roimia verohelpotuksia rikkaimmille, vaikka nämä toimet lisäävätkin merkittävästi alijäämää. Eivätkä ne ole koskaan estäneet kongressia käynnistämästä sotaa.”
Kelton muistuttaa, että rahaa on aina, jos jotain halutaan saada tehdyksi. Halutessaan lainsäätäjät voivat ehdottaa lakeja, jotka nostavat elintasoa ja varmistavat tarvittavat investoinnit esimerkiksi koulutukseen.
”Julkinen velka ei rasita taloutta lainkaan”
Keltonin mukaan valtiontaloutta ei saisi ajatella yksityisen kotitalouden antaman mallin kautta. Kotitalous ei voi elää yli varojensa. Sen täytyy ansaita kaikki käyttämänsä raha ja maksaa velkansa takaisin.
Valtion, jolla on oma keskuspankki, ei puolestaan tarvitse ansaita omia rahojaan ennen kuin se voi käyttää ne esimerkiksi julkiseen terveydenhuoltoon, opetukseen, työttömyys- ja sosiaaliturvaan tai hyvälaatuisen tieverkoston ylläpitämiseen.
Valtio, jolla on oma keskuspankki, pystyy tuottamaan itse tarvitsemansa rahan ja ”lainaamaan” rahaa itseltään eli omalta keskuspankiltaan. Silloin kun valtio lainaa rahaa omalta keskuspankiltaan, sen ei tarvitse maksaa lainaamistaan rahoista korkoa eikä sen myöskään tarvitse koskaan maksaa itseltään lainaamiaan rahoja takaisin.
Lainat jäsenmaille määrittelevät Euroalueen tulevaisuuden
Stephanie Kelton nuhtelee Euroopan unionia samasta asiasta, mistä myös useat taloustieteen nobelistit ovat sitä kritisoineet: Euroalueen jäsenmaat luopuivat euroalueeseen liittyessään vapaaehtoisesti omista valuutoistaan ja keskuspankeistaan ja samalla mahdollisuudestaan kattaa suuri osa kuluistaan itse tuottamallaan rahalla. Tämän seurauksena euroalueen maat joutuvat nykyään lainaamaan tarvitsemaansa rahaa yksityisiltä pankeilta ja maksamaan näistä lainoista korkoa.
”Kelton on onnistunut lietsomaan toisinajattelua ja perinteiden kyseenalaistamista, mikä on välttämätöntä koronapandemian jälkeisessä maailmassa, kun talouden jumalten valta on pakko järjestää uudelleen.” -The Guardian
Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e- ja äänikirjapalveluissa.
Kirjan on kääntänyt Maarit Tillman-Leino ja Äänikirjan lukee Laura Heinonen.
Stephanie Kelton on taloustieteen ja yhteiskuntapolitiikan professori New Yorkin Stony Brook -yliopistossa. Hän on modernin rahateorian johtava asiantuntija ja entinen Yhdysvaltain senaatin budjettikomitean pääekonomisti. Kelton neuvoo ja konsultoi investointipankkeja ja salkunhoitajia eri puolilla maailmaa. Hän esiintyy usein radion ja television keskusteluohjelmissa. Alijäämämyytti nousi heti ilmestymisen jälkeen New York Timesin bestseller-listalle.
Stephanie Keltonin nopeasti klassikon aseman saavuttanut teos Alijäämämyytti selittää miksi.
Stephanie KeltoninAlijäämämyytti, (The Deficit Myth – The Modern Monetary Theory and the Birth of People’s Economy) saattaa lukuisien arvovaltaisten talousasiantuntijoiden mukaan olla tärkein nykyaikaisista rahajärjestelmistä koskaan kirjoitettu kirja.
Alijäämämyytti on vaikuttanut erityisesti Yhdysvalloissa rahajärjestelmään liittyvään keskusteluun todennäköisesti enemmän kuin yksikään toinen teos.
Brysselissä samansuuntaisia ajatuksia esittäneen Mariana Mazzucatonteokset saattavat löytyä vielä hiukan useampien komissaarien, ministerien ja europarlamentaarikkojen pöydältä kuin Stephanie Keltonin kirja.
Yhdysvaltain senaatin budjettikomitean pääekonomistina toimineen Keltonin mielestä useimpien maiden hallitukset suhtautuvat vanhanaikaisesti rahan käyttöön. Hallitukset toimivat ikään kuin rahayksiköt olisi edelleen sidottu kultakantaan, vaikka raha on nykyään käytännössä keskuspankkien tai yksityisten pankkien tyhjästä synnyttämää eli niin sanottua fiat-rahaa.
Se, pystyvätkö hallitukset nykyaikaistamaan tapaansa ajatella rahaa, saattaa ratkaista muun muassa Euroopan unionin sekä julkisen terveydenhuollon ja sosiaaliturvan tulevaisuuden.
Valtiontaloutta ei pidä ajatella kuin yksityistä kotitaloutta
Kelton sanoo, että valtiontaloutta ei saisi ajatella yksityisen kotitalouden antaman mallin kautta. Yksityinen kotitalous ei voi elää yli varojensa. Sen täytyy ansaita kaikki se raha minkä se käyttää ja maksaa velkansa takaisin.
Modernin rahateorian eli MMT:n mukaan valtion jolla on oma keskuspankki ei kuitenkaan tarvitse ansaita omia rahojaan ennen kuin se voi käyttää ne sellaisiin tarkoituksiin, joihin valtion täytyy rahaa käyttää, kuten esimerkiksi sairaanhoitajien palkkoihin, muuhun julkiseen terveydenhuoltoon, opetukseen, työttömyys- tai sosiaaliturvaan tai hyvälaatuisen tieverkoston ylläpitämiseen.
Nykyaikaisessa taloudessa valtio, jolla on oma keskuspankki, pystyy nimittäin tuottamaan itse tarvitsemansa rahan. Se pystyy luomaan rahaa tyhjästä ja lainaamaan rahaa itseltään, eli omalta keskuspankiltaan.
Silloin kun valtio lainaa rahaa itseltään eli omalta keskuspankiltaan, sen ei tarvitse maksaa lainaamistaan rahoista korkoa eikä sen myöskään tarvitse koskaan maksaa itseltään “lainaamiaan” rahoja takaisin. Sen täytyy vain huolehtia siitä, ettei se tuota liikaa rahaa, niin että rahan arvo inflatoituu. Vakavan inflaation uhatessa valtion täytyy päin vastoin kerätä osa rahasta pois markkinoilta esimerkiksi kiristämällä verotusta.
Esimerkiksi Japanin valtionvelka oli vuonna 2019 noin 96 000 Yhdysvaltain dollaria asukasta kohti, kaksi kertaa enemmän kuin Yhdysvaltojen asukasta kohti laskettu valtionvelka ja 240 prosenttia Japanin bruttokansantuotteesta.
Koska Japani on velkaa omalle keskuspankilleen, se ei ole ongelma, sillä lainaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin.
Jos valtio yrittää maksaa omalle keskuspankille omaamiaan velkoja väkisin takaisin, ikään kuin raha olisi edelleen sidottu kultakantaan, se aiheuttaa Stephanie Keltonin mukaan helposti taloudelle erittäin suuria ongelmia.
Valtionvelan raju lyhentäminen johtaa lamaan
Kelton tuo esille unohdetun tosiasian, joka on myös Suomessa ja Euroopassa hyvin ajankohtainen: valtionvelan nopea lyhentäminen johtaa aina lamaan.
Yhdysvallat on historiansa aikana lyhentänyt valtion velkaa merkittävällä tavalla kuusi eri kertaa, eli vuosina 1817-1821 (29%), vuosina 1823-1836 (100%), vuosina 1852-1857 (59 %), vuosina 1867-1873 (27%), 1880-1893 (57 % ja vuosina 1920-1930 (36 %).
Jokaisella kerralla seurauksena on ollut lama. Näin on Keltonin mukaan tapahtunut siksi, että aina kun valtio säästää, sen säästämät varat ovat poissa jostakin muualta eli talouden muilta toimijoilta: yhtiöiltä, yksittäisiltä kansalaisilta ja kansalaisyhteiskunnan toimijoilta.
MMT:n mukaan nykyaikaisessa maailmantaloudessa tarvitaan velkaa ottavaa valtiota, jotta talouden pyörät pyörisivät. Kun raha oli sidottu kultakantaan, lainojen takaisin maksussa oli oma ideansa. Mutta silloin kun kyseessä on valtion oman keskuspankin tyhjästä luoma fiat-raha, sen takaisin maksaminen aiheuttaisi laman täysin tarpeettomasti, ilman vastaavaa hyötyä.
Euroalueen erityinen tilanne
Stephanie Kelton nuhtelee Euroopan unionia samasta asiasta, mistä myös useat taloustieteen nobelistit ovat sitä kritisoineet: Euroalueen jäsenmaat luopuivat euroalueeseen liittyessään vapaaehtoisesti omista valuutoistaan ja keskuspankeistaan ja samalla mahdollisuudestaan kattaa suuri osa kuluistaan itse tuottamallaan rahalla.
Tämän seurauksena euroalueen maat joutuvat nykyään lainaamaan tarvitsemaansa rahaa yksityisiltä pankeilta ja maksamaan näistä lainoista korkoa. Sitä paitsi niiden on pakko jossakin vaiheessa maksaa yksityisiltä pankeilta lainaamansa rahat takaisin.
Tämä on johtanut euroalueen maiden nopeasti pahenevaan, aitoon velkaantumiseen ja nopeasti syveneviin taloudellisiin vaikeuksiin:
Euroalueen jäsenmaiden on yhä vaikeampi ylläpitää hyvälaatuista terveys- ja koulutusjärjestelmää sekä työttömyys- ja sosiaaliturvaa.
Tilanne saattaa tulevaisuudessa kärjistyä merkittävästi, ellei Euroopan keskuspankki ala järjestelmällisesti toimia niin kuin oikea keskuspankki ja “lainata” jäsenmailleen euroja, joita näiden ei koskaan tarvitse maksaa takaisin.
Menettely kielletään Euroopan unionin sopimuksissa, mutta Euroopan keskuspankki rikkoi jo kieltoa pakon edessä antaessaan jäsenmailleen käytännössä ilmaista koronaelvytysrahaa.
Koko Euroopan unionin tulevaisuus voi jatkossa riippua siitä, jatkaako Euroopan keskuspankki koronapandemian aikana käynnistämällään linjalla vai palaako se takaisin aiempaan ajatteluunsa.
Näistä syistä on hyvin todennäköistä, että Modernia rahateoriaa koskevat keskustelut tulevat jatkossa olemaan eurooppalaisen politiikan keskiössä. Ukrainan sodan aiheuttama inflaatio on vaikeuttanut asiaan liittyvän keskustelun käymistä, sillä MMT:n mukaan nopeutuneen inflaation aikana taloudessa kiertävän rahan määrää ei saa lisätä vaan sitä pitäisi ennemminkin vähentää.
Retkiä linnoituksille -kirja kertoo ensimmäisen maailmansodan aikaisen linnoitusketjun tarinan. Se on samalla myös opaskirja, jonka avulla linnoituksiin voi tutustua Helsingissä.
Pauli Jokisen kirja Retkiä linnoituksille vie pääkaupunkiseudun linnoituskohteisiin. Kirja kertoo myös linnoitusten historiasta. Venäjä oli sodassa Saksan kanssa ja pelättiin, että saksalaiset hyökkäävät Suomen halki Pietariin. Helsingin puolustusta ryhdyttiin siksi tehostamaan, ja linnoitustyöt kasvoivat 1910-luvun suurimmaksi rakennushankkeeksi koko maassa.
Kirjaan on koottu myös muistoja linnoitustöistä, joita kutsuttiin myös patteritöiksi ja vallitöiksi. Aikalaisten muistoja on koottu aikanaan Kansanrunousarkistoon, ja ne ovat nykyään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.
Vaarallisiin rakennustöihin tuotiin vankeja Kiinasta asti
Patteritöihin saavuttiin vapaaehtoisesti ympäri Suomen, mutta miehiä myös pakotettiin töihin. Kuri oli kovaa ja pinnaamista tapahtui paljon. Haminalainen mies muisteli:
“Jokainen yritti voittaa toisensa pinnaamisessa. Malliesimerkkinä kerrottiin, miten neljä miestä oli viikon yrittänyt rautakangilla nostaa kiveä ylös montun pohjasta. Aina kun se oli nousemaisillaan, se luiskahti takaisin kuoppaansa ja jäi sinne. Tällaista se suurimmalta osaltaan oli. Kukaan ei yrittänytkään tehdä mitään.”
Kallioiden louhiminen ja räjäyttely oli vaarallista puuhaa, ja linnoitustöissä kuoli kymmeniä miehiä. Mies Turun suunnalta kertoi:
“Työturvallisuus oli usein oman varovaisuuden varassa. Silpoontuneet jäsenet ja veren tahrimat vaatteet eivät olleet niinkään harvinaisia nähdä. Eräs betonimies kusi ylhäältä siltatelineeltä alas voimavirtalankaan, putosi kivikkoon ja kuoli.”
Patteritöihin tuotiin myös kiinalaisia, joista useat olivat entisiä vankeja. Suomalaiset suhtautuivat kiinalaisiin uteliaasti. Etenkin kiinalaisten ruokavalio herätti keskustelua. Eräs mies muisteli näin:
“Ne söivät Venäjältä tuotua ruokaa ja sen lisäksi muun muassa oravia. Kun ne näkivät oravan, niin ne ottivat takaa miehissä niin kauan kun saivat kiinni. Nylkivät sen ja repivät kappaleiksi ja söivät raakana.”
Kiinalaisten työrupeama jäi lopulta lyhyeksi, mutta vierailu jätti jälkiä Helsingin nimistöön.
Hyvin säilyneet linnoitukset on harvinaisuus, jota kannattaisi hyödyntää matkailussa
Patterityöt lopetettiin, kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Osa linnoitusrakennelmista valmistui, osa jäi keskeneräisiksi. Niitä on sittemmin tuhottu muun muassa kaupunkirakentamisen tieltä. 1970-luvulla linnoitukset suojeltiin ja liitettiin valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen joukkoon. Ne ovat säilyneet hyvin, koska niissä ei juurikaan taisteltu.
Linnoituksia löytyy metsistä, kallioilta, kaupunkiasutuksen keskeltä, puistoista ja katujen varsilta. Linnoitukset ovat tärkeä osa paikallishistoriaa mutta myös harvinaisuus koko maailman mittakaavassa. Harvaan pääkaupunkiin rakennettiin vastaavat puolustuslinnoitukset, jotka olisivat säilyneet yhtä hyvin.
Kirja nyt kirjakaupoissa, sekä e-kirjapalveluissa.
Pauli Jokinen on laaja-alaisesti Helsingin historiaan perehtynyt tietokirjailija, joka on aikaisemmin kirjoittanut kävelykirjoja, kuten suursuosioon nousseen Sunnuntaikävelyllä Helsingissä (Minerva 2010). Jokinen toimii kaupunkioppaana ja on järjestänyt tapahtumia Murhakävelyistä Helsingin kävelyfestivaaleihin. Hän on kirjoittanut kävelykirjojen lisäksi teokset Helsingin murhahistoria (2020), Turun Murhahistoria (2021) ja Verikoirat (2021).
Jonimatti Joutsijärven vahvaääninen kuvaus rakastetusta ja rajoja rikkoneesta runoilijasta avaa näkökulmia paitsi runouteen myös seksuaalivähemmistöjen asemaan ja poliittisten ääriliikkeiden historiaan sodanjälkeisessä Suomessa.
Runous oli Mirkalle kahtiajaon ylittämisen kulkuväline
Mirkka Rekola – Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin I on ensimmäinen elämäkertateos rakastetusta runoilijasta ja aforistiikan uudistajastajasta. Mirkka Elina Rekola (1931–2014) on keskeisimpiä modernistirunoilijoitamme, jonka tuotanto levittäytyy seitsemälle vuosikymmenelle. Rekolan kolme ensimmäistä teosta saivat ristiriitaisen vastaanoton, sillä ne eivät istuneet yksiselitteisesti perinteisen, modernistisen eivätkä 60-luvun poliittisen runouden käsityksiin. Sittemmin Rekolan sanataide on arvioitu ylittämättömäksi. Hän halusi tulla muistetuksi työnsä, ei elämänsä tai henkilönsä vuoksi, vaikkakin Mirkka Rekola kirjoittaa kokemuksensa läpi ja alati omasta elämästään.
Mirkka ihmetteli lapsuudessaan Tampereen ilmapiirin vihaa. Punaisten ja valkoisten katkeruus oli käsinkosketeltavaa. Jatkosodan päätteeksi hänen äärioikeistolainen isänsä sai tuomion maanpetoksesta. Kahtiajaon kipeys rikkoi Mirkan perheen, ja hän menetti kolmeksi vuodeksi läheisimmän ihmisensä, isänsä. 1960-luvun vasemmistoradikalismi ja 1970-luvun taistolaisuus, jotka tuomitsivat 1950-lukulaisen modernismin taantumuksellisuutena, ahdistivat häntä tätä taustaa vasten erityisesti.
Vastakohtien valta oli Mirkka Rekolalle kärsimystä lapsuudesta lähtien. Ihmisten kieli, sukupuoliroolit, filosofia ja yhteiskunnan rakenteet poukkoilevat vastakohtien heilureissa. Runous oli Mirkalle kahtiajaon ylittämisen kulkuväline. Ykseydenkokemuksen ilmaisu kielessä oli hänen suuri työnsä.
Elämäkerta huomioi runouden muotojen ja merkitysten synnyn eletyssä elämässä
Teos kattaa Rekolan elämän vaiheet lapsuudesta 1970-luvun loppuun saakka. Mirkan kirjailijuutta ja minuutta rakentavat aikalaishahmot, kuten esikuva Helvi ”Nalle” Juvonen, Tuomas Anhava ja hänen avara lukijuutensa sekä erityisesti Mirkan rakastettu Mirjam Polkunen.
Vaikuttavassa teoksessa kuvauksensa saavat vainojen, vainoharhojen, työn ja sairauden, rakkauksien ja pettymisten, näkyjen, kohtaamisten ja nähdyksitulemisten ajat. Myöhemmät elämänvaiheet ja teokset saavat huomion elämäkerran jälkimmäisessä osassa.
Mirkka Rekolan elämäkerta perustuu laajaan aineistoon, jossa mukana on kulttuurihistoriallisia aarteita, kuten lukuisia Mirkan kirjeitä rakastetulleen 1950-60-luvuilta. Pariskunnan rakkaus tulee kirjeissä esiin kauniisti ja kipeästi.
Mirkka pohti kouluiässä oliko ainoa tyttöjä rakastava tyttö. Täytyi olla samanlaisia. Mutta hän heräsi tietoisuuteensa varsin yksin, ilman esikuvia.
Miten poikkeavana voisi elää torjuvassa maailmassa?
Mirkan nuoruutta varjosti ahdistus ja itsetuhoinen ajattelu. Samaa sukupuolta rakastavia ihmisiä tai kuvauksia heistä ei ollut 1940-luvun Tampereella. Rekola kasvoi ilmapiirissä, jossa pelosta, järkytyksestä ja vihasta piti vaieta, eikä mielihyvää ja rakkautta voinut vapaasti ilmaista.
1950-1960-lukujen Helsingissä lesbosuhteita elettiin yksityisesti, useimmin kodeissa. Homoudesta langetettiin paljon tuomioita erityisesti miehille. Rikos oli ”haureus”, jonka todisteena voitiin pitää yhteen vedettyjä sänkyjä.
Myös Mirkka ja Mirjam joutuivat poliisin ahdistelemaksi. Syytteiltä vältyttiin, mutta vainot kuormittivat Mirkkaa, josta tuli pelokas ja vainoharhainen. Hän käveli Helsingin kaduilla jännittyneenä ja varoi vastaantulijoita kunnes hän sai pelosta tarpeekseen.
”Hän päätti kävellä vainoavan kaupungin uudeksi, opetteli kulkemaan rentoutuen, sivuuttamaan vainoharhat ja katseet.”
Kymmenet teosta varten tehdyt haastattelut sekä eräät erittäin harvinaiset Mirkan haastattelunauhat ja jopa Mirkan äidin haastattelu runoilijan lapsuudesta rakentavat elävää, inhimillistä ja vaikuttavaa kuvaa yhdestä tärkeimmistä suomalaisista kirjailijoista. Elämäkertaan on koottu myös kirjoissa vielä julkaisemattomia, unohdettuja runoja.
Mirkka Rekola – Elämä joka ei koskaan tullut kokonaan esiin I nyt kaupoissa. Äänikirja ilmestyy 3.5.
Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.
Jonimatti Joutsijärvi (s. 1984) on yksi nuoren polven lahjakkaimmista ja omaperäisimmistä runoilijoista ja kriitikoista. Joutsijärven esseeteos Ei mikään itsessään edusti ilmestyessään vuonna 2010 uutta kokemuksellista ajattelua, jota Rekola oli odottanut kirjallisuuteemme vuosikymmeniä.
Kun mietit kirjoja, joita ilmestyi sata vuotta sitten, ja kirjoja, joita ilmestyy nyt, eikö tunnukin, että ensimmäisten joukossa on monia klassikoita, kun jälkimmäisten parissa niitä on vähemmän?
Tarkoittaako tämä, että sata vuotta sitten tehtiin parempia kirjoja? Ei. Se tarkoittaa, että sadan vuoden takaisista julkaisuista suurin osa on ajan myötä häivytetty näkyvistä ja esille on jätetty vain harvat ja valitut. Menneisyydestä säilyneet kirjat ovat kaanonin kuratoimia, kun taas nykyään näemme koko julkaisukentän kaikkine joutavuuksineen. Tosiasiassa ennen julkaistiin suhteessa aivan yhtä paljon triviaaleja teoksia. Ne eivät vain pysy esillä.
Sen sijaan on totta, että sata vuotta sitten sellaisiin kirjoihin, jotka ovat jääneet elämään, kiinnitettiin enemmän huomiota. Niitä ostettiin ja lainattiin, niitä luettiin ja niistä keskusteltiin, ja niistä kirjoitettiin arvosteluja ja esseitä. Kirjat olivat silloin vakava juttu.
Nykyään julkisuus taas keskittyy niihin kirjoihin, jotka katoavat nopeasti näkyvistä. Jää kirjallisuushistorian tehtäväksi käsitellä huomionarvoisia teoksia. Meritoituneet kirjat siis pysyvät hengissä kuten ennenkin, mutta niiden mahdollisuus osallistua ajankohtaisiin keskusteluihin on kadonnut.
Hetken elävät kirjat kuitenkaan riitä kulttuurin rakennusaineiksi. Ne totuttavat helppouteen, josta puuttuvat merkitykset. Kulttuurin ylläpitämiseksi tarvitaan edelleen kirjallisuutta.
Nykyistä kirjallista kenttää pitäisi kohdella kaanonin tavoin: raakata hyvin perustein mutta säälimättä valokeilasta pois sellaiset kirjat, jotka eivät ansaitse huomiota. Se ei tarkoita, etteikö niitä voisi julkaista ja kuluttaa, mutta niille ei tarvitse antaa näkyvyyttä. Näin esiin jäävät aidosti arvokkaat teokset.
Tämä voi kuulostaa elitismiltä, mutta vielä pahempaa elitismiä on, jos kuka tahansa voi oman fiiliksensä perusteella määritellä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sitä voisi nimittää tunne-elitismiksi.
Kirjallisessa maailmassa vallitsee omituinen kauhun tasapaino. Kirjoja julkaistaan ja käsitellään mediassa teeskennellen, että ne ovat keskenään samalla viivalla. Yksiä saatetaan pitää arvosteluissa huonompina, toisia taas parempina, mutta lähtökohtaisesti kaikkia kirjoja kohdellaan samanarvoisina. Sitä ne eivät kuitenkaan ole, ja kustantajat, toimittajat ja myös lukijat tietävät sen.
Ilmiön taustalla vaikuttaa vanha suomalainen sivistysihanne. Se on todellisuudessa jo kuollut ja kuopattu, mutta sen henki leijuu kirjallisen kulttuurin yllä. Siksi jokainen julkaisu on jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta pakko esittää kirjallisuutena, vaikka se olisi vain – kirja.
Tästä päästään käytännön ratkaisuehdotukseen. Englanninkielisessä maailmassa erotellaan fiction ja literature. Ensimmäinen viittaa juonivetoisiin kirjoihin, joiden on tarkoitus toimia ajanvietteenä. Jälkimmäinen taas tarkoittaa kirjan sijaan kirjallisuutta, tietyt laatustandardit täyttävää tai ainakin niihin pyrkivää sanataidetta. Tämän erottelun käyttöönotto ja keskittyminen literatureen, kirjallisuuteen, toisi painavan sanottavan mukaan ajankohtaisiin keskusteluihin.
Käsitteiden erottelulla ei ole suoraa suhdetta tiettyihin lajityyppeihin: kirjallisuutta voivat olla tai olla olematta niin runot, romaanit, esseet, tietokirjat kuin akateemiset tutkimuksetkin.
Ongelmana on, että nykyään tuntuu olevan tavattoman vaikea sanoa, että yksi kirja on toista laadukkaampi muutenkin kuin henkilökohtaisena mielipiteenä. Tämä vaikeus kumpuaa juuri kirjallisuudettomasta kulttuurista, jossa jokainen on olevinaan oman elämänsä paras asiantuntija ja taidetta pidetään makuasiana. Taiteen kriteerit eivät kuitenkaan ole vain yksilöllisiä, vaan perehtyneiden asiantuntijoiden on mahdollista arvioida teoksia yleisesti.
Sinällään laatuluokittelussa ei pitäisi olla mitään ongelmaa, sillä samaa tehdään koko ajan klassikoiden kanssa. Vain ajankohtaiset klassikot tunnistamalla kirjallisuudella voi olla yhä arvoa.
Seija Paasonen sukeltaa 1800-luvun rohkeiden naistaiteilijoiden elämään heidän luontoa kuvaavien teostensa kautta. Kirja kertoo mies- ja naistaiteilijoiden sääaiheiden eroavaisuuksista ja miten naiset haastoivat aikakautensa normit.
Paasonen kertoo kymmenien taiteilijoiden elämänvaiheista, taiteilijanurista ja siitä, keitä he olivat ihmisinä. Kirjassa pääsee tutustumaan esimerkiksi suomalaiseen Emelie Wallenskiöldiin, joka ikuisti meteorin Helsingin taivaalla sekä norjalaiseen Betzy Akersloot-Bergiin, joka maalasi Englantia pommittamaan matkalla olleen saksalaisen zeppeliinilaivueen. Anna Boberg maalasi puolestaan usein yksin Lofooteilla.
Kirjaa varten Paasonen on tutkinut yli tuhat naistaiteilijoiden maalaamaa teosta. Taiteilijat elivät aikakaudella, jolloin naisilla ei ollut vielä samanlaisia mahdollisuuksia kuin miehillä päästä opiskelemaan ja toteuttamaan taiteilijanuraansa. Useamman naisen kohdalla vanhemmat mahdollistivat taideopiskelut, sillä he halusivat varmistaa tyttärilleen ammatit. Mutta kovin harvat naiset nousivat miesten rinnalle arvostettuina taiteilijoina tai teoksillaan museoiden seinille tai kokoelmiin.
Naisilta odotettiin perinteisesti pienikokoisia teoksia
Myös tekniikka ja teosten koko kuvailtiin sukupuolen kautta. Fanny Churbergin sanottiin maalaavan kuin mies, ja kriitikko J.J. Tikkanen kehui Helmi Biesen talvista teosta Näköala Pyynikillä HBL:ssä näillä sanoilla:
”Rouva Helmi Biese on pitkään ollut yksi lahjakkaimmista naistaiteilijoistamme. Hän on miehekkään voimakas ilmaisussaan ja värimaailmassaan sekä hän omaa meillä ei niin tavallisen näkemyksen siitä, mikä näyttää hyvältä kehyksen sisällä.”
Kirja kuljettaa lukijan elävästi maailman eri kolkkiin naisten matkalla luonnon ja sääilmiöiden äärelle
Useampi kirjan taiteilijoista eli piittaamatta naisille asetetuista soveliaisuussäännöistä. Catharine Hermine Kølleä pidetään Norjan ensimmäisenä naistaiteilijana ja jalkamatkaajana, patikoijana. Hän kirjoitti ja maalasi talvisin kotonaan Norjan Ulvikissa ja vaelsi kesäisin yksin – jopa Italiaan asti.
Anna Gardell-Ericson puolestaan sai kansainvälistä tunnustusta jo Tukholman opintojensa aikana. Hän myi ensimmäisen akvarellinsa Pohjoismaisessa taidenäyttelyssä ja vuonna 1876 hän voitti pronssimitalin maailmannäyttelyssä Philadelphiassa.
Fanny Churberg näyttää kokeneen luonnon läsnäolon vahvasti ja kirjoitti kiihkeän kuvauksen luontokokemuksestaan ystävälleen Karjalohjalta kesällä 1866:
”Olen tuntenut niin paljon, että olen ollut melkein pakahtua ja tunteet ovat kuitenkin täysin tyynesti pysytelleet piilossa. Täällä on ollut niin kaunista – ihanaa. Olen katsellut hellettä – rauhaa ennen myrskyä – koko luontoa niin hehkuvan raikkaana ja tyynenä (rakkauden kuva!).”
Naiset maalasivat enemmän akvarelleja
Paasonen on vertaillut kirjan aineistoa edellisen kirjansa aineistoon, joka koostui pääosin miesten taideteoksista.
”Naiset maalasivat miehiä enemmän kesää ja päivää. Miehet taas maalasivat hieman naisia enemmän talvea ja iltaa. Miehillä oli myös hieman naisia monipuolisempi pilvi- ja säävalikoima.”
Kirja nyt kirjakaupoissa sekä e- ja äänikirjapalveluissa.
Seija Paasonen on meteorologi ja kuvataiteen harrastaja, joka on kiinnostunut erityisesti maisemamaalauksista. Paasosen tutkimusten pohjalta on syntynyt aiemmin mm. kirja Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin (2018), taidenäyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä (2019) sekä Ylen podcastsarja (2019) ja tv-dokumentti (2021) molemmat nimeltään Taiteilijoiden taivaat.
