Heine Bakkeidin koukuttavan dekkarisarjan neljännessä osassa päähenkilö Thorkild Aske palaa Stavangeriin.
Haudattu salaisuus on omintakeista nordic noiria kirjoittavan Heine Bakkeidinylistetyn dekkarisarjan neljäs osa. Jo Nesbøn veroinen lahjakkuus on pantu laajalti merkille ja hänen tuotantoaan on julkaistu jo yli 15 maassa. Haudattu salaisuus voitti parhaan dekkarin Norjan Riverton-palkinnon vuonna 2021. Palkintoraati ylistää Heine Bakkeidin taitavaa kerrontaa, juonen kehitystä ja hahmojen kuvausta.
”Kaikella on merkitys ja menneillä tapahtumilla yhteys nykyhetkeen. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu ja jäsennelty.”
Thorkild Aske palaa kaupunkiin, jossa kaikki alkoi
Norjalaisen kaupungin Stavangerin hiekkadyyneiltä löytyy runneltu ruumis, jonka uskotaan kuuluvan viisi vuotta sitten kadonneelle konstaapelille Simon Bergelandille. Thorkild Aske lähtee etsimään vastauksia kaupungista, josta hän näkee yhä painajaisia.
Stavangerissa kaikki alkoi mennä päin helvettiä: siellä hän menetti Frein ja työnsä poliisin erikoistutkintayksikössä. Syypää oli Frein miesystävä Simon Bergeland, josta ei kuulunut mitään tuon kohtalokkaan päivän jälkeen. Pian Aske saa kuitenkin selville, että tapahtumat eivät menneet niin kuin hän oli luullut. Joku ei halua hänen palaavan Stavangeriin, ja kun vaara tihentyy, hän ymmärtää, että paluu voi maksaa myös hänen henkensä.
Heine Bakkeid (s. 1974) on varttunut Pohjois-Norjassa, jonka jylhistä seuduista ja tummista sävyistä hän ammentaa myös kirjoitustyössään. Meren aaveet oli aiemmin nuorille kirjoittaneen Bakkeidin ylistetty debyytti rikoskirjailijana.
Operaatio Ave Maria on älykäs ja dystooppinen tieteisromaani, jota on kuvailtu avaruuskirjojen Dan Browniksi.
Ryland Grace herää avaruusalukselta miljoonien kilometrien päässä kotoa. Seuranaan hänellä on vain kaksi ruumista. Ryland ei muista nimeään, saati miten on alukselle joutunut. Kun muisti pikkuhiljaa palaa, hän tajuaa tehtävänsä mahdottomuuden. Hänen on ratkaistava äärimmäisen vaikea tieteellinen arvoitus ja pysäytettävä vaara, joka uhkaa koko maapalloa. Ja hänen on tehtävä se yksin…
”Auringon säteilyteho laskee kokonaisen prosentin tulevan yhdeksän vuoden aikana. Kahdessakymmenessä vuodessa se laskee viisi prosenttia. Tämä on paha juttu. Tosi paha.” Tuijotin käyrää. ”Se merkitsisi jääkautta. Niin kuin… saman tien. Välitöntä jääkautta.”
Kirjasta tulee Hollywood-elokuva
Lukijat ovat kehuneet Andy Weirin taidokasta kerrontaa ja miten kiehtovasti hän esittää matemaattisia ongelmia ja ratkaisuja. Operaatio Ave Mariaoli New York Times -bestseller, ja lukuisat lehdet valitsivat sen yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista kirjoista. Kirjan pohjalta tekeillä olevaa Hollywood-elokuvaa tähdittää Ryan Gosling.
”Ikimuistoinen tarina selviytymisestä ja ystävyyden voimasta – scifin mestarinäyte.” – KIRKUS REVIEWS
Kirjan on suomentanut Annukka Kolehmainen ja äänikirjan lukee Aku Laitinen.
Yhdysvaltalainen Andy Weir työskenteli 20 vuotta tietokoneohjelmoijana, kunnes hän julkaisi hittikirjansa Yksin Marsissa. Hän on avaruusnörtti ja innokas suhteellisuusteorian, astrodynamiikan ja miehitettyjen avaruuslentojen historian harrastaja. Weirin teokset ovat olleet kansainvälisiä bestsellereitä, ja niiden äännösoikeudet on myyty yli 30 maahan. Lukuisat lehdet valitsivat Operaatio Ave Marian yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista kirjoista.
Millaisia elämänkokemuksia kätkeytyy uskomusten ja tabujen taakse? Mona Blingin odotettu esikoisteos 23 transmyyttiä – Totta ja tarua transihmisistä kutsuu tutustumaan vähemmistöön, johon kohdistuu yhteiskunnassamme poikkeuksellisen paljon ennakkoluuloja.
Kaivattua tietoa transihmisistä valtaväestölle ja asiantuntijoille
Transsukupuolisuus on aihe, josta puhutaan todella paljon. Transhoitoihin hakeutuvien määrä on moninkertaistunut viime vuosien aikana ja pääministeri Sanna Marin lupasi Helsinki Priden aikaan heinäkuussa, että eduskunta vie translain uudistuksen läpi vielä tämän syksyn aikana. Suomen valtio on saanut EU:sta useita huomautuksia siitä, että nykyinen laki on Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastainen.
Uutuuskirja 23 transmyyttiä – Totta ja tarua transihmisistä tarjoaa niin vastauksia kysymyksiin valtaväestölle kuin toimii myös apuvälineenä viranomaisille. Kirja on yleishyödyllinen teos kaikille, joilla on mielipide transihmisistä ja uteliaisuutta tietää, onko tiukkaan juurtuneissa transmyyteissä mitään todellisuuspohjaa. Teos haastaa lukijaa murtamaan omat ennakkoluulonsa ja näkemään transihmiset uudessa valossa.
23 transmyyttiä purkaa luku kerrallaan myyttejä kirjailijan omien kokemusten sekä muiden transtaustaisten ihmisten elämänkokemusten, tarinoiden ja asiantuntijahaastatteluiden kautta. Kirjassa nuorin kokemustarinan kertoja on 16-vuotias transnainen, vanhimman ollessa 57-vuotias ei-binäärinen transihminen.
”Kokemuksesta tiedän, ettei ole mitään vapauttavampaa kuin olla kasvokkain itsensä ja oman todellisuutensa kanssa ja selkä suorana todeta, että on tehnyt elämässä juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Se on mielestäni todellista rohkeutta.”
–Minulle oli tosi tärkeää kirjaa kirjoittaessa, että transyhteisö pääsee mahdollisimman hyvin ääneen. Transihmisten tarinoita on vuosikymmeniä kertoneet kaikki muut kuin me itse. Se loppuu nyt, Mona Bling sanoo.
Mielikuvat muuttuvat, kun niitä muutetaan
Monet sukupuolivähemmistöön kuuluvat ihmiset kokevat arjessaan syrjintää, mikä johtuu tiukkaan juurtuneista ennakkoluuloista. Hyvin negatiivisesti värittyneet mielikuvat transihmisistä antoivat alkusysäyksen 23 transmyyttiä -kirjalle, jonka jokainen luku käsittelee yhtä myyttiä.
–Nämä myytit saattavat kuulostaa cisihmisten, eli ei-transihmisten, korviin todella kaukaa haetuilta, mutta minulla itselläni on jokaisesta näistä myyteistä henkilökohtainen tarina ja nämä ovat sellaisia myyttejä, joihin uskon myös muiden transihmisten pystyvän helposti samaistumaan. Esimerkiksi luku “Transihmiset voivat saada töitä vain sirkuksesta” usein naurattaa cisihmisiä, mutta todellisuus on, että transihmiset kärsivät todella paljon syrjinnästä työelämässä. Itse myös transprosessini alussa mietin, että tulenko koskaan saamaan töitä vai pitäisiköhän minun hakeutua “sirkukseen” töihin, Mona Bling toteaa.
”Oman identiteetin, oman elämän narratiivin ja oman tilan haltuunotto ovat rohkeita ja voimakkaita tekoja maailmassa, jossa meidät halutaan tunkea ahtaisiin muotteihin.”
Kirjan luvut, kuten Kaikki transihmiset ovat päästään sekaisin, Transihmiset yrittävät huijata cisihmisiä, Transsukupuolisuus on likaista ja häpeällistä ja Transihmiset vaanivat vessoissa, kertovat karua tositarinaansa siitä, miten transihmisiin edelleen suhtaudutaan: mielisairaina, epärehellisinä seksirikollisina, jotka ovat vaaraksi yhteiskunnan muille jäsenille.
–Jotta transihmisen asema yhteiskunnassa parantuisi, meidän täytyy purkaa vääristyneet myytit. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Ratkaisu siihen on tiedon lisääminen ja se, että todellisten transihmisten arkiset tarinat tuodaan lähemmäs valtaväestöä. Kun valtaväestö oppii, että transihmiset ovat aivan samanlaisia peruspulliaisia kuin he itsekin, ja että heillä on aivan samanlaiset huolet ja ilot elämässään kuin muillakin, silloin ennakkoluulot karisevat ja transfobia vähenee, Bling sanoo.
Äänikirjan lukee Miiko Toiviainen ja Mona Bling.
Mona Bling(s. 1992) on helsinkiläinen somevaikuttaja ja toimittaja, jonka töitä on julkaistu muun muassa Cosmopolitanissa ja ELLE-lehdessä. Sosiaalisessa mediassa Bling puhuu yli 23 000 seuraajalleen transihmisten oikeuksista, feminismistä ja elämästään transnaisena. Arvostettu vaikuttajamarkkinointitoimisto Ping Helsinki valitsi Mona Blingin Vuoden vaikuttajaksi vuonna 2021. 23 transmyyttiä – Totta ja tarua transihmisistä on Blingin odotettu esikoisteos, joka on jo ennen julkaisuaan herättänyt runsaasti kiinnostusta.
Petri Laukan teos K.J Ståhlbergin armoton matka kuvaa Ståhlbergin merkitystä suomalaisen oikeusvaltion ja parlamentarismin rakentajana. Kirja esittelee omaperäisen ajattelijan, jonka teesejä olivat kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, yleinen äänioikeus sekä sosiaaliset uudistukset.
Suomen tasavallan tekijä, ensimmäinen presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg tunnetaan parhaiten lapuanliikkeen tekemästä kyydityksestä syksyllä 1930. Neljä miestä kaappasi Kaarlo ja Ester Ståhlbergin aamukävelyltä ja lähti väkisin viemään itärajalle Joensuun. Tapaus on yksi Suomen poliittisen historian hirvittävimpiä. Muilutusreissu epäonnistui pitkälti Ståhlbergin pariskunnan sitkeyden ansiosta.
Järkyttävä muilutus on jättänyt taka-alalle Ståhlbergin laajan ja merkityksellisen toiminnan demokraattisen oikeusvaltion rakentamisessa. Lisäksi Ståhlberg osallistui monella tavalla venäläistämisen vastustamiseen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Venäjä halusi tutunoloisesti laajentua rajojensa ulkopuolelle. Baltian maita, Puolaa ja Länsi-Ukrainaa oli ryhdytty kaikin tavoin venäläistämään. Suomen suuriruhtinaskuntaa odotti sama kohtalo.
Välinpitämättömyys edistää Venäjän asiaa
Ståhlberg vastusti Venäjän aikeita ja koosti anonyymisti tietokirjasen nimeltä Erinäisiä venäläistyttämistoimenpiteitä vuonna 1901. Ståhlbergin mukaan venäläiset juuri toivovat ajattelua, että ”eihän niille mitään mahda”, annetaan mennä vain. Kirjasessa päätellään, että passiivinen vastarinta on parempi vaihtoehto kuin passiivinen apaattisuus. Välinpitämättömyys edistää aina Venäjän asiaa.
Kirjasessaan Ståhlberg esittelee väkivallattoman vastarinnan aakkosia ja patistaa suomalaisia kansalaistottelemattomuuteen. Hän myös toteutti vastarintaa omassa työssään senaatin esittelevänä viranomaisena, ja sai tpoikkiteloin asettumisestaan potkut Suomea tsaarin nimissä hallinneelta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta.
Kansalaisyhteiskunta ja kansanvalta
Ståhlberg oli varhaisia kansalaisyhteiskunnan käytännön toteuttajia. Hän osallistui Suomen oikeuksia kaventaneen helmikuun manifestin jälkeiseen toimintaan. Ståhlberg oli mukana koostamassa kansalaiskokouksen kirjelmää senaatille. Yli 500 allekirjoittanutta pyysi, ettei senaatti hyväksyisi oikeusjärjestyksen vastaista keisarin säädöstä.
Ståhlbergin ajattelu kehittyi liberaaliksi 1800-luvun loppupuolella. Ajattelua leimasi järkiperäisyys, edistyksen tavoittelu, tasa-arvoisuus ja yhteinen etu. Hänen mukaansa valtion on suvaittava erilaisia näkökantoja ja huolehdittava muidenkin kuin enemmistön eduista. Jokaisella on oikeus arvostella hallitusta, mutta siitä huolimatta hallituksen on kohdeltava kansalaisia oikeudenmukaisesti. Se näkyy edelleen muun muassa Suomen hallitusmuodossa.
Kieltolain vastustaja ja naisten oikeuksien puolustaja
Minna Canthin ajattelu vaikutti myös suuresti Ståhlbergiin. Hän katsoi tuoreeltaan näytelmän Työmiehen vaimo alkuvuodesta 1885. Canthin näytelmässä oli ajattelemaan panevaa moraalista pohdintaa uskonnon asemasta vanhan järjestelmän luutumien pönkittäjänä. Näytelmää haukuttiin varsin laajalti. Ståhlberg oli toista mieltä kuin kriitikot. Tosiolojen kuvaus oli tietenkin hurja, mutta Ståhlbergista täysin oikeutettua. Näytelmässä kuvattu maailma ei ollut outo tai vieras.
Senaattorina Ståhlberg oli valmistelemassa äänioikeusuudistusta, johon saatiin mukaan naisten äänioikeus vuonna 1906. Ståhlberg vastusti kieltolakia, jota piti oikeudenmukaisuuden ja lain toteutumisen kannalta vääränä ratkaisuna. Hän erosi kun laki meni senaatissa läpi. Vuosia myöhemmin itsenäisen Suomen eduskunta joutui toteamaan Ståhlbergin perustelujen osuneen oikeaan.
Presidentti-instituution luoja
Tasavallan ensimmäisenä presidenttinä Ståhlberg kohtasi paljon ilkkumista ja vähättelyä eri puolilta yhteiskuntaa upseeristoa myöten. Hän oli voittanut äänestyksessä Mannerheimin, joka hänkin kääntyi valittua presidenttiä vastaan. Helsinkiin tullessa tai sieltä poistuessa Mannerheimia juhlisti lippurivi. Varsinainen päämies jäi usein huomiotta ja hän sai haukkumakirjeitä. Presidentinlinnaan soiteltiin myös uhkauspuheluita.
Vuosien vieriessä suhtautuminen lieveni, kun arvostelijat havaitsivat presidentin tuovan vakautta. Ståhlbergin kaudella aloitettiin nykypäivään jatkunut perinne itsenäisyyspäivän linnanjuhlista. Jo 1920-luvulla niistä raportoitiin näyttävästi lehtiin.
Petri Laukka on filosofian tohtori ja kulttuurihistorioitsija. Hän väitteli Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa Hurriganesin merkityksestä 1970-luvun suomettuneessa Suomessa. Laukka on työskennellyt journalistina ja mm. sanomalehti Kalevan kulttuuritoimituksen päällikkönä sekä uutispäällikkönä. Nykyisin hän on Kalevan pääkirjoitustoimittaja. Laukka soittaa bassoa rockbändissä ja pelaa jääkiekkoa.
Tawastin perheen kattavan yksityisarkiston helmet valaisevat 1500-luvun ihmisten elämää ja arkea. Ulla Koskisen kirjassa äänen saavat isäntäperheen ohella palvelusväki, sukulaiset ja ystävät ja muut perheen kanssa tekemisissä olleet varallisuuteen ja säätyyn katsomatta.
Ulla Koskisen historiateos Soturiaatelin aika Suomessa kertoo Hämeessä asuneen menestyksekkään sotapäällikön Arvid Henrikinpoika Tawastin (1545-1599) sekä hänen perheensä, vaimo Margareta Mårtenintyttären ja poika Ivar Arvidinpojan elämäntarinan. He elivät sotaisaan aikaan, jolloin Suomen ja Ruotsin historia haki suuntaansa. Satojen kirjeiden ja asiakirjojen pohjalta Soturiaatelin aika Suomessa luo poikkeuksellisen yksityiskohtaisen kuvan päähenkilöistään sekä aikakauden yhteiskunnasta.
Rauhantahtoisen soturiaatelin elämäntehtävänä oli kuninkaan palveleminen
Elämäkerrat 1500-luvun ihmisistä ovat Suomessa harvinaisia: niitä on tehty kourallisesta suurmiehiä ja -naisia. Arvid Tawast syntyi rälssiperheeseen, joka kuului Suomen alueen 250 vauraimman ja etuoikeutetuin perheen joukkoon. Rälssit tai aateliset oli vapautettu veroista, ja he päättivät myös keskenään alueen asioista. Arvidin elämäntehtävä oli palvella kuningasta sotakentillä ja hallinnossa, vaikka soturiaateli toivoi rauhaa ja vastusti kuninkaan yltiöpäisiä sotahankkeita.
Kyvykkyytensä ansiosta hän kohosi melko vaatimattomista lähtökohdista valtakunnan merkkimieheksi. Hän vartioi linnoja sekä johti suomalaista jalkaväkeä Venäjää vastaan käydyn sodan aikana. Hänen vaiheensa Ruotsin kuninkaiden palveluksessa kuvaavat historialliset tapahtumat sellaisina kuin ne näyttäytyivät alamaisten arkisessa elämässä.
Runsaat lainaukset kirjeistä antavat äänen yli 400 vuoden takaisille ihmisille, jolloin myös korkeampiarvoiset elivät varsin vaatimattomasti
Arki oli hyvin erilaista 400 vuotta sitten. Elämisen puitteet olivat maanläheiset ilman minkäänlaisia palveluita. Suomen 1500-luvun rälssi ei vastaa mielikuvia linnansaleissa karkeloivista neidoista tai kullan ja loiston keskellä loikoilevista ylimyksistä. Elämä oli maanläheistä ja kiinni harmaahirsisen kartanotalouden arjessa. Rälssinaiset johtivat karjataloutta ja huolehtivat ylläpidosta, vaatetuksesta ja ruokahuollosta. Kun Arvidi palasi kotiin sotaretkiltään, häntäkin odotti ihan tavalliset askareet:
”Kurjalassa maalattiin, laitettiin ikkunalaseja ja nikkaroitiin ehkä huonekaluja. Syksyisin oli työnä sadonkorjuun ja teurastuksen tuotteiden säilöminen ja varastoiminen. Margareta Mårtenintytär valvoi itse suurinta osaa jalostuksesta ilman voudin välitystä:
Oluenpano, leipominen, teurastus, liha, vuodat ja nahat, niitä valvoo ja niistä huolehtii rouva itse, samoin voista, karjantuotosta ja lampaiden villasta.
Margaretan vastuulla oli myyntiin menevä tuotanto. Kartanoiden päämyyntituotteet olivat vilja ja voi. Niitä kaupattiin Porvooseen, Helsinkiin, Turkuun, Lyypekkiin, joskus myös Pietarsaareen ja Tallinnaan.”
1500-luvun Suomi oli arvaamaton, väkivaltainen ja sotaa käyvä, mutta yllättävän monikulttuurinen
Arvomaailma korosti mukautumista omaan asemaan sekä perheen ja kruunun etua yksilön sijaan. Mutta myös yhdistäviä piirteitä löytyy. Sosiaalisten turvaverkostojen ja hyvien suhteiden merkitys ei ole kadonnut minnekään. Arki oli karua 2020-luvun Suomesta katsottuna, mutta:
”Kuitenkin samaan aikaan tavoiteltiin kauniita moraalisia arvoja, kunniaa ja myötätuntoisuutta, tunnettiin rakkautta, hellyyttä, vihaa ja ymmärrettiin huumoria. Ainekset olivat loppujen lopuksi samat kuin nykyään, vain eri mitalla annosteltuina.”
Samat kristinuskoon palautuvat moraalisäännöt ohjaavat meidänkin elämäämme. Käsitys ystävyydestä ja siihen liittyvästä vastavuoroisuudesta on yhä tuttu.
Elämä Ruotsin laajenevassa valtakunnassa oli myös yllättävän monikulttuurista. Virkatehtävien hoitaminen kuljetti Arvidia ympäri Suomenlahtea. Yksinomaan sotajoukot koostuivat useiden valtakuntien alueelta lähteneistä ja useita eri kieliä puhuvista ihmisistä. Tawastien kartanoilla työskenteli lähiseudun väen lisäksi itärajalta ja sen takaa tulleita perhekuntia. 1500-luvun maailma ei ole Tawastien vinkkelistä katsottuna lainkaan niin paikallaanpysyvää kuin monesti on ajateltu. Sen monimuotoisuus rinnastuu nykyiseen elinympäristöömme.
Ulla Koskinen on historiantutkija ja tietokirjailija, jota kiehtoo elämänmeno keskiajan ja uuden ajan välimaastossa. Koskinen on filosofian tohtori ja Suomen historian dosentti. Hän on työskennellyt tutkijana Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Koskinen ryhtyi 15-vuotiaana harrastamaan sukututkimusta, joka on johdattanut hänet myös Tawastin perheen jäljille.
Unelmoitko joskus työstä, jossa ei tarvitsisi ajatella? Kun tietotyöläinen on uupumisen partaalla aivot janoavat lepoa ja mieli kaipaa selkeitä työtehtäviä. Kikuko TsumuranUnelma helposta työstä -romaanin päähenkilölle on käynyt juuri näin, jonka seurauksena nainen etsii työtä, johon olisi lyhyt työmatka ja mahdollisimman yksinkertaiset tehtävät.
”Vaikkapa sähkölinjalla sirkuttavien varpusten tai risteyksen läpi ajavien punaisten autojen laskeminen voisi sopia? // Lähes huomaamaton työ, jonka määrittely työksi oli jo kyseenalaista, olisi hyvä. // Lisäksi työ saisi olla sellainen, että pystyisin tekemään sitä yksin.”
Hyvinvoiva työyhteisö on monesti jopa palkkaa arvokkaampi
Naisen ensimmäinen pesti on valvontakamerakuvan tarkkaileminen, ja se osoittautuu varsin vaivalloiseksi tehtäväksi. Naisen vaihtaessa työstä toiseen saamme seurata mitä erikoisimpia työtehtäviä, kuten elämänohjeiden laatimista riisikeksipakkauksiin. Jokaisen uuden työn myötä nainen antaakin yhä enemmän itsestään ja voimavaroistaan työlle.
Siirtyessään työhön, jossa on mukavaa lounasseuraa ja toisiaan tukeva työyhteisö hän huomaakin, että työkaverit saattavat parhaimmillaan olla voimavara.
”Tsumura osoittaa, että merkityksen ja oikean jännityksen voi löytää mitä yllättävimmistä paikoista.”
Publishers Weekly
Työ kannattaa valita mielekkyyden mukaan – ei arvovaltaisten titteleiden perusteella
Uuden työuran edetessä käy yhä selvemmäksi, että kenties nainen etsiikin helpon työn sijaan jotain paljon tärkeämpää.
Erään työn yhteydessä nainen tapaa vanhainkodin sosiaalityöntekijänä toimineen miehen, joka on yllättäen kadonnut työpaikaltaan elääkseen mahdollisimman yksinkertaista elämää.
”Työpaikalla hän oli ollut esimiesasemassa ja kantanut paljon vastuuta. Sugai oli aina vastannut yksin laitoksen asukkaiden, näiden perheiden ja häntä myöhemmin aloittaneiden kollegoiden murheista. Sugailla oli ollut paljon stressiä eikä hän ollut koskaan kertonut eteenpäin yksityiskohtia häneen turvautuneiden huolista, vaan kantanut kaiken yksin.”
Unelma helposta työstä on Japanin arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla palkitun kirjailijan Kikuko Tsumuran kansainvälinen läpimurto. Kirja oli Time-lehden 100 kirjan listalla, jotka jokaisen pitäisi lukea vuoden aikana.
Kirjan on suomentanut Raisa Porrasmaa. Äänikirjan lukee Karoliina Niskanen.
Kikuko Tsumura syntyi 1978 Osakassa, Japanissa. Ensimmäisessä työpaikassaan valmistumisen jälkeen hän kärsi työpaikkakiusaamisesta, minkä vuoksi hän irtisanoutui, kouluttautui uudelleen ja etsi uuden työn. Tsumura on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, kuten Ryūnosuke Akutagawa- ja Noma-palkinnot.
”Älä avaa ovea kenellekään vieraalle. Siellä voi olla miehiä, jotka vievät äidin pois.” Äitini kuului niihin, joita venäläisten hallitsema valvontakomissio etsi sodan jälkeen. Natsiarmeijan palveluksessa olleena hän sai neuvostohallinnon silmissä sotarikollisen leiman otsaansa. Pakkopalautus Neuvostoliittoon oli hänen suurin pelkonsa koko loppuelämän ajan.
Tsaarin Venäjältä natsien sihteeriksi ja äidiksi sodanjälkeiseen Suomeen
Inkeriläisten palautus Neuvostoliittoon 1944–1945 merkitsi jatkoa sille hitaalle kansanmurhalle, jota Stalinin hallinto harjoitti inkeriläisiä kohtaan neljännesvuosisadan ajan. Palautus oli petos, johon syyllistyivät sekä Neuvostoliitto että Suomen valtiojohto. Rautajoen historiateos on läpileikkaus Neuvostoliiton synkimpien vuosien vaikutuksista inkeriläisten elämänmenoon. Kirja Inkeriläinen äitini on taitavasti rakennettu kokonaisuus, joka laajentaa yksilön näkökulman koskemaan laajasti koko inkeriläisyyttä. Siinä toistuvat samat surulliset vaiheet, joita näemme tämänkin päivän maailmassa: vaino, sota, nälkä, karkotukset.
”Elsalla ei ollut valmiita keinoja kanavoida tai käsitellä pelkoa. Hän näki läheltä, miten vihollinen toimii, oli se venäläinen, saksalainen tai suomalainen. Suomeen tultuaan terapiaa ei ollut tarjolla. Oli luontevaa, että hän tapasi muita vainojen ahdistamia maanmiehiään. Hänen tukiverkkonsa olivat perhe ja laaja lähisuku. Vain läheisten kanssa hän saattoi puhua asioista.”
Filosofian tohtori Reijo Rautajoki kuvaa kirjassa äitinsä seikkailunomaisen tarinan, jossa Tsaarin Venäjällä syntyneestä tytöstä tuli ensin opettaja neuvostokouluun. Saksan miehitysaikana äiti ajautui natsien sihteeriksi ja sodan jälkeen lopulta opettajaksi Takahuhdin kansakouluun Tampereelle. Äidin elämäntarina on henkeäsalpaava matka, joka saa lukijan pohtimaan suhdettaan rauhaan, pysyvyyteen ja turvaan.
Inkerinsuomaisten kohtalo on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan
Inkerinsuomalaisia asui Leningradin ympäristössä ennen toista maailmansotaa 150 000 henkeä. Heistä lähes puolet vangittiin, karkotettiin tai teloitettiin Stalinin 25 vuotta kestäneen valtakauden aikana. Hidas kansanmurha kuihdutti lopulta koko inkerinsuomalaisen yhteisön. Rautajoki kutsuukin kirjassaan Neuvostoliittoa ”valheen valtakunnaksi”.
“Neuvostoliitto ei tyytynyt siihen, että valtaosa inkeriläisistä palasi takaisin. Loputkin haluttiin palauttaa entiseen kotimaahansa. Inkeriläisten jahti jatkui vielä vuosia sen jälkeen, kun valvontakomissio oli poistunut maasta Pariisin rauhansopimuksen perusteella vuonna 1947. Neuvostoliiton suurlähetystö Helsingissä peri komission tehtävät ja jatkoi Suomen hallituksen painostamista tänne jääneiden inkeriläisten palauttamiseksi 1950-luvun puoliväliin asti.”
Kirjan erityisen ajankohtaiseksi tekee Ukrainan sota: Nykyinen Putinin Venäjä toteuttaa politiikassaan Stalinin menetelmiä astetta hienostuneemmin. Valtion kanavat syöttävät kansalaisille uskomattomia valheita. Ihmisiä vangitaan tekaistuilla syytteillä. Kaava on sama kuin Stalinilla: ihmishengellä ei ole arvoa, mikä näkyy Ukrainan silmittömässä tuhoamisessa, sanoo Reijo Rautajoki.
Äänikirjan lukee Jukka Pitkänen.
Reijo Rautajoki(s. 1946) on filosofian tohtori ja tietokirjailija, joka on tehnyt inkerinsuomalaisuudesta väitöskirjan. Rautajoki on suosittu luennoitsija ja aktiivisesti mukana nostamassa inkeriläisyyttä uudelleen ihmisten tietoisuuteen.
Suomen Supernanny Pia Penttala antaa käytännön ohjeita siihen, miten saada aika riittämään perheelle arkisin, miten nuorten yksinäisyyteen kannattaa puuttua ja miten kodin ja koulun yhteistyö saadaan sujumaan.
Kirja Suomen Supernanny – Lempeämpää perhe-elämää esittelee tosielämän tapauksia, joista luovitaan Supernannyn asiantuntevan avun tukemana kohti elämää, jossa kaikilla on turvallisempaa olla. PiaPenttala antaa ihmisläheisellä otteellaan toivoa kaikille perhearjen hankaluuksien kanssa painiville. Hän toteaa, että lapsi voi muuttua vain, jos aikuiset hänen ympärillään muuttuvat.
Tavoitteena miellyttävä arki – miten järjestää illat, jotta riittävästi aikaa olisi sekä lapsille, että aikuisille?
Monelle perheelle arki menee suorittamiseksi ja varsinkin loman jälkeen lyhyet illat korostuvat. Jos laadukasta yhdessäoloa ei ole riittävästi, se saattaa vaikeuttaa lasten nukuttamista, mikä puolestaan vaikuttaa vanhempien palautumiseen. Supernanny korostaa läsnäolon tärkeyttä:
”Jokaisella vanhemmalla on oikeus olla laiska tai tehdä töitä kotona. Oleellista on, että kun olemme lapsen kanssa, meidän pitää keskittyä häneen. Joka päivä. Sen jälkeen ja hetkien välissä voimme olla laiskoja tai tehdä töitä tai soittaa kaverille. Jos räävimme joka suuntaan ja teemme kaiken puolittaisesti keskittyen, mikään ei hoidu kunnolla. Ei lapsen hoito eivätkä työt. Eikä laiskottelu.”
Myös itsenäiset ja hyvin pärjäävät teinit tarvitsevat tukea ja huomiota
Lapset tarvitsevat vanhempiaan kasvaessaan kohti aikuisuutta. Lasten oikeuksien lisääntyessä vanhempien tehtävä on opettaa heille myös vastuunottoa. Pettymysten sieto koettelee usein koko murrosikäisen lapsen perhettä, mutta kukaan ei saa ohittaa sitä. Se kuuluu nuoren kasvuun.
Nuoruusikä viestittää usein yksin pärjäämistä, mutta vanhempien tehtävänä on kysellä säännöllisesti nuoren kuulumisia ja suunnitelmia. Näin he pysyvät perillä nuorensa käsityskyvystä elämän eri osa-alueilla ja osoittavat kiinnostusta lastaan kohtaan. Nuorella pitää olla tunne, että hän kelpaa ja on kiinnostava vanhemmilleen myös aikuistuessaan. Aikuistuminen voi olla vierasta nuorelle itselleen, ja hänelle on lohdullista, että omat vanhemmat eivät ujostele muuttuvaa lastaan.
Kenellä on kasvatusvastuu, kodilla vai koululla?
Näin kouluvuoden alussa moni jännittää sitä, miten lapsi tulee pärjäämään koulussa muiden kanssa varsinkin, jos lapsella on haasteita tunteiden säätelyssä. Erilaisuudesta tulee helposti heikkous, jonka muut vaistoavat, ja jos maaperä on oikeanlainen, lapsi saattaa joutua kiusatuksi. Valitettavasti opettajien työstä on tullut selviytymistä ja siksi koulussa pitäisi olla opettajien lisäksi muita aikuisia ammattilaisia lasten ympärillä.
Supernanny muistuttaa, että vaikka opettajan työmäärä olisikin kasvanut suhteettoman suureksi, sen ei pitäisi missään nimessä kaatua lapsen niskaan. Ryhmän vetäjällä pitää olla ammattitaitoa huomata, että kun joukossa on joku hieman erilainen, toimintaa pitää heti alkaa suunnitella niin, että se viestii, että kaikille on tilaa ja että kaikki ovat tärkeitä tyyppejä.
”Kasvatusvastuu on näin ollen sekä vanhemmilla, että koululla ja siksi on tärkeää, että he kommunikoivat ja luovat yhteisen strategian lapsen tukemiseksi.”
Suomen Supernanny Pia Penttala on erityistason psykoterapeutti, lastensuojelualan ammattilainen ja kolmen lapsen äiti. Hän on yli kolmenkymmenen vuoden kasvatusalan uransa aikana nähnyt kaikenlaisia perheitä ja tilanteita. Venla-palkittua Supernanny Suomi -ohjelmaa on tehty kolme tuotantokautta.
Toimittaja Risto Pakariselta on aiemmin ilmestynyt teokset Jonain päivänä Jennifer (Harper Collins 2019), Alpo Suhosen kanssa kirjoitettu Markku Kanerva – Näin valmennan voittajia (Into 2020), Suomen Supernanny I (Into 2021) sekä Janne Puhakan tarina Ulos kopista (Johnny Kniga 2022).
Anne-Maarit Koivuniemi matkaa lapsuuteensa ja kokoaa elämänsä palasia yhteen. Hänet annettiin adoptiolapseksi 1960-luvun Suomessa, jolloin adoptioon liittyi paljon häpeää ja salailua, eikä lasten tunteita ymmärretty, arvostettu, saati huomioitu.
Kirjassaan PoisannettuAnne-Maarit Koivuniemi antaa äänen Suomessa adoptoitujen kokemuksille ja avaa lukijalle yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien maailmaa.
Vielä 1960-luvulla adoptiosta vaiettiin tietoisesti ja adoptio poisti kokonaan lapsen menneisyyden. Lapsen aikaisempi nimi, biologiset vanhemmat ja suku lakkasivat olemasta. Adoptiovanhemmat ottivat lapsen, josta biologiset vanhemmat eivät pystyneet tai halunneet huolehtia. Kuviteltiin, että biologisten vanhempien ei tarvitsisi hävetä elämäntilannettaan tai päätöstään luopua lapsesta, kun asia vain unohdetaan. Toisaalta moni lapsensa pois luovuttanut äiti toivoikin asian pysyvän salassa, sillä avioton lapsi oli yhtä suuri häpeä kuin lapsen poisantaminen.
Kuinka pitkälle ihmisen ensimmäiset vuodet ja kiintymyssuhteet määrittävät elämän suuntaa?
Adoption seurauksena Koivuniemen elämää on värittänyt kokemus hylätyksi tulemisesta.
”Tiedostin, että jotakin hyvin erikoista oli tapahtunut syntymäni jälkeen, mutta niistä asioista ei ollut lupa puhua. // Ymmärsin, että minuun liittyi ihmisiä ja tapahtumia, joista ei kotona haluttu keskustella. Minulla ei ollut yhtään kunnollista muistoa ensimmäisestä elämästäni. Alitajunnastani ei noussut kuin epämääräisiä, heikkoja välähdyksiä ihmisistä, jotka olivat olleet minulle tärkeitä. // Elin todellisuudessa, joka kielsi minulta menneisyyden. Syvällä sielussani jäyti kummallinen ajatus ensimmäisen perheen yhtäkkisestä katoamisesta ja siitä, kuinka olin jäänyt ihan yksin uusien ihmisten kanssa.”
Kun adoptioon liittynyt salaisuuden verho vihdoin raottui, hyvän kasvattiperheen jäsenenäkin ”onnetarten ottolapsi” koki olevansa ulkopuolinen. Elämän täyttivät monenlaiset ahdistus- ja pelkotilat, joita 60-luvun kasvatusilmapiirissä ei osattu kohdata rakentavasti. Turvallisuuden järkkyminen varhaislapsuudessa on näkynyt elämässä monin tavoin läpi vuosikymmenten.
”Haalin ympäristöstä ja tutuilta ihmisiltä pysyvyyden tunteita sisälleni. Mietin, voinko luottaa ihmisiin. Olin varuillani ja elin koko ajan pienessä jännityksessä osaamatta rentoutua, sillä halusin maailmani säilyvän ennallaan. Rakastin rutiineja, ja kuuntelin korva tarkkana aikuisten keskusteluja, sillä pelkäsin yhtäkkisiä muutoksia. Kärsin eroahdistuksesta, joka oli saanut alkunsa varhaislapsuudessani.”
Kun muistot eivät enää määritä elämää, ne antavat sille merkityksen
Hylkäämiskokemukset muovasivat Koivuniemestä epävarman lapsuuden läpi rämpineen onnettoman nuoren. Poisannetuksi joutuminen on vaikuttanut kaikkiin hänen ihmissuhteisiinsa ja elämänsä valintoihin. Vasta aikuisiän psykoterapiassa hän oppi hyväksymään kipeän menneisyytensä.
”Tiesin nyt omasta kokemuksesta, että muistojen ei kuulu määrittää elämäämme, vaan antaa sille merkitys. Raskaistakin vaiheista voi löytää positiivisen sielun, ja huomata, että vaikeudet ovat tehneet meistä juuri niin vahvoja ja rohkeita kuin haluamme. Lapsuuden muistot kantavat meitä elämämme loppuun saakka, eikä kukaan voi ottaa niitä meiltä pois. Pitkän henkisen matkan kuljettuani olen saanut versoa takaisin juurilleni, joten mitään salattavaa tai hävettävää ei enää ole.”
Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.
Anne-Maarit Koivuniemi (s.1964) on sairaanhoitaja ja geronomi. Koivuniemi on toiminut vanhempiensa omaishoitajana ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Muista minut – vanhempieni Alzheimer (Atena 2016).
Subutex- kaupungin kasvatit on läheltä kuvattu tositarina Raahen pojista, joiden perheissä Subutex-riippuvuus siirtyi vuosituhannen vaihteessa veljeltä toiselle. Kirja kuvaa valokuvin ja kertomusten kautta Suomessa eniten huumekuolemia aiheuttavan buprenorfinin käyttäjien kaunistelematonta arkea.
Kirjassa Subutex-kaupungin kasvatit kerrotaan niin sanotun toisen, 1990-luvulla alkaneen huumeaallon lapsista. Tuona vuosikymmenenä huumeet levisivät kaupungeista maakuntiin. Kirjailija Laura Juntunen kuvaa esikoiskirjassaan tätä Raahessa tapahtunutta ainutlaatuista painajaista, jota kaupungissa todistettiin huumeaallon seurauksena. Kun Subutex vyöryi kaupungin yli kuin hyökyaalto, vei se mukanaan kokonaisia perheitä. Jäljelle jäi pahimmillaan vanhempia, jotka joutuivat hautamaan kaikki lapsensa buprenorfinin takia. Tänään huumeiden käyttö ja kokeilut ovat koko Suomessa huomattavasti korkeammalla tasolla kuin 1990-luvulla, ja Subutex-ilmiö on laajalle levinnyt ongelma. Toimittajana työskennellyt Juntunen on myös valokuvannut kirjaansa niin sanottuja Raahen poikia, joiden elämää varjostaa huumeiden päivittäinen käyttö.
Huumekuolemien ehkäisyssä on kyse yhteiskunnallisista arvovalinnoista
”Jokainen kuolema on yhtä numeroa laajamittaisempi tragedia. Jokaisella käyttäjällä on myös omaisia, joita läheisen riippuvuus koskettaa. Heillä on vanhempia, sisaruksia, ystäviä ja lapsia. Suomen päihdehistoriassa Raahe on lopulta ollut vain pisara meressä. Mutta Henkalle, minulle ja muille ystäväporukkamme jäsenille se on ollut ratkaisevan tärkeä. Se on ollut meille koko elämä.”
Keskimäärin huumeisiin kuollaan Suomessa noin 33-vuotiaana, yksin ja nukkuessa. Huumemyrkytyskuolemissa nuorten osuus on Suomessa kasvussa, joka on kansainvälisestikin tarkasteltuna poikkeuksellista. Juntunen kertoo kirjassaan, että muualla Euroopassa huumeisiin kuollaan huomattavasti vanhempana, keskimäärin 40-vuotiaana. Huumekuolemia voitaisiin kuitenkin ehkäistä: Juntunen peräänkuuluttaakin kirjassaan huumeita jo ongelmallisesti käyttäville matalan kynnyksen palveluita sekä nopeaa ja vaivatonta hoitoon pääsyä. Kyse on yhteiskunnallisista arvovalinnoista ja poliittisista päätöksistä, sanoo Juntunen.
Ongelmat tai huumeet eivät katoa vaikenemalla
”En mää olis tässä, jos haluaisin käyttää huumeita. Jos haluaisin käyttää, käyttäisin. En mää silloin hakis apua kerta toisensa jälkeen. Lopettaminen ei vaan ole niin helppoa.”
Subutex-kaupungin kasvatit on koskettava kertomus varjoyhteiskunnasta, jolle moni haluaa kääntää selkänsä. Millaisena toivo Subutex-riippuvaiselle näyttäytyy ja onko sitä näköpiirissä? Miten kuolemaan suhtautuminen muuttuu, kun kuolema on tavallaan läsnä joka päivä Raahen poikien elämässä? Mitä omaiset voivat tehdä, kun läheinen tuhoaa itseään? Laura Juntusen valokuvitettu teos konkretisoi yhteiskunnallisen tuen riittämättömyyden ja toivottomuuden seuraukset kaupungissa, jonka yli huumeiden hyökyaalto on pyyhkäissyt. Teos tarjoaa lukijalleen matkan maamme varjoiselle puolelle, jossa elämän arvo mitataan joskus grammoissa.
Laura Juntunen (s. 1991) on raahelaislähtöinen vapaa toimittaja, joka on erikoistunut yhteiskunnallisiin teemoihin ja rakenteellisiin ongelmiin. Juntusen töitä on julkaistu useissa medioissa. Subutex-kaupungin kasvatit on hänen esikoisteoksensa, jota tehdessään hän kulki pohjoissuomalaisten päihteiden käyttäjien mukana yli kahden vuoden ajan.
