jukka | Into Kustannus

Julkaistu 16.8.2022 tehnyt jukka

Reijo Rautajoen koskettava ja ajankohtainen tositarina inkeriläisten kohtalosta sekä pakkopalautusten jatkuvasta pelosta sodanjälkeisessä Suomessa

”Älä avaa ovea kenellekään vieraalle. Siellä voi olla miehiä, jotka vievät äidin pois.” Äitini kuului niihin, joita venäläisten hallitsema valvontakomissio etsi sodan jälkeen. Natsiarmeijan palveluksessa olleena hän sai neuvostohallinnon silmissä sotarikollisen leiman otsaansa. Pakkopalautus Neuvostoliittoon oli hänen suurin pelkonsa koko loppuelämän ajan.

Tsaarin Venäjältä natsien sihteeriksi ja äidiksi sodanjälkeiseen Suomeen

Inkeriläisten palautus Neuvostoliittoon 1944–1945 merkitsi jatkoa sille hitaalle kansanmurhalle, jota Stalinin hallinto harjoitti inkeriläisiä kohtaan neljännesvuosisadan ajan. Palautus oli petos, johon syyllistyivät sekä Neuvostoliitto että Suomen valtiojohto. Rautajoen historiateos on läpileikkaus Neuvostoliiton synkimpien vuosien vaikutuksista inkeriläisten elämänmenoon. Kirja Inkeriläinen äitini on taitavasti rakennettu kokonaisuus, joka laajentaa yksilön näkökulman koskemaan laajasti koko inkeriläisyyttä. Siinä toistuvat samat surulliset vaiheet, joita näemme tämänkin päivän maailmassa: vaino, sota, nälkä, karkotukset.

”Elsalla ei ollut valmiita keinoja kanavoida tai käsitellä pelkoa. Hän näki läheltä, miten vihollinen toimii, oli se venäläinen, saksalainen tai suomalainen. Suomeen tultuaan terapiaa ei ollut tarjolla. Oli luontevaa, että hän tapasi muita vainojen ahdistamia maanmiehiään. Hänen tukiverkkonsa olivat perhe ja laaja lähisuku. Vain läheisten kanssa hän saattoi puhua asioista.”

Filosofian tohtori Reijo Rautajoki kuvaa kirjassa äitinsä seikkailunomaisen tarinan, jossa Tsaarin Venäjällä syntyneestä tytöstä tuli ensin opettaja neuvostokouluun. Saksan miehitysaikana äiti ajautui natsien sihteeriksi ja sodan jälkeen lopulta opettajaksi Takahuhdin kansakouluun Tampereelle. Äidin elämäntarina on henkeäsalpaava matka, joka saa lukijan pohtimaan suhdettaan rauhaan, pysyvyyteen ja turvaan.

Inkerinsuomaisten kohtalo on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan

Inkerinsuomalaisia asui Leningradin ympäristössä ennen toista maailmansotaa 150 000 henkeä. Heistä lähes puolet vangittiin, karkotettiin tai teloitettiin Stalinin 25 vuotta kestäneen valtakauden aikana. Hidas kansanmurha kuihdutti lopulta koko inkerinsuomalaisen yhteisön. Rautajoki kutsuukin kirjassaan Neuvostoliittoa ”valheen valtakunnaksi”.

“Neuvostoliitto ei tyytynyt siihen, että valtaosa inkeriläisistä palasi takaisin. Loputkin haluttiin palauttaa entiseen kotimaahansa. Inkeriläisten jahti jatkui vielä vuosia sen jälkeen, kun valvontakomissio oli poistunut maasta Pariisin rauhansopimuksen perusteella vuonna 1947. Neuvostoliiton suurlähetystö Helsingissä peri komission tehtävät ja jatkoi Suomen hallituksen painostamista tänne jääneiden inkeriläisten palauttamiseksi 1950-luvun puoliväliin asti.”

Kirjan erityisen ajankohtaiseksi tekee Ukrainan sota: Nykyinen Putinin Venäjä toteuttaa politiikassaan Stalinin menetelmiä astetta hienostuneemmin. Valtion kanavat syöttävät kansalaisille uskomattomia valheita. Ihmisiä vangitaan tekaistuilla syytteillä. Kaava on sama kuin Stalinilla: ihmishengellä ei ole arvoa, mikä näkyy Ukrainan silmittömässä tuhoamisessa, sanoo Reijo Rautajoki.

Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen.

Reijo Rautajoki (s. 1946) on filosofian tohtori ja tietokirjailija, joka on tehnyt inkerinsuomalaisuudesta väitöskirjan. Rautajoki on suosittu luennoitsija ja aktiivisesti mukana nostamassa inkeriläisyyttä uudelleen ihmisten tietoisuuteen.

Julkaistu 16.8.2022 tehnyt jukka

Voiko perhe-elämä lasten ja nuorten kanssa sujua ilman tappelua ja tunnemyrskyjä? Suomen Supernannylta uusi kirja

Suomen Supernanny Pia Penttala antaa käytännön ohjeita siihen, miten saada aika riittämään perheelle arkisin, miten nuorten yksinäisyyteen kannattaa puuttua ja miten kodin ja koulun yhteistyö saadaan sujumaan.

Kirja Suomen Supernanny – Lempeämpää perhe-elämää esittelee tosielämän tapauksia, joista luovitaan Supernannyn asiantuntevan avun tukemana kohti elämää, jossa kaikilla on turvallisempaa olla. Pia Penttala antaa ihmisläheisellä otteellaan toivoa kaikille perhearjen hankaluuksien kanssa painiville. Hän toteaa, että lapsi voi muuttua vain, jos aikuiset hänen ympärillään muuttuvat.

Tavoitteena miellyttävä arki – miten järjestää illat, jotta riittävästi aikaa olisi sekä lapsille, että aikuisille?

Monelle perheelle arki menee suorittamiseksi ja varsinkin loman jälkeen lyhyet illat korostuvat. Jos laadukasta yhdessäoloa ei ole riittävästi, se saattaa vaikeuttaa lasten nukuttamista, mikä puolestaan vaikuttaa vanhempien palautumiseen. Supernanny korostaa läsnäolon tärkeyttä:

”Jokaisella vanhemmalla on oikeus olla laiska tai tehdä töitä kotona. Oleellista on, että kun olemme lapsen kanssa, meidän pitää keskittyä häneen. Joka päivä.
Sen jälkeen ja hetkien välissä voimme olla laiskoja tai tehdä töitä tai soittaa kaverille. Jos räävimme joka suuntaan ja teemme kaiken puolittaisesti keskittyen, mikään ei hoidu kunnolla. Ei lapsen hoito eivätkä työt. Eikä laiskottelu.”

Myös itsenäiset ja hyvin pärjäävät teinit tarvitsevat tukea ja huomiota

Lapset tarvitsevat vanhempiaan kasvaessaan kohti aikuisuutta. Lasten oikeuksien lisääntyessä vanhempien tehtävä on opettaa heille myös vastuunottoa. Pettymysten sieto koettelee usein koko murrosikäisen lapsen perhettä, mutta kukaan ei saa ohittaa sitä. Se kuuluu nuoren kasvuun.

Nuoruusikä viestittää usein yksin pärjäämistä, mutta vanhempien tehtävänä on kysellä säännöllisesti nuoren kuulumisia ja suunnitelmia. Näin he pysyvät perillä nuorensa käsityskyvystä elämän eri osa-alueilla ja osoittavat kiinnostusta lastaan kohtaan. Nuorella pitää olla tunne, että hän kelpaa ja on kiinnostava vanhemmilleen myös aikuistuessaan. Aikuistuminen voi olla vierasta nuorelle itselleen, ja hänelle on lohdullista, että omat vanhemmat eivät ujostele muuttuvaa lastaan.

Kenellä on kasvatusvastuu, kodilla vai koululla?

Näin kouluvuoden alussa moni jännittää sitä, miten lapsi tulee pärjäämään koulussa muiden kanssa varsinkin, jos lapsella on haasteita tunteiden säätelyssä. Erilaisuudesta tulee helposti heikkous, jonka muut vaistoavat, ja jos maaperä on oikeanlainen, lapsi saattaa joutua kiusatuksi. Valitettavasti opettajien työstä on tullut selviytymistä ja siksi koulussa pitäisi olla opettajien lisäksi muita aikuisia ammattilaisia lasten ympärillä.

Supernanny muistuttaa, että vaikka opettajan työmäärä olisikin kasvanut suhteettoman suureksi, sen ei pitäisi missään nimessä kaatua lapsen niskaan. Ryhmän vetäjällä pitää olla ammattitaitoa huomata, että kun joukossa on joku hieman erilainen, toimintaa pitää heti alkaa suunnitella niin, että se viestii, että kaikille on tilaa ja että kaikki ovat tärkeitä tyyppejä.

”Kasvatusvastuu on näin ollen sekä vanhemmilla, että koululla ja siksi on tärkeää, että he kommunikoivat ja luovat yhteisen strategian lapsen tukemiseksi.”

Suomen Supernanny Pia Penttala on erityistason psykoterapeutti, lastensuojelualan ammattilainen ja kolmen lapsen äiti. Hän on yli kolmenkymmenen vuoden kasvatusalan uransa aikana nähnyt kaikenlaisia perheitä ja tilanteita. Venla-palkittua Supernanny Suomi -ohjelmaa on tehty kolme tuotantokautta.

Toimittaja Risto Pakariselta on aiemmin ilmestynyt teokset Jonain päivänä Jennifer (Harper Collins 2019), Alpo Suhosen kanssa kirjoitettu Markku Kanerva – Näin valmennan voittajia (Into 2020), Suomen Supernanny I (Into 2021) sekä Janne Puhakan tarina Ulos kopista (Johnny Kniga 2022).

Julkaistu 15.8.2022 tehnyt jukka

Voiko hylätyksi tulemisen jäljistä koskaan toipua? Poisannettu on adoptiolapsen koskettava kasvutarina

Anne-Maarit Koivuniemi matkaa lapsuuteensa ja kokoaa elämänsä palasia yhteen. Hänet annettiin adoptiolapseksi 1960-luvun Suomessa, jolloin adoptioon liittyi paljon häpeää ja salailua, eikä lasten tunteita ymmärretty, arvostettu, saati huomioitu.

Kirjassaan Poisannettu Anne-Maarit Koivuniemi antaa äänen Suomessa adoptoitujen kokemuksille ja avaa lukijalle yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien maailmaa.

Vielä 1960-luvulla adoptiosta vaiettiin tietoisesti ja adoptio poisti kokonaan lapsen menneisyyden. Lapsen aikaisempi nimi, biologiset vanhemmat ja suku lakkasivat olemasta. Adoptiovanhemmat ottivat lapsen, josta biologiset vanhemmat eivät pystyneet tai halunneet huolehtia. Kuviteltiin, että biologisten vanhempien ei tarvitsisi hävetä elämäntilannettaan tai päätöstään luopua lapsesta, kun asia vain unohdetaan. Toisaalta moni lapsensa pois luovuttanut äiti toivoikin asian pysyvän salassa, sillä avioton lapsi oli yhtä suuri häpeä kuin lapsen poisantaminen.

Kuinka pitkälle ihmisen ensimmäiset vuodet ja kiintymyssuhteet määrittävät elämän suuntaa?

Adoption seurauksena Koivuniemen elämää on värittänyt kokemus hylätyksi tulemisesta.

”Tiedostin, että jotakin hyvin erikoista oli tapahtunut syntymäni jälkeen, mutta niistä asioista ei ollut lupa puhua. // Ymmärsin, että minuun liittyi ihmisiä ja tapahtumia, joista ei kotona haluttu keskustella. Minulla ei ollut yhtään kunnollista muistoa ensimmäisestä elämästäni. Alitajunnastani ei noussut kuin epämääräisiä, heikkoja välähdyksiä ihmisistä, jotka olivat olleet minulle tärkeitä. // Elin todellisuudessa, joka kielsi minulta menneisyyden. Syvällä sielussani jäyti kummallinen ajatus ensimmäisen perheen yhtäkkisestä katoamisesta ja siitä, kuinka olin jäänyt ihan yksin uusien ihmisten kanssa.”

Kun adoptioon liittynyt salaisuuden verho vihdoin raottui, hyvän kasvattiperheen jäsenenäkin ”onnetarten ottolapsi” koki olevansa ulkopuolinen. Elämän täyttivät monenlaiset ahdistus- ja pelkotilat, joita 60-luvun kasvatusilmapiirissä ei osattu kohdata rakentavasti. Turvallisuuden järkkyminen varhaislapsuudessa on näkynyt elämässä monin tavoin läpi vuosikymmenten.

”Haalin ympäristöstä ja tutuilta ihmisiltä pysyvyyden tunteita sisälleni. Mietin, voinko luottaa ihmisiin. Olin varuillani ja elin koko ajan pienessä jännityksessä osaamatta rentoutua, sillä halusin maailmani säilyvän ennallaan. Rakastin rutiineja, ja kuuntelin korva tarkkana aikuisten keskusteluja, sillä pelkäsin yhtäkkisiä muutoksia. Kärsin eroahdistuksesta, joka oli saanut alkunsa varhaislapsuudessani.”

Kun muistot eivät enää määritä elämää, ne antavat sille merkityksen

Hylkäämiskokemukset muovasivat Koivuniemestä epävarman lapsuuden läpi rämpineen onnettoman nuoren. Poisannetuksi joutuminen on vaikuttanut kaikkiin hänen ihmissuhteisiinsa ja elämänsä valintoihin. Vasta aikuisiän psykoterapiassa hän oppi hyväksymään kipeän menneisyytensä.

”Tiesin nyt omasta kokemuksesta, että muistojen ei kuulu määrittää elämäämme, vaan antaa sille merkitys. Raskaistakin vaiheista voi löytää positiivisen sielun, ja huomata, että vaikeudet ovat tehneet meistä juuri niin vahvoja ja rohkeita kuin haluamme. Lapsuuden muistot kantavat meitä elämämme loppuun saakka, eikä kukaan voi ottaa niitä meiltä pois. Pitkän henkisen matkan kuljettuani olen saanut versoa takaisin juurilleni, joten mitään salattavaa tai hävettävää ei enää ole.”

Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Anne-Maarit Koivuniemi (s.1964) on sairaanhoitaja ja geronomi. Koivuniemi on toiminut vanhempiensa omaishoitajana ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Muista minut – vanhempieni Alzheimer (Atena 2016).

Julkaistu 11.8.2022 tehnyt jukka

Subutex-ilmiötä kuvaava kirja sukeltaa syvälle huumeaallon ylipyyhkäisemään Raaheen, jossa huumeet ovat vieneet kokonaisia perheitä

Subutex- kaupungin kasvatit on läheltä kuvattu tositarina Raahen pojista, joiden perheissä Subutex-riippuvuus siirtyi vuosituhannen vaihteessa veljeltä toiselle. Kirja kuvaa valokuvin ja kertomusten kautta Suomessa eniten huumekuolemia aiheuttavan buprenorfinin käyttäjien kaunistelematonta arkea.

Kirjassa Subutex-kaupungin kasvatit kerrotaan niin sanotun toisen, 1990-luvulla alkaneen huumeaallon lapsista. Tuona vuosikymmenenä huumeet levisivät kaupungeista maakuntiin. Kirjailija Laura Juntunen kuvaa esikoiskirjassaan tätä Raahessa tapahtunutta ainutlaatuista painajaista, jota kaupungissa todistettiin huumeaallon seurauksena. Kun Subutex vyöryi kaupungin yli kuin hyökyaalto, vei se mukanaan kokonaisia perheitä. Jäljelle jäi pahimmillaan vanhempia, jotka joutuivat hautamaan kaikki lapsensa buprenorfinin takia. Tänään huumeiden käyttö ja kokeilut ovat koko Suomessa huomattavasti korkeammalla tasolla kuin 1990-luvulla, ja Subutex-ilmiö on laajalle levinnyt ongelma. Toimittajana työskennellyt Juntunen on myös valokuvannut kirjaansa niin sanottuja Raahen poikia, joiden elämää varjostaa huumeiden päivittäinen käyttö.

Huumekuolemien ehkäisyssä on kyse yhteiskunnallisista arvovalinnoista

”Jokainen kuolema on yhtä numeroa laajamittaisempi tragedia. Jokaisella käyttäjällä on myös omaisia, joita läheisen riippuvuus koskettaa. Heillä on vanhempia, sisaruksia, ystäviä ja lapsia. Suomen päihdehistoriassa Raahe on lopulta ollut vain pisara meressä. Mutta Henkalle, minulle ja muille ystäväporukkamme jäsenille se on ollut ratkaisevan tärkeä. Se on ollut meille koko elämä.”

Keskimäärin huumeisiin kuollaan Suomessa noin 33-vuotiaana, yksin ja nukkuessa. Huumemyrkytyskuolemissa nuorten osuus on Suomessa kasvussa, joka on kansainvälisestikin tarkasteltuna poikkeuksellista. Juntunen kertoo kirjassaan, että muualla Euroopassa huumeisiin kuollaan huomattavasti vanhempana, keskimäärin 40-vuotiaana. Huumekuolemia voitaisiin kuitenkin ehkäistä: Juntunen peräänkuuluttaakin kirjassaan huumeita jo ongelmallisesti käyttäville matalan kynnyksen palveluita sekä nopeaa ja vaivatonta hoitoon pääsyä. Kyse on yhteiskunnallisista arvovalinnoista ja poliittisista päätöksistä, sanoo Juntunen.

Ongelmat tai huumeet eivät katoa vaikenemalla

”En mää olis tässä, jos haluaisin käyttää huumeita. Jos haluaisin käyttää, käyttäisin. En mää silloin hakis apua kerta toisensa jälkeen. Lopettaminen ei vaan ole niin helppoa.”

Subutex-kaupungin kasvatit on koskettava kertomus varjoyhteiskunnasta, jolle moni haluaa kääntää selkänsä. Millaisena toivo Subutex-riippuvaiselle näyttäytyy ja onko sitä näköpiirissä? Miten kuolemaan suhtautuminen muuttuu, kun kuolema on tavallaan läsnä joka päivä Raahen poikien elämässä? Mitä omaiset voivat tehdä, kun läheinen tuhoaa itseään? Laura Juntusen valokuvitettu teos konkretisoi yhteiskunnallisen tuen riittämättömyyden ja toivottomuuden seuraukset kaupungissa, jonka yli huumeiden hyökyaalto on pyyhkäissyt. Teos tarjoaa lukijalleen matkan maamme varjoiselle puolelle, jossa elämän arvo mitataan joskus grammoissa.

Laura Juntunen (s. 1991) on raahelaislähtöinen vapaa toimittaja, joka on erikoistunut yhteiskunnallisiin teemoihin ja rakenteellisiin ongelmiin. Juntusen töitä on julkaistu useissa medioissa. Subutex-kaupungin kasvatit on hänen esikoisteoksensa, jota tehdessään hän kulki pohjoissuomalaisten päihteiden käyttäjien mukana yli kahden vuoden ajan.

Äänikirjan lukee Arttu Kurttila.

Julkaistu 9.8.2022 tehnyt jukka

Miksi ihminen on nostanut itsensä yli muiden ja miten palauttaa kestävä suhde muihin lajeihin?

Millaista on olla ihminen keskellä ekokriisiä ja miten tähän on päädytty? Sami Keto avaa kirjassaan Enemmän kuin sapiens miksi moni länsimaalainen kokee merkityksettömyyttä, vaikka meillä on jo kaikki. Kun ihminen on nostettu muiden lajien yläpuolelle, olemme kadottaneet merkitykselliset suhteet sekä toisiin ihmisiin että muihin eliöihin.

Mitä on olla ihminen? Ihminen on hakenut tähän kysymykseen vastausta – ja tullut luoneeksi kertomuksia ihmisyydestä. Kertomukset ovat olleet ihmisyyden erityisyyden kertomuksia, joiden tarkoitus on usein ollut oikeuttaa muun elämän hallitsemista ja kaltoinkohtelua.

Räikeimmillään erityisyyden kertomukset esittävät, että ihminen on aivan eri luokkaa kuin muut eliöt. Luokkaeron rinnalle on luotu vähemmän räikeä erityisyyden kertomus, jossa puhutaan aste-erosta. Mutta tässäkin kertomuksessa on se ongelma, että mittarina on edelleen ihmisen ominaisuudet ja ihmiselämän merkitykset, joihin muita eliöitä, pääasiassa eläimiä, verrataan. Muut eliöt tai eläimet tulee siis samalla määritellyksi sen kautta, mitä niiltä puuttuu suhteessa ihmiseen.

Vuorovaikutus on mahdollista, vaikka elämme erilaisissa aistitodellisuuksissa

Kaikki elämänmuodot ovat keskinäisriippuvaisessa suhteessa toisiin elämänmuotoihin. Ihmisellekin tärkein kysymys ei ole “mitä on olla ihminen?” vaan “miten elää yhdessä muiden kanssa?” Vaikka eri eliöt elävät erilaisissa aistitodellisuuksissa, on näiden eri “maailmojen” välillä kuitenkin kosketuspintaa, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen. Ihmisen ja muiden eliöiden välinen vuorovaikutus ei perustu yhteiseen kieleen ja käsitteisiin, vaan aisteihin, tunteisiin ja kehollisuuteen. Empatia on hyvä esimerkki lajienvälisen vuorovaikutuksen mahdollistajasta.

Vanhoissa alkuperäiskansojen kulttuureissa lajienvälisellä vuorovaikutuksella on ollut tärkeä rooli, joka on usein myös yhdistetty heidän kykyynsä elää ekologisesti kestävästi. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa ei kuitenkin voi omia tai omaksua alkuperäiskansojen läheistä luontosuhdetta suoraan, vaan täällä on muodostettavaa omaa aikaan ja paikkaan sopivaa kestävää luontosuhdetta.

Ekokriisin aika ei kutsu sankareita vaan hyviä jäseniä

Teos valaisee toisenlaista elämän ja ihmisyyden kertomusta ja pyrkii antamaan vastauksia kysymykseen, miten elää yhdessä muiden kanssa, osana elonkirjoa. Keto osoittaa, että kaikessa on aina kyse enemmän kuin ihmisestä.

Hyvän elonkirjon jäsenyyden mahdollisuus on siinä, kun ihmiset yhdessä sitoutuvat johonkin paikkaan ja alkavat muuttaa tapaansa ajatella, toimia ja elää tuossa paikassa ja tuosta paikasta, tuhoamatta sitä. Keto esittelee eri tyylilajeja yhdistävässä kirjassaan kasvatusajattelua ja -käytäntöjä, joilla hyvään elonkirjon jäsenyyteen voisi kasvaa.

Sami Keto on ekologi ja kasvatustieteilijä. Työssään hän pyrkii kuromaan yhteen repeämää, jonka kulttuuriset kertomukset ovat ihmisen ja muun elämän välille aiheuttaneet. Kedon aikaisempia teoksia ovat muun muassa yhdessä Elisa Aaltolan kanssa kirjoitetut Eläimet yhteiskunnassa (Into 2015) ja Empatia – Myötäelämisen tiede (Into 2017).

Julkaistu 8.8.2022 tehnyt jukka

Mengelelle Auschwitzissa tanssinut Edith Eger: Vaikeimmistakin kokemuksista voi toipua mielen voimalla

Edith Egerin lohdullinen ja voimaannuttava tositarina siitä, kuinka kuka tahansa voi löytää avaimet vapauteen oman mielensä vankilasta.

Edith Eger joutui kuusitoistavuotiaana perheinensä Auschwitzin keskitysleirille. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Eger joutui tanssimaan Josef Mengelelle selviytyäkseen hengissä. Kun vangit vihdoin vapautettiin vuonna 1945, Eger löytyi ruumiskasasta, juuri ja juuri elossa. Sodan jälkeen hän pakeni Yhdysvaltoihin ja opiskeli psykologian tohtoriksi. Eger auttoi potilaitaan käsittelemään traumojaan samalla, kun hän kamppaili omien muistojensa kanssa. Lopulta hänen oli kohdattava menneisyytensä voidakseen antaa anteeksi – itselleen.

”Minulla oli joskus tapana kysyä: Miksi minä? Miksi minä jäin henkiin? Tuo kysymys on sittemmin vaihtunut, ja nykyään kysyn: Miksen minä? Kun seisoin lavalla uuden sukupolven vapaustaistelijoiden ympäröimänä, pystyin havaitsemaan tietoisesti jotain, mikä on usein vaikeasti hahmottuvaa, lähes näkymätöntä: menneisyyttä pakenemalla tai nykyhetken tuskaa vastaan taistelemalla teemme itsestämme vankeja. Vapaus on sitä, että hyväksymme sen, mitä on, ja annamme itsellemme anteeksi, avaamme sydämemme löytämään tässä hetkessä olevat ihmeet.”

”Ihmisten suurin hätä on nälkä”

Edith Eger on erikoistunut traumaperäisen stressin (PTSD) hoitoon. Edelleen, vielä yli yhdeksänkymmenen vuoden iässä, hän ottaa vastaan potilaita ja toimii muun muassa Yhdysvaltojen puolustusvoimien konsulttina resilienssikoulutuksen ja PTSD:n hoidon alalla. Egerin mukaan potilaiden yleisin haaste on menneisyydestä irti päästäminen. Hän korostaa kirjassaan, että emme voi muuttaa sitä, mitä on tapahtunut, mitä olemme tehneet tai mitä meille on tehty. Sen sijaan voimme kuitenkin valita, miten elämme nyt – voimme valita vapauden.

”Jos minulta kysyttäisiin, mikä on ollut hoitamieni ihmisten tavallisin diagnoosi, se ei olisi masennus tai traumaperäinen stressihäiriö…sanoisin, että ihmisten suurin hätä on nälkä. Olemme nälkäisiä. Meillä on hyväksynnän, huomion ja rakkauden nälkä. Tunnemme nälkää, sillä haluaisimme syleillä elämää, tuntea itsemme paremmin ja toteuttaa aitoa minuuttamme.”

Vastoinkäymiset ovat osa elämää, mutta uhriksi jääminen on valinta

Kirjassaan Eger syventyy uhriuden käsitteeseen ja siihen, kuinka uhrius kumpuaa lopulta aina sisältäpäin. Tarina on esimerkki siitä, miten eheytyminen on lopulta omissa käsissämme. Egerin tarina on koskettava kuvaus toipumisesta, josta voimme oppia: Hän ohjeistaa lukijaa, että jokainen meistä voi selvitä vaikeimmistakin kokemuksista, kunhan otamme vastuun omasta hyvinvoinnistamme.

”Traumoista selviytyminen ja kyky nauttia elämästä vaikeiden kokemusten jälkeen edellyttää menneen ja nykyisyyden täydellistä hyväksymistä. Jos vähättelemme omaa tuskaamme tai rankaisemme itseämme siitä, että tunnemme olevamme eksyksissä, eristyksissä tai peloissamme elämän haasteiden edessä – niin vähäpätöisiltä kuin haasteemme jostakin toisesta saattaisivatkin vaikuttaa – valitsemme uhrin roolin. Silloin emme näe vaihtoehtojamme ja päädymme tuomitsemaan itsemme. ”

”Auschwitzin tanssija on lahja ihmiskunnalle. Harvinaislaatuinen ja ajaton tarina, jonka ei halua loppuvan ja joka muuttaa lukijan ikuisiksi ajoiksi.”

– Desmond Tutu

Kirjan on kääntänyt Kirsimarja Tielinen ja kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa. Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Edith Eva Eger (s. 1927) on unkarilaissyntyinen psykologi ja holokaustin selviytyjä. Hän on erikoistunut traumaperäisen stressin hoitoon. Kalifornian yliopiston tohtori Eger on esiintynyt useissa televisio-ohjelmissa, ja hän on kysytty puhuja maailmalla.

Julkaistu 5.8.2022 tehnyt jukka

Näin suomalaisten elämänlaatu ja tyytyväisyys ovat parantuneet 50 vuodessa

Elämme muuttuvassa maailmassa, mutta miten suomalaiset voivat tänään verrattuna 1970-lukuun? Erik Allardtin hyvinvointimallin avulla tutkijat selvittivät, miten aineellinen hyvinvointi, yhteisyyssuhteet sekä itsensä toteuttaminen ovat kehittyneet.

Suomalalaisten hyvinvoinnin muutoksia pitkällä aikavälillä kuvataan tavallisesti tilastojen avulla ja historiantutkimuksen keinoin. Hyvinvointitutkimuksen omat keinot ovat harvemmin olleet käytössä pitkän ajan tarkasteluissa, kuten tässä tutkimuksessa. Akateemikko Erik Allardtin tutkimuksen ”Hyvinvoinnin ulottuvuuksia” (1976, aineistot 1972) toisto vuosina 2017 ja 2019 kerätyillä aineistoilla antaa kuvan siitä, mikä suomalaisten hyvinvoinnissa on muuttunut ja mikä pysynyt ennallaan.

Allardtin kuulu kolmijako ”having-loving-being” osoittautui edelleen käyttökelpoiseksi

Tutkimus myös testaa ”Allardt-hyvinvoinnin” kolmen hyvinvointiulottuvuuden (having, loving, being) toimivuutta puoli vuosisataa kolmijaon kehittämisen jälkeen. Aineellinen hyvinvointi, yhteisyyssuhteet sekä itsensä toteuttaminen ovat tarkastelussa rinnakkain tavalla, johon esimerkiksi tilastosarjoja tutkimalla ei päästä. Allardt-hyvinvointi syntyi aikanaan täydentämään ja haastamaan niin sanottua resurssipohjaista hyvinvointikäsitystä, jossa pääroolissa ovat ihmisten käytössä olevat voimavarat ja niiden jakautuminen. Allardtin käsitteistö osoittautui edelleen käyttökelpoiseksi.

Lähes 50 vuoden väli tutkimusaineistojen keruussa tuotti ongelmia. Vuonna 1972 tutkimus tehtiin henkilökohtaisin haastatteluin, vuonna 2017 vastaajat itse täyttivät kyselylomakkeen. Tulosten varmistamiseksi vuonna 2019 tehtiin henkilökohtaisiin haastatteluihin perustuva muutamiin kysymyksiin perustuva tutkimus. Näitä kolmea aineistoa vertaamalla voitiin osoittaa, että aineistonkeräysmenetelmä vaikuttaa tuloksiin, joten päätelmiin on syytä suhtautua varovaisesti.

Suomalaiset ovat tyytyväisempiä yhteiskuntaan

Tulosten ensimmäinen osa koski hyvinvoinnin muutossuuntia ja tulokset viittaavat siihen, että elintaso on noussut (having –ulottuvuus). Yhteisyyssuhteissa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia (loving-ulottuvuus) ja Itsensä toteuttaminen on kohentunut (being-ulottuvuus). Hyvinvointi on siis lisääntynyt (Allardt –hyvinvoinnin tarkoittamassa mielessä)

Tutkimuksessa selvitettiin myös koettua hyvinvointia ja elämäntyytyväisyyttä, jotka ovat tulleet aikaisempaa vahvemmin esille vuoden 2000 jälkeisessä hyvinvointitutkimuksessa. Tuloksista voitiin havaita, että koettu elämänlaatu ja elämäntyytyväisyys ovat parantuneet. Tyytymättömyys yhteiskuntaan on vähentynyt.

Muutosten rinnalla myös muuttumattomuutta: ulottuvuuksien yhteydet ja väestöryhmäerot

Tutkimuksen muissa osissa selvitettiin hyvinvoinnin rakenteita ja niiden mahdollisia muutoksia: miltä näyttivät hyvinvoinnin ulottuvuuksien yhteydet ja miltä hyvinvoinnin väestöryhmäerot? Todettiin, että hyvinvoinnin rakenteissa on paljon pysyvyyttä. Hyvinvoinnin kiinnittymisessä sosiaalisiin jakoihin on pysyvyyttä mutta myös muutoksia.

”Vuonna 1972 alle 25-vuotiaat olivat tyytyväisempiä elämäänsä kuin vanhemmat, mutta vuonna 2017 tyytyväisimpiä olivat yli 50-vuotiaat.”

Olivatko esimerkiksi 1970-luvun nuoret tyytyväisiä ja ovat säilyttäneet tyytyväisyyden myös ”vanhoilla päivillään” vai onko kysymys siitä, että iän ja elämäntyytyväisyyden yhteys on muuttanut muotoaan?

Hyvinvointitutkimuksessa ovat vuosikymmenten ajan toistuneet tulokset hyvinvoinnin jatkuvasta kohentumisesta ja se näkyy myös tässä tutkimuksessa. Uutta ovat havainnot monien hyvinvointiseikkojen muuttumattomuudesta tai vain vähäisestä muutoksesta. Muuttuvassa maailmassa tällainen muuttumattomuus voi tuntua jopa hämmentävältä. Mitä kätkeytyy vain hitaasti muuttuviin hyvinvoinnin elementteihin? Tämä kysymys jää myöhemmän tutkimuksen pohdittavaksi.

Hannu Uusitalo on sosiologian emeritusprofessori ja Allardtin keskeinen työtoveri pohjoismaisessa hyvinvointitutkimuksessa. Jussi Simpura on emeritustutkimusprofessori. Muut tutkimusryhmän jäsenet ovat professori Juho Saari, tohtori Tuomo Laihiala, emeritusprofessori Harri Melin, tohtori Katri Vataja ja dosentti Sakari Kainulainen.

Julkaistu 4.8.2022 tehnyt jukka

Eduskunnasta pohjakosketukseen – nuoren naisen kirja raitistumisesta vähentää häpeää ja yksinäisyyttä

Alkoholikeskustelua ravisteleva kirja avaa silmämme raittiudelle, joka ei maistu tylsän kuivalta. Aamu ilman darraa sisältää kaiken sen, minkä kirjailija Katri Ylinen ja moni raitistunut olisi halunnut tietää juomisen lopettaessaan. Kirja on rohkea ja raikas ovenavaus pölyttyneeseen alkoholikeskusteluun, ja sen luettuaan raittius ei tunnu enää tabulta.

Viinanhuuruisen suorituskulttuurin normalisointi ajaa ihmisiä alkoholismiin

Eduskunnassakin työskennelleen Katri Ylisen kirjoittama Aamu ilman darraa purkaa stigmaa alkoholiongelman ympäriltä. Kirja tarjoaa pakoreitin itse rakennetusta ansasta, jossa ahdistusta hoidetaan gin tonicilla ja jossa ei krapulan takia ehditä viikonloppuna palautumaan. Kirjassa pohditaan, mikä on pohjakosketus: pitääkö ensin menettää työpaikkansa, jotta juominen loppuu, vai riittääkö ”vain” sammuminen eduskuntaan?

Katri Ylinen jätti alkoholin 2019 ja kirjoitti kokemuksestaan selviämisoppaan. Matkallaan raittiuteen Ylinen teki havaintoja, joista monelle alkoholiongelmasta kärsivälle voi olla todellista hyötyä. Kirja on viihdyttävä, mutta sopivan vakava käsikirja raitistumiseen, ja malliesimerkki suositusta quit lit -kirjallisuusgenrestä. Teos etsii vastauksia siihen, miksi Suomi on yksi maailman janoisimmista maista. Se pureutuu myös siihen, mihin jokaisen liikaa juovan olisi olennaista keskittyä: oman vastuun kohtaamiseen.

Alkoholiongelma ei katso luokkaa tai yhteiskunnallista statusta

”Tämä kirja syntyi siinä puolipilvisessä harmaudessa, johon minä tipuin alkoholiongelmani kanssa. Ongelman, joka ei ollut vielä täysin ryöstäytynyt käsistä ja jota ei tunnistanut päällepäin, ellei tiennyt tarkasti, mihin katsoa ja mitä etsiä.”

2020-luvun tyypillinen alkoholisti ei ilmesty duuniin viinanhajuisena, eikä juo piilopullosta salaa kirkkaita. Alkoholisteja arvioidaan olevan Suomessa noin 400 000, joista työssäkäyviä on noin kolmeneljäsosaa. Tämä kattaa yli kymmenen prosenttia maan lähes 2,5 miljoonasta työssäkäyvästä aikuisesta. Kuitenkin vain 1/3 päihdeongelmaisista päätyy päihdehoidon piiriin. Alkoholiriippuvaiset sairastavatkin Suomessa pääosin itsekseen. Aamu ilman darraa pureutuu tähän ajankohtaiseen ongelmaan nuoren sukupolven perspektiivistä – ensimmäistä kertaa Suomen historiassa.

Kun henkilökohtaisesta tulee poliittista – rakenteelliset muutokset lääkkeeksi alkoholismiin

Aikamme tyypillisin alkoholiongelmainen saattaa hyvin olla se vähän väsynyt kollega, joka hoitaa käsittelemätöntä burnoutiaan viinillä. Kirjassa kysytäänkin, miksi me olemme luoneet yhteiskunnan ja työkulttuurin, josta on tarve nollata? Ihmisen aivot eivät ole tietokone, jonka voi resetoida vetämällä perseet joka viikonloppu. Koneet toimivat etanolilla, eivät ihmiset, kirjoittaa Ylinen.

Katri Ylisen teos tarjoaa lukijalleen konkreettisia esimerkkejä ja perusteltuja työkaluja, joiden avulla kuka tahansa voi tarkastella kriittisesti omaa juomistaan. Aamu ilman darraa sukeltaa häpeilemättä syvään päähän ja puhaltaa pölyt jäykästä alkoholikeskustelusta.

Katri Ylinen (s. 1990) on helsinkiläistynyt kirjoittaja. Häntä kiinnostavat erityisesti sanattomat sopimukset ja sosiaaliset normit, joita hän mielellään pysähtyy kyseenalaistamaan ja joskus myös pilkkaamaan. Vuonna 2021 Ylinen perusti yhdessä Laura Wathénin kanssa alkoholittoman Darravapaa-yhteisön, josta on kasvanut valtakunnallinen ilmiö. Lisäksi he ovat julkaisseet Yle Areenassa palkittua Darravapaana-podcastia. Aamu ilman darraa on Ylisen esikoiskirja.

Julkaistu 4.8.2022 tehnyt jukka

Tupakointi on vähentynyt Suomessa, mutta nikotiiniepidemia pahenee

Tupakoinnin taustalla on kaupallisia intressejä eli teollisuus, joka markkinoi nikotiinituotteita aggressiivisesti. Nikotiinituotteet tappavat enemmän kuin sodat ja kulkutaudit. Tämän lisäksi tupakkateollisuus kiihdyttää ilmastonmuutosta ja hyväksikäyttää lapsityövoimaa.

Miksi niin moni suomalainen nuori aloittaa vieläkin tupakoinnin, vaikka sen vaaroista tiedetään niin paljon? Koska tupakkayhtiöt pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan nuoriin.

Tupakka tai terveys -kirja kertoo tupakkateollisuuden valtavaksi kasvaneesta vallasta. Heikki Hiilamo on tutkinut tupakkateollisuutta reilun 20 vuoden ajan. Nettiin ladatuissa tupakkayhtiöiden salaisissa asiakirjoissa ilmenee miten yhdysvaltalaiset tupakkajätit hallitsevat myös Suomen markkinoita ja miten härskisti ne ovat johtaneet suomalaisia harhaan.

Nuuska on korvannut tupakan, ja se yhdistetään terveelliseen elämäntyyliin

Monet nuoret harrastavat liikuntaa, yrittävät syödä terveellisesti ja ehkä pyrkivät pysymään erossa alkoholista tai ainakin nauttimaan siitä kohtuullisesti, mutta silti käyttävät nikotiinituotteita.

Nykyisin jopa kaksi viidestä suomalaisesta varusmiehestä käyttää nuuskaa satunnai- sesti tai päivittäin, kun tupakoivia on noin yksi kymmenestä. Luvut ovat hämmentäviä ottaen huomioon sen, että nuuskaa saa myydä Europan unionissa vain yhdessä maassa eli Ruotsissa.

Tupakkayhtiöt ovat valjastaneet vaikuttajat mainostamaan nuuskaa nuorille

Uusia tuotteita mainostetaan samalla tavalla kuin savukkeita silloin, kun niiden mainonta oli vielä sallittua. Kuvissa esiintyy nuoria, terveitä ja kauniita ihmisiä trendikkäissä vaatteissa. Nuorille jaetaan ilmaisia näytteitä ja tarkoituksena on saada mahdollisimman paljon uusia nuoria tupakkatuotteiden kuluttajia. Huomattava osa savuttomien tuotteiden uusista käyttäjistä ovat sellaisia, jotka eivät ole koskaan polttaneet savukkeita.

Miljoonat nuoret ovat nähneet ruotsalaisten vaikuttajien tekemän valkoista nuuskaa mainostavan videon TikTokissa. Australialaiset tutkijat etsivät TikTokin ensimmäisen kahden vuoden ajalta (2019–2020) suosituimpia videoita, joissa käytettiin sähkösavukkeita. He löysivät reilut 800 videota, joita oli katsottu yhteensä 1,5 miljardia kertaa. Videoista kaksi kolmasosaa esitti tuotteiden käytön myönteisessä valossa. Kaikkein aggressiivisimmin tupakkatuotteita, myös savukkeita markkinoidaan kehittyvissä maissa, joissa tupakkasääntely on vielä lapsenkengissä.

Maailmalla tupakointi lisääntyy ja tappaa enemmän kuin AIDS, malaria ja liikenneonnettomuudet

Maailmassa on noin 1,14 miljardia tupakoitsijaa eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Suomalaiselle terveydenhuollolle tupakoinnin kustannukset ovat noin 280 miljoonaa euroa vuodessa. Summalla voisi järjestää erikoissairaanhoidon vuodeksi esimerkiksi Vantaalle tai Tampereelle.

Suomi on maailman ainoa maa, joka on ottanut tavoitteekseen kaikkien nikotiinituotteiden käytön loppumisen. Suomen tupakkalain ensimmäisessä pykälässä sanotaan: ”Tämän lain tavoitteena on ihmisille myrkyllisiä aineita sisältävien ja riippuvuutta aiheuttavien tupakkatuotteiden ja muiden nikotiinipitoisten tuotteiden käytön loppuminen.”

Heikki Hiilamo työskentelee Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina ja THL:n tutkimusprofessorina. Hän on tutkinut muun muassa köyhyyttä, velkaantumista, kirkon diakoniatyötä, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmiä sekä alkoholi- ja tupakkapolitiikkaa. Tutkimusten punaisena lankana on ollut se, miten ihmisten hyvinvointi ja pahoinvointi ovat yhteydessä yhteiskuntaan. Hiilamo on julkaissut tutkimusaloistaan yli 20 tietokirjaa. Lisäksi hän on julkaissut yli 100 tieteellistä artikkelia, joista suuri osa kansainvälisiä. Hiilamo sai vuonna 2016 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon sote-uudistusta analysoivasta kirjasta Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö. Vuonna 2022 Suomen Kulttuurirahasto palkitsi hänet merkittävistä kulttuuriteoista suurpalkinnollaan.

Julkaistu 22.6.2022 tehnyt jukka

Huumorilla höystettyä tulipalotietoa pikku pelastajille

Vaikka paloturvallisuus on tärkeää, sen opettelu ei tarvitse olla vakavaa. Kirjassaan Housuvaaran paloasema Vuokko Hurme esittää faktat hauskasti Väinö Heinosen kuvittamina.

Tarmokkaat sisarukset Tilda ja Matti ovat perustaneet Housuvaaraan oman palontorjuntayksikön. Kotipihan saunan eteinen on mainio paloasema ja puutarhaletkulla voi sammuttaa leikisti pihakalusteita. Mutta mikä neuvoksi, kun saunassa syttyykin ihan oikea tulipalo? Onneksi tarmokkaat sisarukset ovat oppineet yhtä ja toista hätätapauksen varalta.

Kirjakarkki kaikille palomiesfaneille

Housuvaaran paloasema kertoo vauhdikkaan tarinan ja runsaan kuvituksen lomassa, millaiset varusteet palomiehillä on, miten päivä sujuu paloasemalla ja mitä muuta kaikkea pelastustyöhön kuuluu. Lisäksi opitaan, miten tulee toimia tulipalon sattuessa, ja tutustutaan palokalustoon ja välineisiin.

”Vuokko Hurmeen kirjoittama tarina yhdistää juuri sopivalla tavalla mielikuvitusta ja tietoa, ja tekstiä tukevat hyvin Väinö Heinosen yksityiskohtaiset ja ilmeikkäät kuvitukset.”

– Kirjavinkit Housuvaaran huvipuistosta

Tietopöllö-palkittu lastenkirjailija ja taidekasvattaja Vuokko Hurme on kirjoittanut ihastuttavan kekseliäitä lasten tietokirjoja, muun muassa Hirveä Nälkä (2021), Housuvaaran uimahalli (2020), Housuvaaran huvipuisto (2018), Karkkikirja (WSOY 2019) ja Eläinkirja (WSOY 2021). Lisäksi hänen tuotantoonsa kuuluvat kuvakirjat ja romaanit.

Väinö Heinonen on kuvittaja ja graafinen suunnittelija, jonka hieno kädenjälki näkyy Housuvaara-sarjan lisäksi muun muassa Evoluutiotietokirjassa (2018) ja monissa oppikirjoissa.

Tilaa uutiskirje!