jukka | Into Kustannus

Julkaistu 8.9.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Yksin avaruudessa mahdottoman tehtävän äärellä – Andy Weirin ylistetyn scifi-klassikon suomennos Operaatio Ave Maria on ilmestynyt

Operaatio Ave Maria on älykäs ja dystooppinen tieteisromaani, jota on kuvailtu avaruuskirjojen Dan Browniksi.

Ryland Grace herää avaruusalukselta miljoonien kilometrien päässä kotoa. Seuranaan hänellä on vain kaksi ruumista. Ryland ei muista nimeään, saati miten on alukselle joutunut. Kun muisti pikkuhiljaa palaa, hän tajuaa tehtävänsä mahdottomuuden. Hänen on ratkaistava äärimmäisen vaikea tieteellinen arvoitus ja pysäytettävä vaara, joka uhkaa koko maapalloa. Ja hänen on tehtävä se yksin…

”Auringon säteilyteho laskee kokonaisen prosentin tulevan yhdeksän vuoden aikana. Kahdessakymmenessä vuodessa se laskee viisi prosenttia. Tämä on paha juttu. Tosi paha.” Tuijotin käyrää. ”Se merkitsisi jääkautta. Niin kuin… saman tien. Välitöntä jääkautta.”

Kirjasta tulee Hollywood-elokuva

Lukijat ovat kehuneet Andy Weirin taidokasta kerrontaa ja miten kiehtovasti hän esittää matemaattisia ongelmia ja ratkaisuja. Operaatio Ave Maria oli New York Times -bestseller, ja lukuisat lehdet valitsivat sen yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista kirjoista. Kirjan pohjalta tekeillä olevaa Hollywood-elokuvaa tähdittää Ryan Gosling.

”Ikimuistoinen tarina selviytymisestä ja ystävyyden voimasta – scifin mestarinäyte.” – KIRKUS REVIEWS

Kirjan on suomentanut Annukka Kolehmainen ja äänikirjan lukee Aku Laitinen.

Yhdysvaltalainen Andy Weir työskenteli 20 vuotta tietokoneohjelmoijana, kunnes hän julkaisi hittikirjansa Yksin Marsissa. Hän on avaruusnörtti ja innokas suhteellisuusteorian, astrodynamiikan ja miehitettyjen avaruuslentojen historian harrastaja. Weirin teokset ovat olleet kansainvälisiä bestsellereitä, ja niiden äännösoikeudet on myyty yli 30 maahan. Lukuisat lehdet valitsivat Operaatio Ave Marian yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista kirjoista.

Julkaistu 1.9.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Mona Bling rikkoo uraa uurtavassa kirjassaan myyttejä transihmisistä ja modernisoi aikamme naiskuvaa

Millaisia elämänkokemuksia kätkeytyy uskomusten ja tabujen taakse? Mona Blingin odotettu esikoisteos 23 transmyyttiä – Totta ja tarua transihmisistä kutsuu tutustumaan vähemmistöön, johon kohdistuu yhteiskunnassamme poikkeuksellisen paljon ennakkoluuloja.

Kaivattua tietoa transihmisistä valtaväestölle ja asiantuntijoille

Transsukupuolisuus on aihe, josta puhutaan todella paljon. Transhoitoihin hakeutuvien määrä on moninkertaistunut viime vuosien aikana ja pääministeri Sanna Marin lupasi Helsinki Priden aikaan heinäkuussa, että eduskunta vie translain uudistuksen läpi vielä tämän syksyn aikana. Suomen valtio on saanut EU:sta useita huomautuksia siitä, että nykyinen laki on Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastainen.

Uutuuskirja 23 transmyyttiä – Totta ja tarua transihmisistä tarjoaa niin vastauksia kysymyksiin valtaväestölle kuin toimii myös apuvälineenä viranomaisille. Kirja on yleishyödyllinen teos kaikille, joilla on mielipide transihmisistä ja uteliaisuutta tietää, onko tiukkaan juurtuneissa transmyyteissä mitään todellisuuspohjaa. Teos haastaa lukijaa murtamaan omat ennakkoluulonsa ja näkemään transihmiset uudessa valossa.

23 transmyyttiä purkaa luku kerrallaan myyttejä kirjailijan omien kokemusten sekä muiden transtaustaisten ihmisten elämänkokemusten, tarinoiden ja asiantuntijahaastatteluiden kautta. Kirjassa nuorin kokemustarinan kertoja on 16-vuotias transnainen, vanhimman ollessa 57-vuotias ei-binäärinen transihminen.

”Kokemuksesta tiedän, ettei ole mitään vapauttavampaa kuin olla kasvokkain itsensä ja oman todellisuutensa kanssa ja selkä suorana todeta, että on tehnyt elämässä juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Se on mielestäni todellista rohkeutta.”

–Minulle oli tosi tärkeää kirjaa kirjoittaessa, että transyhteisö pääsee mahdollisimman hyvin ääneen. Transihmisten tarinoita on vuosikymmeniä kertoneet kaikki muut kuin me itse. Se loppuu nyt, Mona Bling sanoo.

Mielikuvat muuttuvat, kun niitä muutetaan

Monet sukupuolivähemmistöön kuuluvat ihmiset kokevat arjessaan syrjintää, mikä johtuu tiukkaan juurtuneista ennakkoluuloista. Hyvin negatiivisesti värittyneet mielikuvat transihmisistä antoivat alkusysäyksen 23 transmyyttiä -kirjalle, jonka jokainen luku käsittelee yhtä myyttiä.

–Nämä myytit saattavat kuulostaa cisihmisten, eli ei-transihmisten, korviin todella kaukaa haetuilta, mutta minulla itselläni on jokaisesta näistä myyteistä henkilökohtainen tarina ja nämä ovat sellaisia myyttejä, joihin uskon myös muiden transihmisten pystyvän helposti samaistumaan. Esimerkiksi luku “Transihmiset voivat saada töitä vain sirkuksesta” usein naurattaa cisihmisiä, mutta todellisuus on, että transihmiset kärsivät todella paljon syrjinnästä työelämässä. Itse myös transprosessini alussa mietin, että tulenko koskaan saamaan töitä vai pitäisiköhän minun hakeutua “sirkukseen” töihin, Mona Bling toteaa.

”Oman identiteetin, oman elämän narratiivin ja oman tilan haltuunotto ovat rohkeita ja voimakkaita tekoja maailmassa, jossa meidät halutaan tunkea ahtaisiin muotteihin.”

Kirjan luvut, kuten Kaikki transihmiset ovat päästään sekaisin, Transihmiset yrittävät huijata cisihmisiä, Transsukupuolisuus on likaista ja häpeällistä ja Transihmiset vaanivat vessoissa, kertovat karua tositarinaansa siitä, miten transihmisiin edelleen suhtaudutaan: mielisairaina, epärehellisinä seksirikollisina, jotka ovat vaaraksi yhteiskunnan muille jäsenille.

–Jotta transihmisen asema yhteiskunnassa parantuisi, meidän täytyy purkaa vääristyneet myytit. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Ratkaisu siihen on tiedon lisääminen ja se, että todellisten transihmisten arkiset tarinat tuodaan lähemmäs valtaväestöä. Kun valtaväestö oppii, että transihmiset ovat aivan samanlaisia peruspulliaisia kuin he itsekin, ja että heillä on aivan samanlaiset huolet ja ilot elämässään kuin muillakin, silloin ennakkoluulot karisevat ja transfobia vähenee, Bling sanoo.

Äänikirjan lukee Miiko Toiviainen ja Mona Bling.

Mona Bling (s. 1992) on helsinkiläinen somevaikuttaja ja toimittaja, jonka töitä on julkaistu muun muassa Cosmopolitanissa ja ELLE-lehdessä. Sosiaalisessa mediassa Bling puhuu yli 23 000 seuraajalleen transihmisten oikeuksista, feminismistä ja elämästään transnaisena. Arvostettu vaikuttajamarkkinointitoimisto Ping Helsinki valitsi Mona Blingin Vuoden vaikuttajaksi vuonna 2021. 23 transmyyttiä – Totta ja tarua transihmisistä on Blingin odotettu esikoisteos, joka on jo ennen julkaisuaan herättänyt runsaasti kiinnostusta.

Mona Bling Instagram: @mona_bling

Julkaistu 1.9.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg uskalsi tehdä urallaan näkyviä irtiottoja vallitsevasta ajattelusta

Petri Laukan teos K.J Ståhlbergin armoton matka kuvaa Ståhlbergin merkitystä suomalaisen oikeusvaltion ja parlamentarismin rakentajana. Kirja esittelee omaperäisen ajattelijan, jonka teesejä olivat kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, yleinen äänioikeus sekä sosiaaliset uudistukset.

Suomen tasavallan tekijä, ensimmäinen presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg tunnetaan parhaiten lapuanliikkeen tekemästä kyydityksestä syksyllä 1930. Neljä miestä kaappasi Kaarlo ja Ester Ståhlbergin aamukävelyltä ja lähti väkisin viemään itärajalle Joensuun. Tapaus on yksi Suomen poliittisen historian hirvittävimpiä. Muilutusreissu epäonnistui pitkälti Ståhlbergin pariskunnan sitkeyden ansiosta.

Järkyttävä muilutus on jättänyt taka-alalle Ståhlbergin laajan ja merkityksellisen toiminnan demokraattisen oikeusvaltion rakentamisessa. Lisäksi Ståhlberg osallistui monella tavalla venäläistämisen vastustamiseen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Venäjä halusi tutunoloisesti laajentua rajojensa ulkopuolelle. Baltian maita, Puolaa ja Länsi-Ukrainaa oli ryhdytty kaikin tavoin venäläistämään. Suomen suuriruhtinaskuntaa odotti sama kohtalo.

Välinpitämättömyys edistää Venäjän asiaa

Ståhlberg vastusti Venäjän aikeita ja koosti anonyymisti tietokirjasen nimeltä Erinäisiä venäläistyttämistoimenpiteitä vuonna 1901. Ståhlbergin mukaan venäläiset juuri toivovat ajattelua, että ”eihän niille mitään mahda”, annetaan mennä vain. Kirjasessa päätellään, että passiivinen vastarinta on parempi vaihtoehto kuin passiivinen apaattisuus. Välinpitämättömyys edistää aina Venäjän asiaa.

Kirjasessaan Ståhlberg esittelee väkivallattoman vastarinnan aakkosia ja patistaa suomalaisia kansalaistottelemattomuuteen. Hän myös toteutti vastarintaa omassa työssään senaatin esittelevänä viranomaisena, ja sai tpoikkiteloin asettumisestaan potkut Suomea tsaarin nimissä hallinneelta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta.

Kansalaisyhteiskunta ja kansanvalta

Ståhlberg oli varhaisia kansalaisyhteiskunnan käytännön toteuttajia. Hän osallistui Suomen oikeuksia kaventaneen helmikuun manifestin jälkeiseen toimintaan. Ståhlberg oli mukana koostamassa kansalaiskokouksen kirjelmää senaatille. Yli 500 allekirjoittanutta pyysi, ettei senaatti hyväksyisi oikeusjärjestyksen vastaista keisarin säädöstä.

Ståhlbergin ajattelu kehittyi liberaaliksi 1800-luvun loppupuolella. Ajattelua leimasi järkiperäisyys, edistyksen tavoittelu, tasa-arvoisuus ja yhteinen etu. Hänen mukaansa valtion on suvaittava erilaisia näkökantoja ja huolehdittava muidenkin kuin enemmistön eduista. Jokaisella on oikeus arvostella hallitusta, mutta siitä huolimatta hallituksen on kohdeltava kansalaisia oikeudenmukaisesti. Se näkyy edelleen muun muassa Suomen hallitusmuodossa.

Kieltolain vastustaja ja naisten oikeuksien puolustaja

Minna Canthin ajattelu vaikutti myös suuresti Ståhlbergiin. Hän katsoi tuoreeltaan näytelmän Työmiehen vaimo alkuvuodesta 1885. Canthin näytelmässä oli ajattelemaan panevaa moraalista pohdintaa uskonnon asemasta vanhan järjestelmän luutumien pönkittäjänä. Näytelmää haukuttiin varsin laajalti. Ståhlberg oli toista mieltä kuin kriitikot. Tosiolojen kuvaus oli tietenkin hurja, mutta Ståhlbergista täysin oikeutettua. Näytelmässä kuvattu maailma ei ollut outo tai vieras.

Senaattorina Ståhlberg oli valmistelemassa äänioikeusuudistusta, johon saatiin mukaan naisten äänioikeus vuonna 1906. Ståhlberg vastusti kieltolakia, jota piti oikeudenmukaisuuden ja lain toteutumisen kannalta vääränä ratkaisuna. Hän erosi kun laki meni senaatissa läpi. Vuosia myöhemmin itsenäisen Suomen eduskunta joutui toteamaan Ståhlbergin perustelujen osuneen oikeaan.

Presidentti-instituution luoja

Tasavallan ensimmäisenä presidenttinä Ståhlberg kohtasi paljon ilkkumista ja vähättelyä eri puolilta yhteiskuntaa upseeristoa myöten. Hän oli voittanut äänestyksessä Mannerheimin, joka hänkin kääntyi valittua presidenttiä vastaan. Helsinkiin tullessa tai sieltä poistuessa Mannerheimia juhlisti lippurivi. Varsinainen päämies jäi usein huomiotta ja hän sai haukkumakirjeitä. Presidentinlinnaan soiteltiin myös uhkauspuheluita.

Vuosien vieriessä suhtautuminen lieveni, kun arvostelijat havaitsivat presidentin tuovan vakautta. Ståhlbergin kaudella aloitettiin nykypäivään jatkunut perinne itsenäisyyspäivän linnanjuhlista. Jo 1920-luvulla niistä raportoitiin näyttävästi lehtiin.

Petri Laukka on filosofian tohtori ja kulttuurihistorioitsija. Hän väitteli Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa Hurriganesin merkityksestä 1970-luvun suomettuneessa Suomessa. Laukka on työskennellyt journalistina ja mm. sanomalehti Kalevan kulttuuritoimituksen päällikkönä sekä uutispäällikkönä. Nykyisin hän on Kalevan pääkirjoitustoimittaja. Laukka soittaa bassoa rockbändissä ja pelaa jääkiekkoa.

Julkaistu 31.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Ulla Koskisen harvinainen elämäkerta 1500-luvun Tawastin soturiaateliperheestä kuvaa sotaisan ajan yhteiskunnan kirjoa

Tawastin perheen kattavan yksityisarkiston helmet valaisevat 1500-luvun ihmisten elämää ja arkea. Ulla Koskisen kirjassa äänen saavat isäntäperheen ohella palvelusväki, sukulaiset ja ystävät ja muut perheen kanssa tekemisissä olleet varallisuuteen ja säätyyn katsomatta.

Ulla Koskisen historiateos Soturiaatelin aika Suomessa kertoo Hämeessä asuneen menestyksekkään sotapäällikön Arvid Henrikinpoika Tawastin (1545-1599) sekä hänen perheensä, vaimo Margareta Mårtenintyttären ja poika Ivar Arvidinpojan elämäntarinan. He elivät sotaisaan aikaan, jolloin Suomen ja Ruotsin historia haki suuntaansa. Satojen kirjeiden ja asiakirjojen pohjalta Soturiaatelin aika Suomessa luo poikkeuksellisen yksityiskohtaisen kuvan päähenkilöistään sekä aikakauden yhteiskunnasta.

Rauhantahtoisen soturiaatelin elämäntehtävänä oli kuninkaan palveleminen

Elämäkerrat 1500-luvun ihmisistä ovat Suomessa harvinaisia: niitä on tehty kourallisesta suurmiehiä ja -naisia. Arvid Tawast syntyi rälssiperheeseen, joka kuului Suomen alueen 250 vauraimman ja etuoikeutetuin perheen joukkoon. Rälssit tai aateliset oli vapautettu veroista, ja he päättivät myös keskenään alueen asioista. Arvidin elämäntehtävä oli palvella kuningasta sotakentillä ja hallinnossa, vaikka soturiaateli toivoi rauhaa ja vastusti kuninkaan yltiöpäisiä sotahankkeita.

Kyvykkyytensä ansiosta hän kohosi melko vaatimattomista lähtökohdista valtakunnan merkkimieheksi. Hän vartioi linnoja sekä johti suomalaista jalkaväkeä Venäjää vastaan käydyn sodan aikana. Hänen vaiheensa Ruotsin kuninkaiden palveluksessa kuvaavat historialliset tapahtumat sellaisina kuin ne näyttäytyivät alamaisten arkisessa elämässä.

Runsaat lainaukset kirjeistä antavat äänen yli 400 vuoden takaisille ihmisille, jolloin myös korkeampiarvoiset elivät varsin vaatimattomasti

Arki oli hyvin erilaista 400 vuotta sitten. Elämisen puitteet olivat maanläheiset ilman minkäänlaisia palveluita. Suomen 1500-luvun rälssi ei vastaa mielikuvia linnansaleissa karkeloivista neidoista tai kullan ja loiston keskellä loikoilevista ylimyksistä. Elämä oli maanläheistä ja kiinni harmaahirsisen kartanotalouden arjessa. Rälssinaiset johtivat karjataloutta ja huolehtivat ylläpidosta, vaatetuksesta ja ruokahuollosta. Kun Arvidi palasi kotiin sotaretkiltään, häntäkin odotti ihan tavalliset askareet:

”Kurjalassa maalattiin, laitettiin ikkunalaseja ja nikkaroitiin ehkä huonekaluja. Syksyisin oli työnä sadonkorjuun ja teurastuksen tuotteiden säilöminen ja varastoiminen. Margareta Mårtenintytär valvoi itse suurinta osaa jalostuksesta ilman voudin välitystä:

Oluenpano, leipominen, teurastus, liha, vuodat ja nahat, niitä valvoo ja niistä huolehtii rouva itse, samoin voista, karjantuotosta ja lampaiden villasta.

Margaretan vastuulla oli myyntiin menevä tuotanto. Kartanoiden päämyyntituotteet olivat vilja ja voi. Niitä kaupattiin Porvooseen, Helsinkiin, Turkuun, Lyypekkiin, joskus myös Pietarsaareen ja Tallinnaan.”

1500-luvun Suomi oli arvaamaton, väkivaltainen ja sotaa käyvä, mutta yllättävän monikulttuurinen

Arvomaailma korosti mukautumista omaan asemaan sekä perheen ja kruunun etua yksilön sijaan. Mutta myös yhdistäviä piirteitä löytyy. Sosiaalisten turvaverkostojen ja hyvien suhteiden merkitys ei ole kadonnut minnekään. Arki oli karua 2020-luvun Suomesta katsottuna, mutta:

”Kuitenkin samaan aikaan tavoiteltiin kauniita moraalisia arvoja, kunniaa ja myötätuntoisuutta, tunnettiin rakkautta, hellyyttä, vihaa ja ymmärrettiin huumoria. Ainekset olivat loppujen lopuksi samat kuin nykyään, vain eri mitalla annosteltuina.”

Samat kristinuskoon palautuvat moraalisäännöt ohjaavat meidänkin elämäämme. Käsitys ystävyydestä ja siihen liittyvästä vastavuoroisuudesta on yhä tuttu.

Elämä Ruotsin laajenevassa valtakunnassa oli myös yllättävän monikulttuurista. Virkatehtävien hoitaminen kuljetti Arvidia ympäri Suomenlahtea. Yksinomaan sotajoukot koostuivat useiden valtakuntien alueelta lähteneistä ja useita eri kieliä puhuvista ihmisistä. Tawastien kartanoilla työskenteli lähiseudun väen lisäksi itärajalta ja sen takaa tulleita perhekuntia. 1500-luvun maailma ei ole Tawastien vinkkelistä katsottuna lainkaan niin paikallaanpysyvää kuin monesti on ajateltu. Sen monimuotoisuus rinnastuu nykyiseen elinympäristöömme.

Ulla Koskinen on historiantutkija ja tietokirjailija, jota kiehtoo elämänmeno keskiajan ja uuden ajan välimaastossa. Koskinen on filosofian tohtori ja Suomen historian dosentti. Hän on työskennellyt tutkijana Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Koskinen ryhtyi 15-vuotiaana harrastamaan sukututkimusta, joka on johdattanut hänet myös Tawastin perheen jäljille.

Julkaistu 17.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Burnoutin jälkeen haussa: merkityksellinen työ – Kikuko Tsumuran palkittu kirjauutuus puhuttelee uupunutta nykyihmistä

Unelmoitko joskus työstä, jossa ei tarvitsisi ajatella? Kun tietotyöläinen on uupumisen partaalla aivot janoavat lepoa ja mieli kaipaa selkeitä työtehtäviä. Kikuko Tsumuran Unelma helposta työstä -romaanin päähenkilölle on käynyt juuri näin, jonka seurauksena nainen etsii työtä, johon olisi lyhyt työmatka ja mahdollisimman yksinkertaiset tehtävät.

”Vaikkapa sähkölinjalla sirkuttavien varpusten tai risteyksen läpi ajavien punaisten autojen laskeminen voisi sopia? // Lähes huomaamaton työ, jonka määrittely työksi oli jo kyseenalaista, olisi hyvä. // Lisäksi työ saisi olla sellainen, että pystyisin tekemään sitä yksin.”

Hyvinvoiva työyhteisö on monesti jopa palkkaa arvokkaampi

Naisen ensimmäinen pesti on valvontakamerakuvan tarkkaileminen, ja se osoittautuu varsin vaivalloiseksi tehtäväksi. Naisen vaihtaessa työstä toiseen saamme seurata mitä erikoisimpia työtehtäviä, kuten elämänohjeiden laatimista riisikeksipakkauksiin. Jokaisen uuden työn myötä nainen antaakin yhä enemmän itsestään ja voimavaroistaan työlle.

Siirtyessään työhön, jossa on mukavaa lounasseuraa ja toisiaan tukeva työyhteisö hän huomaakin, että työkaverit saattavat parhaimmillaan olla voimavara.

”Tsumura osoittaa, että merkityksen ja oikean jännityksen voi löytää mitä yllättävimmistä paikoista.”

Publishers Weekly

Työ kannattaa valita mielekkyyden mukaan – ei arvovaltaisten titteleiden perusteella

Uuden työuran edetessä käy yhä selvemmäksi, että kenties nainen etsiikin helpon työn sijaan jotain paljon tärkeämpää.

Erään työn yhteydessä nainen tapaa vanhainkodin sosiaalityöntekijänä toimineen miehen, joka on yllättäen kadonnut työpaikaltaan elääkseen mahdollisimman yksinkertaista elämää.

”Työpaikalla hän oli ollut esimiesasemassa ja kantanut paljon vastuuta. Sugai oli aina vastannut yksin laitoksen asukkaiden, näiden perheiden ja häntä myöhemmin aloittaneiden kollegoiden murheista. Sugailla oli ollut paljon stressiä eikä hän ollut koskaan kertonut eteenpäin yksityiskohtia häneen turvautuneiden huolista, vaan kantanut kaiken yksin.”

Unelma helposta työstä on Japanin arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla palkitun kirjailijan Kikuko Tsumuran kansainvälinen läpimurto. Kirja oli Time-lehden 100 kirjan listalla, jotka jokaisen pitäisi lukea vuoden aikana.

Kirjan on suomentanut Raisa Porrasmaa. Äänikirjan lukee Karoliina Niskanen.

Kikuko Tsumura syntyi 1978 Osakassa, Japanissa. Ensimmäisessä työpaikassaan valmistumisen jälkeen hän kärsi työpaikkakiusaamisesta, minkä vuoksi hän irtisanoutui, kouluttautui uudelleen ja etsi uuden työn. Tsumura on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, kuten Ryūnosuke Akutagawa- ja Noma-palkinnot.

Julkaistu 16.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Reijo Rautajoen koskettava ja ajankohtainen tositarina inkeriläisten kohtalosta sekä pakkopalautusten jatkuvasta pelosta sodanjälkeisessä Suomessa

”Älä avaa ovea kenellekään vieraalle. Siellä voi olla miehiä, jotka vievät äidin pois.” Äitini kuului niihin, joita venäläisten hallitsema valvontakomissio etsi sodan jälkeen. Natsiarmeijan palveluksessa olleena hän sai neuvostohallinnon silmissä sotarikollisen leiman otsaansa. Pakkopalautus Neuvostoliittoon oli hänen suurin pelkonsa koko loppuelämän ajan.

Tsaarin Venäjältä natsien sihteeriksi ja äidiksi sodanjälkeiseen Suomeen

Inkeriläisten palautus Neuvostoliittoon 1944–1945 merkitsi jatkoa sille hitaalle kansanmurhalle, jota Stalinin hallinto harjoitti inkeriläisiä kohtaan neljännesvuosisadan ajan. Palautus oli petos, johon syyllistyivät sekä Neuvostoliitto että Suomen valtiojohto. Rautajoen historiateos on läpileikkaus Neuvostoliiton synkimpien vuosien vaikutuksista inkeriläisten elämänmenoon. Kirja Inkeriläinen äitini on taitavasti rakennettu kokonaisuus, joka laajentaa yksilön näkökulman koskemaan laajasti koko inkeriläisyyttä. Siinä toistuvat samat surulliset vaiheet, joita näemme tämänkin päivän maailmassa: vaino, sota, nälkä, karkotukset.

”Elsalla ei ollut valmiita keinoja kanavoida tai käsitellä pelkoa. Hän näki läheltä, miten vihollinen toimii, oli se venäläinen, saksalainen tai suomalainen. Suomeen tultuaan terapiaa ei ollut tarjolla. Oli luontevaa, että hän tapasi muita vainojen ahdistamia maanmiehiään. Hänen tukiverkkonsa olivat perhe ja laaja lähisuku. Vain läheisten kanssa hän saattoi puhua asioista.”

Filosofian tohtori Reijo Rautajoki kuvaa kirjassa äitinsä seikkailunomaisen tarinan, jossa Tsaarin Venäjällä syntyneestä tytöstä tuli ensin opettaja neuvostokouluun. Saksan miehitysaikana äiti ajautui natsien sihteeriksi ja sodan jälkeen lopulta opettajaksi Takahuhdin kansakouluun Tampereelle. Äidin elämäntarina on henkeäsalpaava matka, joka saa lukijan pohtimaan suhdettaan rauhaan, pysyvyyteen ja turvaan.

Inkerinsuomaisten kohtalo on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan

Inkerinsuomalaisia asui Leningradin ympäristössä ennen toista maailmansotaa 150 000 henkeä. Heistä lähes puolet vangittiin, karkotettiin tai teloitettiin Stalinin 25 vuotta kestäneen valtakauden aikana. Hidas kansanmurha kuihdutti lopulta koko inkerinsuomalaisen yhteisön. Rautajoki kutsuukin kirjassaan Neuvostoliittoa ”valheen valtakunnaksi”.

“Neuvostoliitto ei tyytynyt siihen, että valtaosa inkeriläisistä palasi takaisin. Loputkin haluttiin palauttaa entiseen kotimaahansa. Inkeriläisten jahti jatkui vielä vuosia sen jälkeen, kun valvontakomissio oli poistunut maasta Pariisin rauhansopimuksen perusteella vuonna 1947. Neuvostoliiton suurlähetystö Helsingissä peri komission tehtävät ja jatkoi Suomen hallituksen painostamista tänne jääneiden inkeriläisten palauttamiseksi 1950-luvun puoliväliin asti.”

Kirjan erityisen ajankohtaiseksi tekee Ukrainan sota: Nykyinen Putinin Venäjä toteuttaa politiikassaan Stalinin menetelmiä astetta hienostuneemmin. Valtion kanavat syöttävät kansalaisille uskomattomia valheita. Ihmisiä vangitaan tekaistuilla syytteillä. Kaava on sama kuin Stalinilla: ihmishengellä ei ole arvoa, mikä näkyy Ukrainan silmittömässä tuhoamisessa, sanoo Reijo Rautajoki.

Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen.

Reijo Rautajoki (s. 1946) on filosofian tohtori ja tietokirjailija, joka on tehnyt inkerinsuomalaisuudesta väitöskirjan. Rautajoki on suosittu luennoitsija ja aktiivisesti mukana nostamassa inkeriläisyyttä uudelleen ihmisten tietoisuuteen.

Julkaistu 16.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Voiko perhe-elämä lasten ja nuorten kanssa sujua ilman tappelua ja tunnemyrskyjä? Suomen Supernannylta uusi kirja

Suomen Supernanny Pia Penttala antaa käytännön ohjeita siihen, miten saada aika riittämään perheelle arkisin, miten nuorten yksinäisyyteen kannattaa puuttua ja miten kodin ja koulun yhteistyö saadaan sujumaan.

Kirja Suomen Supernanny – Lempeämpää perhe-elämää esittelee tosielämän tapauksia, joista luovitaan Supernannyn asiantuntevan avun tukemana kohti elämää, jossa kaikilla on turvallisempaa olla. Pia Penttala antaa ihmisläheisellä otteellaan toivoa kaikille perhearjen hankaluuksien kanssa painiville. Hän toteaa, että lapsi voi muuttua vain, jos aikuiset hänen ympärillään muuttuvat.

Tavoitteena miellyttävä arki – miten järjestää illat, jotta riittävästi aikaa olisi sekä lapsille, että aikuisille?

Monelle perheelle arki menee suorittamiseksi ja varsinkin loman jälkeen lyhyet illat korostuvat. Jos laadukasta yhdessäoloa ei ole riittävästi, se saattaa vaikeuttaa lasten nukuttamista, mikä puolestaan vaikuttaa vanhempien palautumiseen. Supernanny korostaa läsnäolon tärkeyttä:

”Jokaisella vanhemmalla on oikeus olla laiska tai tehdä töitä kotona. Oleellista on, että kun olemme lapsen kanssa, meidän pitää keskittyä häneen. Joka päivä.
Sen jälkeen ja hetkien välissä voimme olla laiskoja tai tehdä töitä tai soittaa kaverille. Jos räävimme joka suuntaan ja teemme kaiken puolittaisesti keskittyen, mikään ei hoidu kunnolla. Ei lapsen hoito eivätkä työt. Eikä laiskottelu.”

Myös itsenäiset ja hyvin pärjäävät teinit tarvitsevat tukea ja huomiota

Lapset tarvitsevat vanhempiaan kasvaessaan kohti aikuisuutta. Lasten oikeuksien lisääntyessä vanhempien tehtävä on opettaa heille myös vastuunottoa. Pettymysten sieto koettelee usein koko murrosikäisen lapsen perhettä, mutta kukaan ei saa ohittaa sitä. Se kuuluu nuoren kasvuun.

Nuoruusikä viestittää usein yksin pärjäämistä, mutta vanhempien tehtävänä on kysellä säännöllisesti nuoren kuulumisia ja suunnitelmia. Näin he pysyvät perillä nuorensa käsityskyvystä elämän eri osa-alueilla ja osoittavat kiinnostusta lastaan kohtaan. Nuorella pitää olla tunne, että hän kelpaa ja on kiinnostava vanhemmilleen myös aikuistuessaan. Aikuistuminen voi olla vierasta nuorelle itselleen, ja hänelle on lohdullista, että omat vanhemmat eivät ujostele muuttuvaa lastaan.

Kenellä on kasvatusvastuu, kodilla vai koululla?

Näin kouluvuoden alussa moni jännittää sitä, miten lapsi tulee pärjäämään koulussa muiden kanssa varsinkin, jos lapsella on haasteita tunteiden säätelyssä. Erilaisuudesta tulee helposti heikkous, jonka muut vaistoavat, ja jos maaperä on oikeanlainen, lapsi saattaa joutua kiusatuksi. Valitettavasti opettajien työstä on tullut selviytymistä ja siksi koulussa pitäisi olla opettajien lisäksi muita aikuisia ammattilaisia lasten ympärillä.

Supernanny muistuttaa, että vaikka opettajan työmäärä olisikin kasvanut suhteettoman suureksi, sen ei pitäisi missään nimessä kaatua lapsen niskaan. Ryhmän vetäjällä pitää olla ammattitaitoa huomata, että kun joukossa on joku hieman erilainen, toimintaa pitää heti alkaa suunnitella niin, että se viestii, että kaikille on tilaa ja että kaikki ovat tärkeitä tyyppejä.

”Kasvatusvastuu on näin ollen sekä vanhemmilla, että koululla ja siksi on tärkeää, että he kommunikoivat ja luovat yhteisen strategian lapsen tukemiseksi.”

Suomen Supernanny Pia Penttala on erityistason psykoterapeutti, lastensuojelualan ammattilainen ja kolmen lapsen äiti. Hän on yli kolmenkymmenen vuoden kasvatusalan uransa aikana nähnyt kaikenlaisia perheitä ja tilanteita. Venla-palkittua Supernanny Suomi -ohjelmaa on tehty kolme tuotantokautta.

Toimittaja Risto Pakariselta on aiemmin ilmestynyt teokset Jonain päivänä Jennifer (Harper Collins 2019), Alpo Suhosen kanssa kirjoitettu Markku Kanerva – Näin valmennan voittajia (Into 2020), Suomen Supernanny I (Into 2021) sekä Janne Puhakan tarina Ulos kopista (Johnny Kniga 2022).

Julkaistu 15.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Voiko hylätyksi tulemisen jäljistä koskaan toipua? Poisannettu on adoptiolapsen koskettava kasvutarina

Anne-Maarit Koivuniemi matkaa lapsuuteensa ja kokoaa elämänsä palasia yhteen. Hänet annettiin adoptiolapseksi 1960-luvun Suomessa, jolloin adoptioon liittyi paljon häpeää ja salailua, eikä lasten tunteita ymmärretty, arvostettu, saati huomioitu.

Kirjassaan Poisannettu Anne-Maarit Koivuniemi antaa äänen Suomessa adoptoitujen kokemuksille ja avaa lukijalle yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien maailmaa.

Vielä 1960-luvulla adoptiosta vaiettiin tietoisesti ja adoptio poisti kokonaan lapsen menneisyyden. Lapsen aikaisempi nimi, biologiset vanhemmat ja suku lakkasivat olemasta. Adoptiovanhemmat ottivat lapsen, josta biologiset vanhemmat eivät pystyneet tai halunneet huolehtia. Kuviteltiin, että biologisten vanhempien ei tarvitsisi hävetä elämäntilannettaan tai päätöstään luopua lapsesta, kun asia vain unohdetaan. Toisaalta moni lapsensa pois luovuttanut äiti toivoikin asian pysyvän salassa, sillä avioton lapsi oli yhtä suuri häpeä kuin lapsen poisantaminen.

Kuinka pitkälle ihmisen ensimmäiset vuodet ja kiintymyssuhteet määrittävät elämän suuntaa?

Adoption seurauksena Koivuniemen elämää on värittänyt kokemus hylätyksi tulemisesta.

”Tiedostin, että jotakin hyvin erikoista oli tapahtunut syntymäni jälkeen, mutta niistä asioista ei ollut lupa puhua. // Ymmärsin, että minuun liittyi ihmisiä ja tapahtumia, joista ei kotona haluttu keskustella. Minulla ei ollut yhtään kunnollista muistoa ensimmäisestä elämästäni. Alitajunnastani ei noussut kuin epämääräisiä, heikkoja välähdyksiä ihmisistä, jotka olivat olleet minulle tärkeitä. // Elin todellisuudessa, joka kielsi minulta menneisyyden. Syvällä sielussani jäyti kummallinen ajatus ensimmäisen perheen yhtäkkisestä katoamisesta ja siitä, kuinka olin jäänyt ihan yksin uusien ihmisten kanssa.”

Kun adoptioon liittynyt salaisuuden verho vihdoin raottui, hyvän kasvattiperheen jäsenenäkin ”onnetarten ottolapsi” koki olevansa ulkopuolinen. Elämän täyttivät monenlaiset ahdistus- ja pelkotilat, joita 60-luvun kasvatusilmapiirissä ei osattu kohdata rakentavasti. Turvallisuuden järkkyminen varhaislapsuudessa on näkynyt elämässä monin tavoin läpi vuosikymmenten.

”Haalin ympäristöstä ja tutuilta ihmisiltä pysyvyyden tunteita sisälleni. Mietin, voinko luottaa ihmisiin. Olin varuillani ja elin koko ajan pienessä jännityksessä osaamatta rentoutua, sillä halusin maailmani säilyvän ennallaan. Rakastin rutiineja, ja kuuntelin korva tarkkana aikuisten keskusteluja, sillä pelkäsin yhtäkkisiä muutoksia. Kärsin eroahdistuksesta, joka oli saanut alkunsa varhaislapsuudessani.”

Kun muistot eivät enää määritä elämää, ne antavat sille merkityksen

Hylkäämiskokemukset muovasivat Koivuniemestä epävarman lapsuuden läpi rämpineen onnettoman nuoren. Poisannetuksi joutuminen on vaikuttanut kaikkiin hänen ihmissuhteisiinsa ja elämänsä valintoihin. Vasta aikuisiän psykoterapiassa hän oppi hyväksymään kipeän menneisyytensä.

”Tiesin nyt omasta kokemuksesta, että muistojen ei kuulu määrittää elämäämme, vaan antaa sille merkitys. Raskaistakin vaiheista voi löytää positiivisen sielun, ja huomata, että vaikeudet ovat tehneet meistä juuri niin vahvoja ja rohkeita kuin haluamme. Lapsuuden muistot kantavat meitä elämämme loppuun saakka, eikä kukaan voi ottaa niitä meiltä pois. Pitkän henkisen matkan kuljettuani olen saanut versoa takaisin juurilleni, joten mitään salattavaa tai hävettävää ei enää ole.”

Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Anne-Maarit Koivuniemi (s.1964) on sairaanhoitaja ja geronomi. Koivuniemi on toiminut vanhempiensa omaishoitajana ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Muista minut – vanhempieni Alzheimer (Atena 2016).

Julkaistu 11.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Subutex-ilmiötä kuvaava kirja sukeltaa syvälle huumeaallon ylipyyhkäisemään Raaheen, jossa huumeet ovat vieneet kokonaisia perheitä

Subutex- kaupungin kasvatit on läheltä kuvattu tositarina Raahen pojista, joiden perheissä Subutex-riippuvuus siirtyi vuosituhannen vaihteessa veljeltä toiselle. Kirja kuvaa valokuvin ja kertomusten kautta Suomessa eniten huumekuolemia aiheuttavan buprenorfinin käyttäjien kaunistelematonta arkea.

Kirjassa Subutex-kaupungin kasvatit kerrotaan niin sanotun toisen, 1990-luvulla alkaneen huumeaallon lapsista. Tuona vuosikymmenenä huumeet levisivät kaupungeista maakuntiin. Kirjailija Laura Juntunen kuvaa esikoiskirjassaan tätä Raahessa tapahtunutta ainutlaatuista painajaista, jota kaupungissa todistettiin huumeaallon seurauksena. Kun Subutex vyöryi kaupungin yli kuin hyökyaalto, vei se mukanaan kokonaisia perheitä. Jäljelle jäi pahimmillaan vanhempia, jotka joutuivat hautamaan kaikki lapsensa buprenorfinin takia. Tänään huumeiden käyttö ja kokeilut ovat koko Suomessa huomattavasti korkeammalla tasolla kuin 1990-luvulla, ja Subutex-ilmiö on laajalle levinnyt ongelma. Toimittajana työskennellyt Juntunen on myös valokuvannut kirjaansa niin sanottuja Raahen poikia, joiden elämää varjostaa huumeiden päivittäinen käyttö.

Huumekuolemien ehkäisyssä on kyse yhteiskunnallisista arvovalinnoista

”Jokainen kuolema on yhtä numeroa laajamittaisempi tragedia. Jokaisella käyttäjällä on myös omaisia, joita läheisen riippuvuus koskettaa. Heillä on vanhempia, sisaruksia, ystäviä ja lapsia. Suomen päihdehistoriassa Raahe on lopulta ollut vain pisara meressä. Mutta Henkalle, minulle ja muille ystäväporukkamme jäsenille se on ollut ratkaisevan tärkeä. Se on ollut meille koko elämä.”

Keskimäärin huumeisiin kuollaan Suomessa noin 33-vuotiaana, yksin ja nukkuessa. Huumemyrkytyskuolemissa nuorten osuus on Suomessa kasvussa, joka on kansainvälisestikin tarkasteltuna poikkeuksellista. Juntunen kertoo kirjassaan, että muualla Euroopassa huumeisiin kuollaan huomattavasti vanhempana, keskimäärin 40-vuotiaana. Huumekuolemia voitaisiin kuitenkin ehkäistä: Juntunen peräänkuuluttaakin kirjassaan huumeita jo ongelmallisesti käyttäville matalan kynnyksen palveluita sekä nopeaa ja vaivatonta hoitoon pääsyä. Kyse on yhteiskunnallisista arvovalinnoista ja poliittisista päätöksistä, sanoo Juntunen.

Ongelmat tai huumeet eivät katoa vaikenemalla

”En mää olis tässä, jos haluaisin käyttää huumeita. Jos haluaisin käyttää, käyttäisin. En mää silloin hakis apua kerta toisensa jälkeen. Lopettaminen ei vaan ole niin helppoa.”

Subutex-kaupungin kasvatit on koskettava kertomus varjoyhteiskunnasta, jolle moni haluaa kääntää selkänsä. Millaisena toivo Subutex-riippuvaiselle näyttäytyy ja onko sitä näköpiirissä? Miten kuolemaan suhtautuminen muuttuu, kun kuolema on tavallaan läsnä joka päivä Raahen poikien elämässä? Mitä omaiset voivat tehdä, kun läheinen tuhoaa itseään? Laura Juntusen valokuvitettu teos konkretisoi yhteiskunnallisen tuen riittämättömyyden ja toivottomuuden seuraukset kaupungissa, jonka yli huumeiden hyökyaalto on pyyhkäissyt. Teos tarjoaa lukijalleen matkan maamme varjoiselle puolelle, jossa elämän arvo mitataan joskus grammoissa.

Laura Juntunen (s. 1991) on raahelaislähtöinen vapaa toimittaja, joka on erikoistunut yhteiskunnallisiin teemoihin ja rakenteellisiin ongelmiin. Juntusen töitä on julkaistu useissa medioissa. Subutex-kaupungin kasvatit on hänen esikoisteoksensa, jota tehdessään hän kulki pohjoissuomalaisten päihteiden käyttäjien mukana yli kahden vuoden ajan.

Äänikirjan lukee Arttu Kurttila.

Julkaistu 9.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Miksi ihminen on nostanut itsensä yli muiden ja miten palauttaa kestävä suhde muihin lajeihin?

Millaista on olla ihminen keskellä ekokriisiä ja miten tähän on päädytty? Sami Keto avaa kirjassaan Enemmän kuin sapiens miksi moni länsimaalainen kokee merkityksettömyyttä, vaikka meillä on jo kaikki. Kun ihminen on nostettu muiden lajien yläpuolelle, olemme kadottaneet merkitykselliset suhteet sekä toisiin ihmisiin että muihin eliöihin.

Mitä on olla ihminen? Ihminen on hakenut tähän kysymykseen vastausta – ja tullut luoneeksi kertomuksia ihmisyydestä. Kertomukset ovat olleet ihmisyyden erityisyyden kertomuksia, joiden tarkoitus on usein ollut oikeuttaa muun elämän hallitsemista ja kaltoinkohtelua.

Räikeimmillään erityisyyden kertomukset esittävät, että ihminen on aivan eri luokkaa kuin muut eliöt. Luokkaeron rinnalle on luotu vähemmän räikeä erityisyyden kertomus, jossa puhutaan aste-erosta. Mutta tässäkin kertomuksessa on se ongelma, että mittarina on edelleen ihmisen ominaisuudet ja ihmiselämän merkitykset, joihin muita eliöitä, pääasiassa eläimiä, verrataan. Muut eliöt tai eläimet tulee siis samalla määritellyksi sen kautta, mitä niiltä puuttuu suhteessa ihmiseen.

Vuorovaikutus on mahdollista, vaikka elämme erilaisissa aistitodellisuuksissa

Kaikki elämänmuodot ovat keskinäisriippuvaisessa suhteessa toisiin elämänmuotoihin. Ihmisellekin tärkein kysymys ei ole “mitä on olla ihminen?” vaan “miten elää yhdessä muiden kanssa?” Vaikka eri eliöt elävät erilaisissa aistitodellisuuksissa, on näiden eri “maailmojen” välillä kuitenkin kosketuspintaa, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen. Ihmisen ja muiden eliöiden välinen vuorovaikutus ei perustu yhteiseen kieleen ja käsitteisiin, vaan aisteihin, tunteisiin ja kehollisuuteen. Empatia on hyvä esimerkki lajienvälisen vuorovaikutuksen mahdollistajasta.

Vanhoissa alkuperäiskansojen kulttuureissa lajienvälisellä vuorovaikutuksella on ollut tärkeä rooli, joka on usein myös yhdistetty heidän kykyynsä elää ekologisesti kestävästi. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa ei kuitenkin voi omia tai omaksua alkuperäiskansojen läheistä luontosuhdetta suoraan, vaan täällä on muodostettavaa omaa aikaan ja paikkaan sopivaa kestävää luontosuhdetta.

Ekokriisin aika ei kutsu sankareita vaan hyviä jäseniä

Teos valaisee toisenlaista elämän ja ihmisyyden kertomusta ja pyrkii antamaan vastauksia kysymykseen, miten elää yhdessä muiden kanssa, osana elonkirjoa. Keto osoittaa, että kaikessa on aina kyse enemmän kuin ihmisestä.

Hyvän elonkirjon jäsenyyden mahdollisuus on siinä, kun ihmiset yhdessä sitoutuvat johonkin paikkaan ja alkavat muuttaa tapaansa ajatella, toimia ja elää tuossa paikassa ja tuosta paikasta, tuhoamatta sitä. Keto esittelee eri tyylilajeja yhdistävässä kirjassaan kasvatusajattelua ja -käytäntöjä, joilla hyvään elonkirjon jäsenyyteen voisi kasvaa.

Sami Keto on ekologi ja kasvatustieteilijä. Työssään hän pyrkii kuromaan yhteen repeämää, jonka kulttuuriset kertomukset ovat ihmisen ja muun elämän välille aiheuttaneet. Kedon aikaisempia teoksia ovat muun muassa yhdessä Elisa Aaltolan kanssa kirjoitetut Eläimet yhteiskunnassa (Into 2015) ja Empatia – Myötäelämisen tiede (Into 2017).

Julkaistu 8.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Mengelelle Auschwitzissa tanssinut Edith Eger: Vaikeimmistakin kokemuksista voi toipua mielen voimalla

Edith Egerin lohdullinen ja voimaannuttava tositarina siitä, kuinka kuka tahansa voi löytää avaimet vapauteen oman mielensä vankilasta.

Edith Eger joutui kuusitoistavuotiaana perheinensä Auschwitzin keskitysleirille. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Eger joutui tanssimaan Josef Mengelelle selviytyäkseen hengissä. Kun vangit vihdoin vapautettiin vuonna 1945, Eger löytyi ruumiskasasta, juuri ja juuri elossa. Sodan jälkeen hän pakeni Yhdysvaltoihin ja opiskeli psykologian tohtoriksi. Eger auttoi potilaitaan käsittelemään traumojaan samalla, kun hän kamppaili omien muistojensa kanssa. Lopulta hänen oli kohdattava menneisyytensä voidakseen antaa anteeksi – itselleen.

”Minulla oli joskus tapana kysyä: Miksi minä? Miksi minä jäin henkiin? Tuo kysymys on sittemmin vaihtunut, ja nykyään kysyn: Miksen minä? Kun seisoin lavalla uuden sukupolven vapaustaistelijoiden ympäröimänä, pystyin havaitsemaan tietoisesti jotain, mikä on usein vaikeasti hahmottuvaa, lähes näkymätöntä: menneisyyttä pakenemalla tai nykyhetken tuskaa vastaan taistelemalla teemme itsestämme vankeja. Vapaus on sitä, että hyväksymme sen, mitä on, ja annamme itsellemme anteeksi, avaamme sydämemme löytämään tässä hetkessä olevat ihmeet.”

”Ihmisten suurin hätä on nälkä”

Edith Eger on erikoistunut traumaperäisen stressin (PTSD) hoitoon. Edelleen, vielä yli yhdeksänkymmenen vuoden iässä, hän ottaa vastaan potilaita ja toimii muun muassa Yhdysvaltojen puolustusvoimien konsulttina resilienssikoulutuksen ja PTSD:n hoidon alalla. Egerin mukaan potilaiden yleisin haaste on menneisyydestä irti päästäminen. Hän korostaa kirjassaan, että emme voi muuttaa sitä, mitä on tapahtunut, mitä olemme tehneet tai mitä meille on tehty. Sen sijaan voimme kuitenkin valita, miten elämme nyt – voimme valita vapauden.

”Jos minulta kysyttäisiin, mikä on ollut hoitamieni ihmisten tavallisin diagnoosi, se ei olisi masennus tai traumaperäinen stressihäiriö…sanoisin, että ihmisten suurin hätä on nälkä. Olemme nälkäisiä. Meillä on hyväksynnän, huomion ja rakkauden nälkä. Tunnemme nälkää, sillä haluaisimme syleillä elämää, tuntea itsemme paremmin ja toteuttaa aitoa minuuttamme.”

Vastoinkäymiset ovat osa elämää, mutta uhriksi jääminen on valinta

Kirjassaan Eger syventyy uhriuden käsitteeseen ja siihen, kuinka uhrius kumpuaa lopulta aina sisältäpäin. Tarina on esimerkki siitä, miten eheytyminen on lopulta omissa käsissämme. Egerin tarina on koskettava kuvaus toipumisesta, josta voimme oppia: Hän ohjeistaa lukijaa, että jokainen meistä voi selvitä vaikeimmistakin kokemuksista, kunhan otamme vastuun omasta hyvinvoinnistamme.

”Traumoista selviytyminen ja kyky nauttia elämästä vaikeiden kokemusten jälkeen edellyttää menneen ja nykyisyyden täydellistä hyväksymistä. Jos vähättelemme omaa tuskaamme tai rankaisemme itseämme siitä, että tunnemme olevamme eksyksissä, eristyksissä tai peloissamme elämän haasteiden edessä – niin vähäpätöisiltä kuin haasteemme jostakin toisesta saattaisivatkin vaikuttaa – valitsemme uhrin roolin. Silloin emme näe vaihtoehtojamme ja päädymme tuomitsemaan itsemme. ”

”Auschwitzin tanssija on lahja ihmiskunnalle. Harvinaislaatuinen ja ajaton tarina, jonka ei halua loppuvan ja joka muuttaa lukijan ikuisiksi ajoiksi.”

– Desmond Tutu

Kirjan on kääntänyt Kirsimarja Tielinen ja kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa. Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Edith Eva Eger (s. 1927) on unkarilaissyntyinen psykologi ja holokaustin selviytyjä. Hän on erikoistunut traumaperäisen stressin hoitoon. Kalifornian yliopiston tohtori Eger on esiintynyt useissa televisio-ohjelmissa, ja hän on kysytty puhuja maailmalla.

Julkaistu 5.8.2022 tehnyt jukka — Jätä kommentti

Näin suomalaisten elämänlaatu ja tyytyväisyys ovat parantuneet 50 vuodessa

Elämme muuttuvassa maailmassa, mutta miten suomalaiset voivat tänään verrattuna 1970-lukuun? Erik Allardtin hyvinvointimallin avulla tutkijat selvittivät, miten aineellinen hyvinvointi, yhteisyyssuhteet sekä itsensä toteuttaminen ovat kehittyneet.

Suomalalaisten hyvinvoinnin muutoksia pitkällä aikavälillä kuvataan tavallisesti tilastojen avulla ja historiantutkimuksen keinoin. Hyvinvointitutkimuksen omat keinot ovat harvemmin olleet käytössä pitkän ajan tarkasteluissa, kuten tässä tutkimuksessa. Akateemikko Erik Allardtin tutkimuksen ”Hyvinvoinnin ulottuvuuksia” (1976, aineistot 1972) toisto vuosina 2017 ja 2019 kerätyillä aineistoilla antaa kuvan siitä, mikä suomalaisten hyvinvoinnissa on muuttunut ja mikä pysynyt ennallaan.

Allardtin kuulu kolmijako ”having-loving-being” osoittautui edelleen käyttökelpoiseksi

Tutkimus myös testaa ”Allardt-hyvinvoinnin” kolmen hyvinvointiulottuvuuden (having, loving, being) toimivuutta puoli vuosisataa kolmijaon kehittämisen jälkeen. Aineellinen hyvinvointi, yhteisyyssuhteet sekä itsensä toteuttaminen ovat tarkastelussa rinnakkain tavalla, johon esimerkiksi tilastosarjoja tutkimalla ei päästä. Allardt-hyvinvointi syntyi aikanaan täydentämään ja haastamaan niin sanottua resurssipohjaista hyvinvointikäsitystä, jossa pääroolissa ovat ihmisten käytössä olevat voimavarat ja niiden jakautuminen. Allardtin käsitteistö osoittautui edelleen käyttökelpoiseksi.

Lähes 50 vuoden väli tutkimusaineistojen keruussa tuotti ongelmia. Vuonna 1972 tutkimus tehtiin henkilökohtaisin haastatteluin, vuonna 2017 vastaajat itse täyttivät kyselylomakkeen. Tulosten varmistamiseksi vuonna 2019 tehtiin henkilökohtaisiin haastatteluihin perustuva muutamiin kysymyksiin perustuva tutkimus. Näitä kolmea aineistoa vertaamalla voitiin osoittaa, että aineistonkeräysmenetelmä vaikuttaa tuloksiin, joten päätelmiin on syytä suhtautua varovaisesti.

Suomalaiset ovat tyytyväisempiä yhteiskuntaan

Tulosten ensimmäinen osa koski hyvinvoinnin muutossuuntia ja tulokset viittaavat siihen, että elintaso on noussut (having –ulottuvuus). Yhteisyyssuhteissa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia (loving-ulottuvuus) ja Itsensä toteuttaminen on kohentunut (being-ulottuvuus). Hyvinvointi on siis lisääntynyt (Allardt –hyvinvoinnin tarkoittamassa mielessä)

Tutkimuksessa selvitettiin myös koettua hyvinvointia ja elämäntyytyväisyyttä, jotka ovat tulleet aikaisempaa vahvemmin esille vuoden 2000 jälkeisessä hyvinvointitutkimuksessa. Tuloksista voitiin havaita, että koettu elämänlaatu ja elämäntyytyväisyys ovat parantuneet. Tyytymättömyys yhteiskuntaan on vähentynyt.

Muutosten rinnalla myös muuttumattomuutta: ulottuvuuksien yhteydet ja väestöryhmäerot

Tutkimuksen muissa osissa selvitettiin hyvinvoinnin rakenteita ja niiden mahdollisia muutoksia: miltä näyttivät hyvinvoinnin ulottuvuuksien yhteydet ja miltä hyvinvoinnin väestöryhmäerot? Todettiin, että hyvinvoinnin rakenteissa on paljon pysyvyyttä. Hyvinvoinnin kiinnittymisessä sosiaalisiin jakoihin on pysyvyyttä mutta myös muutoksia.

”Vuonna 1972 alle 25-vuotiaat olivat tyytyväisempiä elämäänsä kuin vanhemmat, mutta vuonna 2017 tyytyväisimpiä olivat yli 50-vuotiaat.”

Olivatko esimerkiksi 1970-luvun nuoret tyytyväisiä ja ovat säilyttäneet tyytyväisyyden myös ”vanhoilla päivillään” vai onko kysymys siitä, että iän ja elämäntyytyväisyyden yhteys on muuttanut muotoaan?

Hyvinvointitutkimuksessa ovat vuosikymmenten ajan toistuneet tulokset hyvinvoinnin jatkuvasta kohentumisesta ja se näkyy myös tässä tutkimuksessa. Uutta ovat havainnot monien hyvinvointiseikkojen muuttumattomuudesta tai vain vähäisestä muutoksesta. Muuttuvassa maailmassa tällainen muuttumattomuus voi tuntua jopa hämmentävältä. Mitä kätkeytyy vain hitaasti muuttuviin hyvinvoinnin elementteihin? Tämä kysymys jää myöhemmän tutkimuksen pohdittavaksi.

Hannu Uusitalo on sosiologian emeritusprofessori ja Allardtin keskeinen työtoveri pohjoismaisessa hyvinvointitutkimuksessa. Jussi Simpura on emeritustutkimusprofessori. Muut tutkimusryhmän jäsenet ovat professori Juho Saari, tohtori Tuomo Laihiala, emeritusprofessori Harri Melin, tohtori Katri Vataja ja dosentti Sakari Kainulainen.